Outo kuva

Kesällä 1950, ryhmä nuoria löysi vanhan hylätyn talon metsästä. He menivät sisään tutkiakseen taloa. Keskellä talon lattiaa oli kuoppa täynnä vettä. Kolme pojista päätti uida, samalla kun muut ottivat kuvia talosta.
32 vuotta myöhemmin, vuonna 1982, mies oli patikoimassa ja löysi vanhan kameran. Hän vei kameran paikalliselle poliisiasemalle jossa yritettiin selvittää, kenelle kamera kuului. Poliisi lähetti filmin kehitettäväksi. Suurin osa kuvista oli tuhoutunut.

Tämä kuva on viimeinen, joka oli otettu. Ei tiedetä, mitä poikien kasvoille tapahtui tai miksi kuvasarja äkillisesti päättyi. Nuoria ei koskaan tunnistettu eikä heidän ruumiitaan koskaan löydetty. Se, mitä kuvassa tapahtuu, on yhä mysteeri.

The Bunnyman Bridge

Kertomus Bunny manista (suom. kani-mies) alkoi monia vuosia sitten. Se alkoi vuonna 1905 sen jälkeen kun useita murhia oli jo tehty. Varmistaaksesi tarinan todellisuuden, voit vierailla "Vanhan Cliftonin kirjastossa", joka sijaitsee Cliftonissa, Pohjois-Virginiassa, Yhdysvalloissa. Tarina, jonka tulette kuulemaan on täysin totta.

Syksyllä vuonna 1904, osa vangeista koottiin ja kasattiin bussiin, jotta heidät siirrettäisiin Lortoniin. He eivät olleet kerenneet ajaa kauaa, kun kuljettaja väisti jotain tiellä, menetti auton hallinnan ja bussi törmäsi puuhun.  Moni vangeista vahingoittui, mutta he onnistuivat karkaamaan bussista ja pakenivat öiseen metsään. Myöhemmin seuraavana aamuna paikallisen poliisin tutkimustyö oli alkanut. Tunnit vaihtuivat päiviksi, päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi. Jokainen vanki löydettiin, paitsi 2 heistä, Marcus A. Wallster ja Douglas J. Grifon. Tutkimusten aikana poliisi löysi satunnaisesti kuolleitä jäniksiä puoliksi syötyinä ja teloitettuina hirveillä tavoilla. Viimeinkin he löysivät Marcuksen kuolleena Fairfaxin Juna-aseman sillalta (nykyisin tunnettu Bunny Man bridgenä).

Kädessään hänellä oli itsetehty kirves/puukko, joka oli tehty terävästä kivestä ja puusta. He eivät epäilleet mitään ja eivät välittäneet miten vanki kuoli, vain että hän oli saatu kiinni ja hänestä ei tarvinnut enää huolehtia. Heillä oli nimi Marcukselle, mutta myöhemmin he tulivat ymmärtämään että olivat nimenneet väärän miehen Bunny Maniksi. Yhä etsien Douglasta, he löysivät edelleen puoliksi syötyjä jäniksiä. Vihdoinkin he nimesivät Douglasin Bunny Maniksi.

3 kuukautta kului ja poliisi lopetti etsintänsä Huhtikuun 7. päivä, vuonna 1905. Kaikki olettivat Bunny Manin kuolleen, joten asia unohdettiin. Syyskuussa ihmiset alkoivat nähdä kuolleita jäniksiä, ja alkoivat pelätä. Halloween-yö saapui, ja ryhmä nuoria oli mennyt sillalle juomaan tai mitä tahansa heidän ikäisensä lapset tekivät 1900-luvulla.

Keskiyö tuli ja useat nuorista olivat jo lähteneet, vain kolme heistä oli edelleen sillalla. Kaikki heistä löytyivät aamulla kuolleina. Heidän kurkkunsa oli halkaistu samanlaisella kirveellä mikä oli löytynyt kuolleen vangin kädestä. Heidän rintaansa oli leikattu pitkiä ja syviä haavoja. Bunnyman oli ripustanut nuoret roikkumaan sillan reunalta narut heidän kaulojensa ympärillä.

Tämä tapahtui halloweeninä vuonna 1905. Sen jälkeen, he eivät nähneet tai kuulleet mitään murhaajasta seuraavaan vuoteen. Halloween 1906 lähestyi ja vanhemmat sekä nuoret Cliftonista muistivat yhä mitä oli tapahtunut edellisenä halloweenina sillalla. Sinä halloweenina kuusi nuorta vietti iltaansa siellä, kun yksi heistä, Adrian Hatala, pysytteli kauempana sillasta toivoen, että jos jotain tapahtuisi hänellä olisi aikaa paeta.




Hän näki jonkun kävelevän taskulampun kanssa kiskoilla ennen keskiyötä, joka pysähtyi sillan yläpuolen keskikohdalle ja pian hän oli sillan alla. Adrian kuuli tappelun ääniä ja kauhistuneita huutoja sillan alta jotka kestivät vain pari sekuntia. Hän katsoi kauhistuneena kun ruumiit ripustettiin roikkumaan sillan reunalta, aivankuin edellisenä vuonna. Kauhistuneena hän juoksi kotiin, ei kertonut kenellekään mitä näki, vain sanoi sanoja jotka yhdistettiin tarinaksi. Kukaan ei ymmärtänyt tarinaa eikä uskonut sitä. He syyttivät tyttöä murhista ja hänet suljettiin Lortonin vankilaan.


1913 vuonna, 9 nuorta murhattiin. Halloween-ilta jälleen. Adrian oli yhä vankilassa. Hänet vapautettiin, mutta oli liian myöhäistä. Hän oli jo menettänyt järkensä. Vaikka hänet vapautettiin, hän oli liian sekaisin jatkaakseen normaalia elämää, joten hän vietti elämänsä vankimielisairaalassa kunnes lopulta kuoli vuonna 1953 shokkiin. Kukaan ei tiennyt mikä järkytti häntä niin, mutta ilmeisesti hän kuoli nukkuessaan, mahdollisesti uneksien halloween-yöstä. Ehkä Bunny Man oli viimeinkin napannut hänet.

Lisää murhia tapahtui, vaikkakin 1913 vuonna tapahtuneiden jälkeen suurin osa ihmisistä ysyi kaukana sillasta Halloween-yönä. 1943 vuoden halloweenina kuusi nuorta murhattiin. Tutkinnat aloitettiin, mutta kuten tavallista, mitään ei löydetty.

Vuonna 1976 sama tilanne toistui, tällä kertaa vain kolme ihmistä murhattiin. Eräs tapaus sattui vuonna 1987. Janet Charletier nautti illastaan kavereidensa kanssa. Halloween-ilta oli vihdoin koittanut ja he viettivät iltaa ajellen autolla ja varastellen karkkia lapsilta. He asettuivat illalla kello 11 aikoihin sillan alle, odottaen keskiyön saampumista. He eivät uskoneet myyttiin joten he päättivät nähdä itse mitä tapahtuisi ja Janet oli tiettävästi ainut nuori joka on koskaan Bunny Manin hyökkäyksestä selvinnyt. He odottivat melkein tunnin. Oli melkein keskiyö, Janet alkoi olla peloissaan. He kaikki tekivät kepposia toisilleen, hyppien puskista ja kiljuen. Keskiyö tuoli, ja Janet käveli sillan alla kun valot sillan katossa tulivat yhtäkkiä todella kirkkaiksi. Ilmeisesti hän tuni jonkun yhtäkkiä viiltävän rintaansa muttei nähnyt ketään. Hän onnistuu tulemaan pois sillan alta. Kauhuissaan hänet kaataa roikkuva ruumis ja hän kaatuu ja menettää tajunsa. Kun hän herää, hän huomaa vuotneensa melko pahasti verta. Hän oli onnekas että viillot hänet rinnassaan eivät olleet syviä. Hän lähti eikä koskaan palannut sillalle takaisin. Hän on istunut terassinsa tuolissa kiikkuen ja tuijottaen suoraan sillalle päin, joka näkyy hänen taloltaan.

Siitä lähtien tarina on pysynyt muuttumattomana ja paikka on pysynyt samana. Halloween-yönä, voit löytää nuoria sillan ympärillä polttaen ja juoden, mutta paria minuuttia ennen keskiyötä kaikki lähtevät. Näin on käynyt useina vuosina. Sanotaan, että sillan reunassa on näkyvissä kuluma-jälkiä, jotka roikkuvat ruumiit ovat tehneet.

The Rake

Koillis-Yhdysvaltojen tapahtumiin liittyi outo, ihmismäinen olento. Pääasiassa New Yorkin osavaltion maalaisosaan keskittyneet tapahtumat, itsensä julkisuuteen tuoneet todistajat kertoivat tarinoita heidän kohtaamisistaan tuntemattoman olennon kanssa. Heidän tunnetilansa vaihtelivat todella traumatisoituneista tunnetiloista pelokkaisiin epämukaviin ja joillakin jopa leikkimielisyyteen ja mielenkiintoisuuteen.
  Vuoden 2006 alussa yhteistyöstä todistajien kanssa oli kertynyt lähes 2000 asiakirjaa 1100-luvulta nykypäivään, neljän osavaltion alueelta. Melkein kaikissa tapauksissa tarinat olivat identtisiä. Tässä otteita asian parissa työskennelleen ryhmän julkaisemasta kirjasta:

The Rake
Itsemurha-viesti: 1964
Kun valmistaudun päättämään elämäni, tunnen tarpeelliseksi lievittää syyllisyyttä tai tuskaa mitä tapahtuu tämän teon johdosta. Se ei ole kenenkään muun kuin hänen syynsä. Kerran heräsin ja tunsin hänen läsnäolonsa. Ja kerran heräsin ja näin hänen muotonsa. Ja jälleen kerran heräsin ja kuulin hänen äänensä ja katsoin hänen silmiinsä. En voi nukkua ilman pelkoa mitä tapahtuu, kun seuraavaksi herään. En voi koskaan herätä. Hyvästi.
Kyseinen viesti löytyi samasta puisesta laatikosta kuin kaksi tyhjää kirjekuorta jotka oli osoitettu Williamille ja Roselle, ja yksi irrallinen henkilökohtainen kirje ilman vastaanottajaa.
"Rakkain Linnie, olen rukoillut puolestasi. Hän lausui nimesi. "

Päiväkirjamerkintä: 1880
Olen kokenut suurta kauhua. Olen kokenut suurta kauhua. Olen kokenut suurta kauhua. Näen hänen silmänsä kun suljen omani. Ne ovat tyhjät. Mustat. Ne näkivät minut ja lävistivät minut. Hänen märät kätensä. En aio nukkua. Hänen äänensä.

Merenkävijän loki: 1691

Hän tuli luokseni nukkuessani. Tunsin sen metrin päässä sängystäni. Hän otti kaiken. Meidän täytyy palata Englantiin. Meidän ei pidä palata tänne takaisin Raken pyynnöstä.

Todistajalta: 2006
Kolme vuotta sitten, olin juuri palannut matkalta Niagran putouksilta perheeni kanssa Heinäkuun 4 päivä. Me kaikki olimme väsyneitä päivän ajamisen jälkeen, joten mieheni ja minä laitoimme lapset nukkumaan ja menimme itsekin.
Noin kello 4 aamuyöllä heräsin aviomiestäni ajatellen ja nousin ylös käydäkseni vessassa. Vahingossa herätin mieheni vetäistessäni peittoa. Pyysin häneltä anteeksi ja sanoin että luulin hänen lähteneen pois sängystä. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, hän henkäisi ja vetäisi nopeasti jalkansa pois sängyn jalkopäästä niin nopeaa, että hänen polvensa liike melkein pudotti minut sängystä. Sitten hän tarrasi minuun eikä sanonut mitään. Totuttuani pimeään puolessa sekunnissa, näin mikä aiheutti hänen oudon reaktionsa. Metrin päässä sängystä, istuen selkä meihin päin, näytti olevan alaston mies tai jonkinlainen karvaton koira. Sen ruumiinrakenne oli järkyttävä ja epäluonnollinen, aivan kuin se olisi jäänyt auton alle tai jotain. Jostain syystä, en järkyttynyt heti siitä, vaan olin enemmän huolissani sen tilasta. Tässä vaiheessa oletin, että meidän täytyy auttaa sitä. Mieheni nojasi käsiensä ja polviensä yli, vääntyen jonkinlaiseen sikiöasentoon, välillä vilkaisten minua tujoittaessaan olentoa.
Yhtäkkiä olio juoksi sängyn toiselle puolelle kunnes sen kasvot olivat melkein kiinni mieheni kasvoissa. Olio oli täysin hiljaa noin 30 sekuntia (tai luultavasti melkein 5 sekuntia, se vain vaikutti pitkältä ajalta) vain katsoen miestäni. Sitten olio asetti kätensä mieheni polvelle ja juoksi käytävälle, suuntanaan lasten huone.
Kiljuin ja juoksin valonkatkaisijalle, suunnitelmanani pysäyttää se ennenkuin se ehtii satuttaa lapsiani. Kun pääsin käytävälle, valo makuuhuoneesta oli tarpeeksi nähdäkseni sen kumartelevan ja kyyristelevän 30 metrin päässä. Se kääntyi ympäri ja katsoi suoraan minuun, veren peitossa. Laitoin käytävän valot päälle ja näin tyttäreni Claran.
Olio juoksi alakertaan samalla kun mieheni ja minä kiirehdimme auttamaan tytärtäni. Hän oli pahasti loukkaantunut ja hän puhui vielä kerran lyhyen elämänsä aikana. Hän sanoi "Hän on Rake".
Mieheni ajoi autonsa jokeen sinä iltana, kun kiirehti liikaa viedessään tytärtämme sairaalaan. Hän ei selvinnyt.
Pienessä kylässä, uutiset leviävät nopeasti. Poliisit olivat avuliaita aluksi, ja paikallinen sanomalehti oli kiinnotunut asiasta. Kuitenkin tarinaa ei koskaan julkaistu ja paikalliset televisio-uutiset eivät koskaan kertoneet siitä.
Usean kuukauden ajan, poikani Justin ja minä asuimme hotellissa lähellä vanhempieni taloa. Kun päätimme palata kotiin, aloin etsiä vastauksia itse. Löysin miehen toisesta kaupungista jolla oli samantapainen tarina. Me pysyimme yhteyksissä ja aloimme puhua kokemuksistamme. Hän tiesi kaksi muuta ihmistä New Yorkista jotka oliva nähneet olion jota nyt kutsumme Rakeksi.

Neljä kokonaista vuotta se vainosi meitä internetistä käsin ja kirjeiden kautta. Mikään niistä ei antanut yhtään yksityiskohtia, historiaa tai tietoa tulevasta. Yhdessä lehdessä oli juttu oliosta enimmäisillä kolmella sivulla ja siitä ei mainittu enää myöhemmin mitään. Laivan lokikirja ei kertonut mitään kohtaamisesta, sanoen vain Raken käskeneen heitä lähtemään. Se oli viimeinen merkintä lokissa.
Oli kuitenkin monia tapauksia, joissa olio vieraili saman henkilön luona useita kertoja. Useat ihmiset mainitsivat myös että heille oli puhuttu, tyttäreni mukaanlukien. Se sai meidät miettimään, oliko Rake vieraillut kenenkään meidän luona ennen viimeisintä kohtaamista.
Asensin äänittäjän lähelle sänkyäni ja jätin sen koko yöksi päälle, joka yöksi kahden viikon ajan.
Toisen viikon lopussa, olin melko tottunut siihen, että äänittäjästä ei kuulunut mitään normaalista poikkeavaa. Ensimmäisenä päivänä kolmannen viikon alussa, luulin että kuulin jotain erilaista. Se, mitä löysin oli kimeä ääni. Se oli Rake. En voi kuunnella sitä tarpeeksi kauan edes alkaakseni tutkia sitä. En ole antanut kenenkään kuulla sitä vielä. Kaikki mitä tiedän on, että olen kuullut sen aikaisemminkin ja nyt uskon, että se puhui istuessaan mieheni edessä. En muista kuulleeni mitään silloin, mutta jostain syystä, ääni äänittäjässä tuo minut välittömästi takaisin siihen hetkeen.
Ajatukset, joiden on täytynyt liikkua tyttäreni päässä saavat minut surulliseksi.
En ole nähnyt Rakea sen jälkeen kun se pilasi elämäni, mutta tiedän sen olleen huoneessani nukkuessani. Tiedän ja pelkään että jonain yönä herään ja näen sen tuijottamassa minua.

13 kauhutarinaa aasiasta

VIDEOON PÄÄSET TÄSTÄ