Pages

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Ikkuna

Eräänä kylmänä talvisena iltana 16-vuotias tyttö nimeltä Brittany Snow oli kotonaan yksin ja katsoi televisiota. Hänen vanhempansa olivat menneet illalliselle ystäviensä luokse. Rankka lumisade oli kestänyt koko iltapäivän, mutta Brittany ei välittänyt siitä sillä hän oli kääriytynyt sohvalle pehmeän viltin alle.

Keskiyöhön mennessä Brittanyn vanhemmat eivät olleet vieläkään tulleet kotiin, ja hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Hän ei kuitenkaan halunnut soittaa heille, koska he olisivat ajatelleet ettei hän osaisi huolehtia itsestään.

Televisio oli huoneen nurkassa, ikkunan vieressä. Hän katsoi yhtä lempielokuvaansa, kauhuelokuvaa nimeltä Prom Night. Yhtäkkiä hän näki silmäkulmastaan jonkin liikkuvan ikkunassa. Pimeyden ja lumen seasta hän pystyi erottamaan miehen hahmon, joka käveli ikkunaa kohden. Kun mies läheni, Brittany näki tämän kasvot ja järkyttyi näkemästään. Miehen kasvot olivat arpeutuneet ja hänen silmissään oli hullu katse. Hän tuijotti herkeämättä Brittanya. Brittany vetäisi peitteen päänsä yli. Hän ei uskaltanut liikkua.

Hitaasti hän veti peitteen nähdäkseen juuri ja juuri jotain. Mies seisoi yhä siellä, tuijottaen suoraan häneen. Mies laittoi käden taskuunsa ja vetäisi jotain esille. Se oli pitkä veitsi. Kauhistuneena Brittany vetäisi peitteen jälleen päänsä yli ja toivoi, että mies luulisi sohvalla olevan vain kasa vilttejä. Hän onnistui siirtämään kättään ja vetämään hitaasti puhelimen taskustaan. Hän paineli numerot 911 hitaasti ja pidätti hengitystään odottaen vastausta.

Kun operaattori vastasi "Mikä on hätätilanteesi?", Brittany veti puhelimen lähelle kasvojaan ja kuiskasi "Ikkunani takana seisoo mies. Hänellä on veitsi. Tulkaa pian."

Hän oli liikkumattomana peiton alla minuuttien kuluessa. Lopulta hän kuuli sireenien äänen ulkoa ja poliisi koputti oveen.

Brittany vetäisi peitteen pois ja juoksi ulko-ovelle päästäen kaksi poliisia sisään. He sanoivat etteivät olleet nähneet ketään talon ulkopuolella.

"Hän oli tuolla", Birttany sanoi osoittaen ikkunaa etupihalla.
"Se ei ole mahdollista", toinen poliiseista sanoi. "Kukaan ei ole voinut seistä siellä. Lumessa ei ole yhtään jälkiä. Jos joku olisi ollut siellä, hän olisi jättänyt jalanjälkiä."
"Mutta hän seisoi juuri siellä ja tuijotti minua", Brittany sanoi. "Näin hänet omilla silmilläni!"
"Tiedäthän että silmäsi saattavat joskus huiputtaa sinua", poliisi sanoi. "Ehkä olet katsonut liikaa kauhuelokuvia."

Poliisit kääntyivät lähteäkseen, kun yhtäkkiä toinen poliiseista pysähtyi. Hän katsoi sohvaa jossa Brittany oli ollut. Hänen leukansa loksahti auki ja silmät suurenivat järkytyksestä.

Lattialla sohvan takana oli vetiset jalanjäljet ja veitsi.
"Sinä et katsonut miestä ikkunasi ulkopuolella", sanoi poliisi. "Katsoit hänen heijastustaan. Hän seisoi kokoajan takanasi."

Kelly Linkin kummitustarina

Time-lehti haastatteli Kelly Linkiä artikkeliin nimeltä "What Scares The People Who Scare Us?". Hän kertoi lehdelle seuraavan tositarinan.

Meitä oli yhdeksän tai kahdeksan North Carolinassa sijaitsevassa ravintolassa ja kerroimme toisillemme kummitustarinoita. Ystäväni ystävä sanoi, "Kun asuin pienenä Teksasissa, näin toistuvasti samaa unta. Unessa kävelin kotikaupunkini katua pitkin ja mies käveli minua vastaan. Joskus hän oli vanhempi ja joskus nuorempi. Hänellä ei ollut aina samoja kasvoja, mutta tiesin että hän oli sama mies. Hän läheni ja läheni, ja minulla oli tunne että jotain pahaa tapahtuisi, mutta heräsin aina ennen kohtaamistamme. Herätessäni olin kauhuissani. Eräänä yönä unessani, me vihdoinkin kohtasimme ja minä puhuin hänelle.
"Mikä sinun nimesi on?"
Hän sanoi, "Olen Sammy."
Sitten heräsin ja olin niin peloissani etten voinut enää mennä nukkumaan. Menin siskoni huoneeseen ja sanoin: "Voisinko tulla nukkumaan viereesi? Näin painajaista."
Siskoni sanoi, "Oliko se Sammy?"
"Mitä sanoit? Miten tiedät Sammyn?"
Siskoni vastasi, "En tiedäkkään. Mutta sinä toit juuri hänet kanssasi huoneeseen."
Laitoin valot päälle ja huomasin että siskoni nukkui.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Squidwards Suicide (Jalmarin itsemurha)

Haluan aloittaa sanomalla että jos haluat vastauksen tarinan lopussa, valmistaudu pettymään. Tähän ei ole olemassa vain yhtä vastausta.

Olin työharjoittelijana Nickelodeon vuonna 2005 animaatioinnin tukintoani varten. Minulle ei tietenkään maksettu mitään, mutta sain lisäetuja opiskelujeni ulkopuolella. Aikuisille harjoittelupaikkani ei olisi luultavasti iso juttu, mutta suurin osa lapsista sekoaisi jos saisi mahdollisuuden päästä studiolle.

Nyt, kun olen työskennellyt elokuvien leikkaajien ja animaattoreiden kanssa, saan katsauksen uusista jaksoista päiviä ennenkuin ne ilmestyvät. Menen suoraan asiaan antamatta liian paljon turhia yksityiskohtia. He olivat tehneet vasta elokuvan Paavo Pesusienestä ja koko henkilökunnalta oli jotenkin loppunut luovuus joten heiltä kesti kauempaa aloittaa tuotantokausi. Mutta aloituksen viivästyminen kesti kauempaa myös toisista syistä. Jakson 4 kanssa oli ongelmia jotka alkoivat useita kuukausia sitten.

Minä ja kaksi muuta harjoittelijaa olimme editointihuoneessa johtavien animaattoreiden ja äänten editoijien kanssa muokkaamassa viimeistä osaa jaksosta. Saimme kopion jonka piti olla "Fear of a Krabby Patty" ja keräännyimme ruudun ympärille katsomaan. Kopio ei ollut vielä lopullinen versio jaksosta, joten editoijat vaihtoivat usein jakson nimen tilalle jonkinlaisen "sisäpiirivitsin" kuten "Miten seksi ei toimi". Niissä ei ole yleensä mitään erityisen hauskaa, mutta silti tirskumme niille aina. Joten kun näimme jakson otsikon "Jalmarin itsemurha" emme ajatelleet sen olevan muuta kuin sairas vitsi.

Yksi harjoittelijoista nauroi otsikolle. Happy-go-lucky musiikki alkoi soida kuten tavallista. Tarina alkoi Jalmarista, joka harjoitteli soittamaan klarinettiiaan. Kuulimme Paavo Pesusienen nauramassa ulkopuolella taloa ja jolloin Jalmari lopettaa ja käskee Paavoa olemaan hiljaa. Jalmarilla on konsertti sinä iltana ja hänen täytyy harjoitella. Paavo hyväksyy tämän ja menee tapaamaan Santa Sannaa Patrickin kanssa. Kuplat täyttävät ruudun ja näemme Jalmarin konsertin lopun. Tässä kohden jakso alkaa kääntymään huonompaan suuntaan.

Jotkut nuotit toistavat itseään pari kertaa, mutta hahmojen äänet eivät. Kun Jalmari lopettaa soittamisen, yleisöstä kuuluu muminaa ennenkuin he alkavat buuaamaan. Se ei ollut normaalia animaatioiden buuausta joka on yleistä tässä kyseisessä ohjelmassa, vaan pystyit kuulemaan selvästi sen pahantahtoisuuden. Seuraavaksi kuvataan Jalmaria koko ruudun täydeltä ja hän näyttää selvästikin pelokkaalta. Kuva pyyhkäisee yleisön läpi jossa Paavo Pesusieni seisoo keskellä, myöskin buuaten, joka on todella outoa häneltä. Se ei ole kuitenkaan oudoin asia. Kaikilla on hyvin realistiselta näyttävät silmät. Hyvin yksityiskohtaiset. Ne eivät kuitenkaan selvästikään olleet oikean ihmisen silmiä. Pupillit olivat punaiset. Katsoimme harjoittelijoiden kanssa toisiamme, ilmiselvästi hämmentyneinä, mutta koska emme olleet jakson käsikirjoittajia, me emme kyseenalaistaneet sen soveltuvuutta lapsille vielä.
    Kuva siirtyy Jalmariin joka istuu sänkynsä laidalla näyttäen surkealta. Hänen ikkunansa ulkopuolella näkyy yötaivas, joten kohtaus ei ole kovin kauaa konsertin jälkeen. Outo asia on, ettei kuulu mitään ääntä. Kirjaimellisesti ei mitään. Jalmari vain istui siellä, räpsytellen silmiään hiljaisuudessa 30 sekunnin ajan. Sitten hän alkoi nyyhkyttää hiljaa. Hän laittoi lonkeronsa silmiensä päälle ja itki hiljaa minuutin ajan, jolloin tausta äänet alkoivat kuulua hieman selvemmin.
    Näyttö alkaa hitaasti kohdistua hänen kasvoihinsa. Hänen nyyhkytyksensä kovenee, ja muuttuu yhä vihantäyteisemmäksi ja surulliseksi. Kuva särähtää hieman parin sekunnin ajan jonka jälkeen se palautuu normaaliksi. Tuulen ääni voimistuu ja rankistuu, aivan kuin jossakin olisi kohoamassa myrsky. Äänet, kuten Jalmarin nyyhkyttäminen kuulostavat hyvin realistisilta, aivankuin ne eivät tulisi kuulokkeista, vaan siltä kuin kuulokkeet olisivat reikiä, joista ääni kantautuisi toiselta puolelta. Vaikka studio haluaa että äänet ovat laadukkaita, he eivät osta tarvikkeita joilla saisivat tuotettua niin hyvän äänenlaadun.
    Tuulen äänen ja nyyhkytyksen lisäksi kuuluu hyvin etäistä naurulta kuulostavaa ääntä. Se ei kestänyt paria sekuntia enempää joten oli erittäin hankalaa erottaa naurun ääni kaikista muista äänistä jotka nauhalla kuuluivat (me katsoimme jakson kahdesti, joten anteeksi jos kuulostan liian yksityiskohtaiselta, mutta minulla oli aikaa ajatella niitä). 30 sekunnin jälkeen, näyttö sumeni ja muuttui. Jotain välähti näytöllä, aivan kuin yksi osa videota olisi korvattu.
    Editori pysäytti videon ja kelasi taaksepäin osa osalta. Se, mitä näimme oli kauheaa. Videolla välähtänyt kuva oli kuva kuolleesta lapsesta. Lapsi ei voinut olla 6-vuotta vanhempi. Kasvot olivat ruheilla ja veriset, toinen silmä roikkui hänen poskellaan. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin alushousut ja hänen mahansa oli leikattu raa'asti auki. Sisäelimet olivat hänen vierellään maassa. Lapsi makasi jalkakäytävällä jonkin tien juurella.
    Kaikista pelottavinta oli, että kuvassa näkyi kuvan ottajan varjo. Kuvassa ei ollut mitään poliisien tutkintaan liittyvää aineistoa kuten merkkejä todisteista, keltamustaa varoitusnauhaa... Kuvan kuvakulma oli myös liian huono käytettäväksi poliisin todistusaineistona. Vaikutti siltä että kuvan ottaja olisi vastuussa lapsen kuolemasta. Me olimme tietenkin kauhuissamme, mutta jatkoimme jakson katsomista ajatellen, että välähtänyt kuva oli vain sairas pila.

Näyttö vaihtui takaisin Jalmariin, joka nyyhkytti vieläkin, kovemmin kuin ennen ja vain puolet hänen ruumiistaan oli näkyvissä. Nyt hänen kasvoistaan ja silmistään kuitenkin valui jotain, joka oli ilmeisesti verta. Veri oli myös tehty erittäin realistisen näköiseksi, ja tuntui siltä että jos sitä koskettaisi, saisit sitä sormiisi.
    Tuuli kuulosti nyt myrskytuulelta joka puhalsi metsän lävitse; kuului jopa puiden oksien katkeilemista. Nauru, joka oli hyvin matala, kesti kauemmin ja sitä kuului yhä useammin. 20 sekunnin jälkeen, näyttö muuttui jälleen ja siinä välähti kuva.
    Editori oli vastahakoinen kelaamaan videota takaisin, me kaikki olimme, mutta tiesimme mitä täytyi tehdä. Kyseinen kuva oli pienestä tytöstä, joka ei ollut ensimmäistä lasta vanhempi. Hän makasi mahallaan, ja hänen hiussolkensa olivat verilammikossa hänen vieressään. Tytön vasen silmä roikkui myös poskella, ja hän oli alasti lukuunottamatta alusvaatteita. Hänen sisäelimensä oli kasattu pinoon selän päälle, jota pitkin kulki syvä viilto. Ruumis oli jälleen kadulla ja kuvan ottajan varjo näkyi, hyvin samanlaisessa muodossa ja koossa kuin edellisessäkin kuvassa. Minun täytyi taistella oksennusta vastaan ja yksi harjoittelijoista, ainut nainen huoneessa, juoksi ulos. Jakso jatkui.
    Noin 5 sekunnin jälkeen siitä kuin toinen kuva oli välähtänyt, Jalmari oli hiljeni, ja niin tekivät myös muutkin äänet, kuten kohtauksen alussa. Hän laittoi lonkeronsa syliinsä ja hänen silmänsä olivat jälleen erittäin realistiset. Niistä valui verta ja ne olivat täysin punaiset. Hän vain tuijotti näyttöä, aivankuin katsoisi jakson katsojia. Noin 10 sekunnin jälkeen hän alkoi nyyhkyttää, mutta tälläkertaa hän ei peittänyt silmiään. Ääni oli kova ja läpitunkeva. Kaikista järkyttävintä oli se, että hänen nyyhkytyksensä seasta kuului kiljuntaa.
    Kyyneleitä ja verta valui hänen kasvojaan pitkin vuolaasti. Tuulen ääni palasi takaisin, ja niin teki myös matala nauru. tätä kesti kauan aikaa.
    Editoija kelasi takaisin jälleen. Näytölle ilmestyi kuva pojasta, joka oli samanikäinen kuin kaksi edellistä lasta, mutta tällä kertaa jokin oli erilaista. Kaikki sisäelimet oli vedetty ulos mahaan leikatusta haavasta, oikea silmä roikkui poskella verta valuen. Editoija jatkoi. Oli vaikea uskoa, mutta seuraava kuva oli sama, mutta siinä oli jotain eriä. Editoija meni seuraavaan, sama juttu. Hän meni takaisin ensimmäiseen kuvaan ja eteni ne nopeampaa kuin ennen. En kestänyt enää, vaan oksensin lattialle animaattorin ja äänieditoijien tuijottaessa ruuttua järkyttyneinä. 5 kuvaa eivät olleet erilaisia, vaan samasta tilanteesta otettuja. Kun editoija oli kelannut videot nopeampaa, kuvat muuntautuivat ikäänkuin videoksi. Näimme käden nostavan hitaasti sisäelimet ulos, jolloin lapsen silmät seurasivat käden liikettä.

Editoija käski meitä lopettamaan, hänen täytyi soittaa ohjelman tekijälle, jotta tämä näkisi jakson. Herra Hillenberg saapui 15 minuutissa paikalle. Hän oli hämmentynyt siitä miksi hänet oli kutsuttu joten editoija vain jatkoi jaksoa. Ensimmäiseksi näkyi pari kohtausta jossa kuului pelkästään kiljumista, jonka jälkeen kaikki äänet pysähtyivät. Jalmari vain tuijotti katsojaa, 3 sekunnin ajan. Kohtaus loppui nopeasti ja matala ääni sanoi "TEE SE" ja näimme Jalmarin ottavan käteensä haulikon. Hän laittoi haulikon välittömästi suulleen ja vetäisee liipaisinta. Realistisen näköistä verta ja aivoja roiskuu seinään ja sängylle hänen takanaan, Jalmari lentää taaksepäin voimalla. Jakson viimeiset 5 sekuntia kuvaavat hänen ruumistaan sängyllä. Jalmarin toinen silmä roikkuu silmäkuopan ulkopuolella. Sitten jakso loppuu.
    Herra Hillenburg on tietenkin vihainen kaikesta tästä. Hän vaati saada tietää miten näin on päässyt käymään. Monet lähtivät huoneesta tässä vaiheessa, joten meitä oli vain kourallinen katsomassa jaksoa uudelleen. Jakson uudelleen katsominen sai sen vain painautumaan paremmin päähäni ja aiheuttamaan minulle kauheita painajaisia. Kadun sitä että jäin.
   Ainut selitys, mitä pystyimme ajattelemaan oli, että joku piirtämis-studion ketjusta oli muokannut jaksoa. CTO kutsuttiin paikalle tutkimaan tapahtumaa. Aineiston analysointi paljasti, että jakson päälle oli kuin olikin editoitu uutta materiaalia. Editointi oli tapahtunut vain 24 sekuntia aijemmin kun me olimme alkaneet katsomaan sitä. Kaikki editointiin liittyvät laitteet tutkittiin tuntemattomien ohjelmien varalta. Myös laitteisto tutkittiin, sillä ajattelimme että editoinnista kulunut aika ei voinut olla mahdollinen ja kone saattoi näyttää ajan jotenkin väärin, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei löytynyt. Me emme tiedä mitä sinä päivänä tapahtui, ei kukaan muukaan.
    Välillä välähtäneistä kuvista oli myös erillinen tutkimus, mutta mitään ei selvinnyt. Ketään kuvissa olleista lapsista ei tunnistettu, ja yhtään todistusaineistoa ei saatu kerättyä kasaan. En ole koskaan uskonut selittämättömiin tapahtumiin, mutta nyt kun olen kokenut jotain sellaista jolle en voi keksiä järjellistä selitystä, uskon niihin.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tiny Teri

Hänet tunnettiin nimellä Tiny Teri. Tämä johtui luultavasti siitä että hän oli 16-vuotias, melko lyhyt tyttö. Monet ihmiset luulivat häntä ensinäkemältä 12-vuotiaaksi.
    Theresa Lair, tai Tiny Teri, oli nyt lukion ensimmäisellä luokalla. Kukaan hänen ystävistään ei ollut tullut samaan kouluun hänen kanssaan, vaan Teri oli yksin koko ensimmäisen päivän. Seuraavana päivänä hän sai oudon tunteen...Sellaisen kuin joku katselisi häntä. Hänen katsoessaan ympärilleen siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Teri katsoi jälleen eteenpäin ja vietti loppupäivän koulussa.
    Seuraavana päivänä asiat näyttivät menevän huonompaan suuntaan. Joka ikisellä oppitunnilla hän tunsi tuijotuksen ja tuntui siltä kuin jonkun silmät porautuisivat hänen selkäänsä. Ja joka ikisellä kerralla kun hän katsoi taakseen, kukaan ei ollut siellä, sillä hän istui aivan luokan perällä ja oppilas, joka hänen takanaan istui oli uppoutunut muistiinpanojensa kirjoittamiseen. Aina, kun hän kääntyi takaisin opettajaan päin tunne palasi. Se sai hänet vainoharhaiseksi...eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sen sijaan että hän olisi kertonut jollekin asiasta, hän vain piti sen sisällään. Hän kuvitteli vain kaiken, hän oli vain nukkunut huonosti... Niin, sitä sen täytyi olla...hän ottaa torkut päästyään kotiin...
    Ensimmäinen viikko koulussa meni nopeampaa kuin Teri luuli. Oli valoisa sunnuntaiaamu ja hän oli hyvin innoissaan, sillä hän tapaisi läheisen ystävänsä Willin. Ehkäpä hän oli vainoharhainen sen takia, ettei hänellä ollut ystäviä joiden kanssa viettää aikaa.
    Hän saapui Willin talon luokse ja meni iloisesti koputtamaan ovea. Hetken odottamisen jälkeen Will avasi oven ja virnisti.

"Teri!" Hän hihkaisi ja halasi ystäväänsä.
"No mutta mitä kuuluu kaunotar. Näytät tooodella hyvältä." Hän sanoi iskien silmää virnistellen. Will alkoi nauramaan holtittomasti.
"Oi Teri. On niin mukavaa nähdä jälleen! Mitä haluaisit tehdä tänään?"
"Mitä ikinä tahdot, olen valmis kaikkeen!" Teri sanoi, yhä sama typerä virne kasvoillaan.
"Okei, no..." Will mietti hetken.
"Jospa menisimme kävelylle? Tiedäthän, nopea lenkki puiston ympäri. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun viimeksi vietimme yhdessä aikaa."
"Kuulostaa hyvältä, sinun jälkeesi rouva." Teri kumarsi, päästäen Willin menemään ohitseen. Will nauroi ystävälleen ja otti mukaansa avaimet ja puhelimen. Sen jälkeen he kävelivät yhdessä puistoon.

Vaikka Teri vaikutti onnelliseltaa ja pirteältä kuten aina, Will huomasi että hän oli....herkempi kuin yleensä. Teri oli aina niin rento ja menevä ihminen, mutta...nyt Teri tarkkaili ympäristöään enemmän. Will halusi kysyä oliko kaikki hyvin, mutta unohti koko asian kun he pääsivät perille puistoon.
    He kiikkuivat keinuissa, liukuivat liukumäissä ja käyttäytyivät kuin normaalit lapset. Vaikka he tekivät kaikkea tätä, Teri ei ollut aivan täysin mukana leikeissä vaan tarkkaili. Hän oli vainoharhaisimmillan vaikka olikin Willin kanssa, ja hänestä tuntui kuin oli kauhea virhe edes tavata ystäväänsä. Tarttuisiko hänen vainoharhaisuutensa myös Williin? Entä jos hän ei kestäisi sitä? Teri todella toivoi ettei näin kävisi...Hän ei halunnut että hänen ystävänsä joutuisi johonkin..johonkin psykoosiin hänen takiaan.

Ennenkuin tytöt huomasivatkaan, heidän täytyi erota ja palata koteihinsa. Teri oli huolissaan siitä, että Will joutuisi kävelemään yksin kotiin, muttei antanut sen näkyä vaan peitti huolen hymyllä.
"Tänään oli niin hauskaa! Meidän pitäisi nähdä huomenna!"
"Totta, voisit tulla käymään minun luonani ja voisimme pelata pelejä. Äiti ja isä aikovat mennä huomenna kirkkoon, joten voimme tehdä mitä ikinä haluamme muutaman tunnin ajan!"
Nyt Teri oli todella huolissaan. Will aikoi siis olla yksin kotona? Hän ei aikonut antaa minkään satuttaa ystäväänsä.
"Hyvä on, tulen luokseksi heti huomenaamulla!" Teri sanoi.
"Kuulosta hyvältä, nähdään huomenna!" Will huikkasi ja lähti kävelemään kotiin. Hän oli luultavasti vain kuvitellut että Teri vaikutti jotenkin oudolta.

Samalla aikaa Teri alkoi saavuttaa rajojaan. Hän oli kyllästynyt siihen kusipäähän joka seurasi häntä. Hän ei voinut juurikaan nukkua tai olla viittä minuuttia ilman, että hänen täytyisi katsoa taakseen. Ja tieto siitä, että Will tulisi olemaan yksin kotonaan parin tunnin ajan ei helpottanut hänen oloaan. Siispä Teri palasi nopeasti kotiinsa ja yritti parhaansa mukaan nukahtaa, mutta vainoharhaisuus ja huoli hänen ystävästään alkoivat olla liikaa. Teri sulki silmänsä ja upotti kasvonsa tyynyyn.
"Nuku Teri, nuku!!" Hän sanoi itselleen vihaisesti. Siitä ei ollut hyötyä, vaikka hänen ovensa ja sälekaihtimensa olivat kiinni, hän tunsi yhä että joku katseli häntä. Hän ei enää kestä kauaa, huomenna Teri aikoo kertoa Willille...
    Teri oli uupunut jälleen yhdestä yöstä ilman unta. Hänen silmiensä aluset olivat tummat ja hän näytti täysin sotkuiselta. Hän otti pikaisen suihkun ja vaihtoi vaatteensa, eikä näyttänyt enää yhtä pahalta. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti.

Teri vetäisi päälleen takkinsa, otti puhelimen ja lähti kävelemään Willin talolle. Tunne lähti pois hetkeksi, mutta palasi, kun hän oli puolimatkaassa. Hänen nopea kävelytahtinsa hidastui, kun hänen puhelimensa tärisi taskussa. Hän pysähtyi paikoilleen ja katsoi puhelintaan. Hän oli saanut tekstiviestin Williltä...
Teri nielaisi ja painoi OK. Hänen rintaansa puristi kun tekstiviesti tuli näytölle.
    Viesti oli kirjoitettu nopeasti ja siinä oli sekaisin numeroita ja kirjaimia, mutta Teri kykeni erottamaan kaksi sanaa: 'soita' ja 'poliisi'. Sitten se iski häneen. Terin silmät laajenivat ja hänen kävelytahtinsa muuttui juoksuksi kun hän näppäili numerot 9-1-1.
"9-1-1 Mikä hätänä?"
"Hei, ystäväni on pulassa, teidän täytyy auttaa häntä!!"
"Kultaseni, sinun täytyy rauhoittua, mikä ystävälläsi on hätänä?"
"Luulen että joku on murtautunut hänen taloonsa, en tiedä!! Olkaa kilttejä ja lähettäkää poliisi hänen talolleen! Osoite on Evergreenin Bulevardi 7164! Kiirehtikää!" Ennenkuin nainen ehti sanoa sanaakaan, Teri sulki puhelun ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni Willin talolle. Kun hän pääsi perille, hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Väliovi oli kiinni, mutta etuovi oli selällään.

Teri ryntäsi sisään, sydän hakaten ja hän meni heti Willin huoneeseen. Hän jähmettyi paikalleen, haukkoen henkeään. Kyyneleet alkoivat valua hänen silmäkulmistaan. "Will... WILL!!" Hän itki, kaatuen polvilleen ystävänsä viereen, joka oli raiskattu...ja ammuttu päähän. Hänen silmänsä olivat täyttyneet kauhusta, silmät olivat sumuisat ja hänen haavoistaan pursusi verta. Kyyneleet sokaisivat hänen näkönsä ja hän vain itki itkemistään, ja hänen mielentasapainonsa oli järkkymässä. Aluksi hän kielsi kaiken. Tämä ei ollut totta..Se ei voinut olla. "Ei ei ei! Will, onhan tämä vitsi? Se on vain harjoitus halloweenia varten? Niinhän? Wi-Will...?" Hän tuijotti Willin ruskeisiin silmiin. Eilen ne olivat täynnä elämää...ja nyt..."Ei..ei!! WILL!!" Hän huusi ja vetäisi ruumiin lähelleen. Hän oli luvannut Willille suojella tätä...ja hän epäonnistui. Teri epäröi ja sulki Willin silmät kädet täristen.
    "Hänen kanssaan oli hauskaa..." Terin koko ruumis jähmettyi ja hän tunsi aseen takaraivossaan."Mutta meidän katseemme olivat ensin sinussa. Me päätimme että kun hän on kuitenkin yksin, me voisimme pitää hänelle seuraa ennenkuin tulemme tapaamaan sinua. Ja nyt...on sinun vuorosi. Nouse ylös" Teri ei liikkunut hetkeen, vaan puristi Willin kättä kovaa. Sitten hän tunsi että ase kolahti uudelleen hänen päähänsä ja hän nousi ylös kädet täristen, tuijottaen hänen ystävänsä veristä ruumista. Kaikki se veri ja Willin ruumis saivat hänen mielenterveytensä heikkenemään yhä enemmän ja enemmän, kunnes sitä ei ollut enää jäljellä.
    Hän lupasi suojella Willia ja hän epäonnistui...Nyt hän tulisi olemaan seuraava.. Hänen kiihtynyt hengityksensä vaihtui raskaaksi ja vihaiseksi. Teri saattoi kuolla tänään, mutta hän ei aikoinut sallia sitä ennenkuin ottaisi edes yhden raiskaajista mukaansa, jos ei kaikkia.

He maksaisivat... he todellakin maksaisivat.
"Poliisit ovat tulossa! Tuo pieni huora soitti varmasti hätäkeskukseen." Sanoi toinen ääni, mies, hieman nuorempi kuin se joka oli osoittanut häntä aseella.
"No, meidänhän täytyy siis rangaista häntä siitä, vai mitä?"
Asemies otti tukon Terin hiuksia käteensä ja raahasi hänet talon takapihalle. Teri alkoi kiroamaan mielessään sitä että Willin talon takana oli metsä. Se ei ollut suuri, mutta tarpeeksi suuri siihen että sinne pystyi eksymään. Hän muisti ne ajat kun hän ja hänen ystävänsä leikkivät siellä...
    Suru oli muuttumassa hitaasti vihaksi, raivoksi, kostonhaluksi. Kun he jatkoivat Terin raahaamista metsään poliisiautojen sireenien soidessa, hän mietti tapaa jolla pistäisi roistot maksamaan. Hän tiesi mitä he aikoisivat tehdä, hän tiesi mitä he ajattelivat juuri tällä hetkellä ja Teri aikoi varmistaa että he eivät nauttisi ajastaan hänen kanssaan. Hänet heitettiin maahan ja kolme miestä kerääntyivät hänen ympärilleen avaten housujaan.
    "Leikitään pientä leikkiä." Yksi sanoi, ällöttävä virne kasvoillaan. "Se on nimeltään piiri pyörii prostitoidun ympärillä." Miehet alkoivat nauramaan Terin ollessa paikallaan, luoden vihantäyteisiä katseita asemieheen. Hän ei tuntenut enää kuolemanpelkoa, hän ei pelännyt mitään, hän oli liian vihainen välittääkseen.  Heidän virneensä pilkkasivat häntä kun he hitaasti alkoivat raiskata häntä.

"Joukkoraiskaus ja murha-ketju on vihdoin tullut loppuunsa. Yksi todistava kertoo nähneensä kaksi epälyttävää miestä menemässä nuoren tytön asuntoon illalla ja soittaneensa heti poliisille. Heidät saatiin kiinni ja he ovat nyt vankilassa ja tulevat olemaan siellä pitkän aikaa. Saimme juuri lisätietoa tapahtuneesta; joukko lapsia löysi Theresa Lairin ruumiin purosta läheltä puistoa. Tämä kolmeviikkoinen etsintä on vihdoilleen päättynyt."

"Tämä on typerä idea, meidän ei pitäisi tehdä tätä!"
"Ei niin, entä jos joku zombi tulee ja syö meidän kasvomme?"
"Älä ole typerä!" Sanoi Sam Adam. Hän, Marcus ja Peter vaeltelivat halloween-yönä ympäriinsä metsässä, joka sijaitsi autioituneen Willin talon takana. Yksi heistä kantoi lapiota, toinen taskulamppua. "Zombeja ei ole olemassa!"
"Mitä me sitten teemme täällä?!"
"Muistathan sen vanhan miehen joka asuu naapurissani?"
"Herra Williamsin? Eikö hän olekin hullu?"
"Vain hieman. Kuitenkin, törmäsin häneen eräänä päivänä ja hän puhui minulle arvokkaista esineistä jotka oli piilotettu tänne!"
"Mitä?! Oletko tyhmä tai jotain?!" huudahti Marcus.
"Miksi uskoisit jotain vanhaa kääkkää joka ei osaa käydä edes vessassa yksin?! Me olemme tässä pelottavassa metsässä koska joku vanha hullu mies puhui sekavia?! Sinä saat tehdä tämän kyllä yksin!" Hän sanoi, heittäen lapion yhdelle pojista.
"Marcus on oikeassa, en aijo tehdä tätä myöskään. Tämä paikka on karmiva." Sanoi Peter ja astui Marcuksen vierelle.
"Te molemmat olette pelkureita." ivasi Adam.
"Meidän karkkipussimme voisivat olla jo täynnä jos emme olisi tulleet tänne HALLOWEEN YÖNÄ." Marcus sanoi laittaen kätensä puuskaan.
"Te olette vain peloissanne siitää että joku kummitus tulee tai joku säikäyttää teidät."
"Eikö tämä ole se paikka jossa joku tyttö raiskattiin ja tapettiin? Entä jos hän kummittelee täällä?" Marcus sanoi katsoen ympärilleen hermostuneena.
"Oikeasti?! Te kaksi olette suurimpia vauvoja jotka olen koskaan nähnyt!" Adam sanoi vihaisesti. "Kummituksia tai zombeja ei ole olemassa!"
"Ei ole totta oletko sinä niin-äh, lähdetään täältä Marcus-" Marcus ja Peter olivat jo lähtemässä, kun he pysähtyivät kuullessaan hyräilyä. Se kuulosti tytön hyräilyltä...Ring around the rosie.
"Mikä tuo on...?" Adam mumisi lähtiessään äänen suuntaan lapio ja taskulamppu kädessään.
"Lähdetään vain pois täältä!" Marcus sanoi.
"Me emme voi jättää häntä, varmistetaan ettei hän tee mitään typerää." Marcus ja Peter lähtivät seuraamaan Adamia joka seurasi hyräilyn ääntä.

He pysähtyivät nähdessään hahmon joka kiersi ympyrää hyräillessään, mutta tällä kertaa se hyräili row your boat-laulua.
"Tämä on pelottavaa, lähdetään pois." Peter kuiskasi.
Hahmo pysähtyi ja he pystyivät tuntemaan sen tuijottamassa heitä. Adam valaisi hitaasti taskulampullaan hahmoa. Se oli tyttö. Hänen huulistaan vuosi verta, hänen likaiset punaiset hiuksensa peittivät hänen oikean silmänsä, josta valui myös verta. Näkyvissä oleva silmä oli sumuinen ja näytti aivankuin se tuijottaii suoraan sieluun. Tytön takki ja toppi olivat repeytyneitä ja likaisia, kuten myös hänen housunsa. Hänen jalkansa olivat paljaat ja täynnä mutaa ja haavoja. Pojat muistivat nähneensä kuvan tytöstä uutisissa jokin aika sitten. Tämä tyttö...oli Theresa Lair... joka tunnettiin myös Tiny Terinä.
    Hän tuijotti kolmea kauhistunutta poikaa pitkän aikaa, täysin hiljaisena, kunnes hänen suunsa vetäytyi virnistykseen joka kasvoi kasvamistaan.
"Oi, toitte minulle uuden ystävän! Kiitos siitä! Kutsun häntä Herra Lapioksi!" Tyttö sanoi, tarttuessaan lapioon ja vetäistessään sen itseensä kiinni. "Me leikimme piiloleikin ja loruleikin sekoitusta." Hän sanoi iloisesti, astuen askeleen lähemmäs poikien perääntyessä.
"Nämä ovat säännöt. Jos löydän teidät, Herra Lapio haluaa vaihtaa sanasen kanssanne." Hän sanoi heilutellen lapiota kädessään. "Ette saa juosta pois täältä tai Herra Lapio rankaisee teitä!" Hän sanoi hihittäen ja kääntäen päänsä toiselle sivulle."Se on piilo-osa! Loru-osa taas...Etsin jokaisen teistä. Kun ketään ei ole enää jäljellä, päästän teidät menemään...Valmiina?" Hän kysyi, sulkien silmänsä. "Yksi...kaksi...kolme..."
"Meidän täytyy päästä pois täältä!!" Peter sanoi tarraten Adamin käteen. Adam kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin tytästä, Marcus ja Peter kannoillaan. Näytti siltä että mitä kauemmas he menivät tytöstä, sitä suuremmaksi metsä muuttui.'
    Kun he kolme jatkoivat juoksemista, tuli pimeämpää ja vaikeampaa nähdä toisensa. Kun he lopettivat juoksemisen hengittääkseen ja heidän silmänsä tottuivat viimein pimeyteen, he huomasivat olevansa yksin.
    Adam katsoi oikealle ja vasemmalle huutaen Peterin ja Marcuksen nimeä ja kun hän ei saanut vastausta, hän päätti löytää tien ulos metsästä. Sillä välin Marcus etsi Adamia ja Peteri, huudellen heitä, yrittäen soittaa heidän puhelimiinsa, mutta tuloksetta, sillä kenttää ei ollut. Hän kirosi ja jatkoi ystäviensä etsimistä ja huhuilua kunnes pysähtyi. Hän pystyi kuulemaan...sen tytön...tyttö lauloi tällä kertaa, ei hyräillyt.
"Saatko koskaan sellaisen tunteen että joku katselee sinua? Ja se vain... repii sinut kappaleiksi pala palalta kunnes ei ole enää mitään jäljellä?" Marcus kuuli tytön kuiskaavan takanaan, mutta kun hän kääntyi, ketään ei ollut siellä. Hänen ympäriltään kuului hihittelyä.
"Ring auround the rosie...Pocket full of posie..." Teri lauloi hitaammin, lähestyessään ensimmäistä uhriaan. "Ashes...Ashes...we all...fall..."
THUMP!
Marcus kaatui maahan kovaa ja verta pursusi hänen päästään. Teri virnisti ja kikatti.
"Down~"
Teri nousi seisomaan, yhä hymyillen ja katosi metsikön seaan.

Peter oli menettämässä toivoaan kahden ystävänsä löydön suhteen. Hänen puhelimensa ei toiminut, hän näki heikosti eteensä ja kaiken lisäksi hän tunsi kuin joku katselisi häntä. Se oli hermostuttavaa! Hän pysähtyi kuullessaan tytön äänen. Tyttö lauloi ja kuulosti kuin hänen äänensä muuttui kovemmaksi mitä pidemmälle laulu jatkui. Peter kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen Terin kohottamasas lapion ilmaan.
    Adam pysähtyi kuullessaan Peterin huutavan, ja sitten kuului kova tömähdys. "Peter? Hei, Peter!!" Hän lähti juoksemaan äänen suuntaan, muttei nähnyt eteensä vaan juoksi suoraan orjantappurapensaikkoon. Hän huusi ja veti piikkejä pois kehostaan.

"Peter? Peter!! Vastaa minulle!!"
"Voi Peter raukkaa~" Tyttö lauloi hänen takanaan. "Voi Marcus raukkaa~" Hän hihitti hymyillen Adamille. "Onneksi olkoon. Olet viimeinen! Saat mennä nyt~"
"Tarkoitatko siis...?"
"Kyllä! He molemmat ovat kuolleita! Mutta, sinähän olet elossa vai mitä? Te ihmiset ette välitä kirouksesta! Mene nyt!" Teri sanoi, heiluttaen kättään.

Adam perääntyi hitaasti tytöstä ja kääntyi lähteäkseen nopeasti. Terin iloinen virne muuttui pahaksi ja hän seurasi Adamia hitaasti. Adam juoksi kunnes ei kyennyt enää siihen, sitten hän näki jotain... katuvalot! Tyttö puhui totta, hän sai mennä. Hän oli vapa-
"Ring auround the rosie...pocket full of posie..."
Adam jähmettyi paikalleen ja käänsi päätään. Ketään ei ollut hänen takanaan.
"Ashes...ashes...we all fall..."
THUMP!
"...Down....hahahaha~"

Niille jotka ovat kiinnostuneita siitä, mikä on ring around the rosie-loru:

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

ToBy

Hei ja anteeksi kaikista kirjoitusvirheistä, mutten ole nukkunut päiviin. Kirjoitan tätä nyt koska.... koska en tiedä kuinka paljon aikaa minulla on jäljellä. Minun täytyy varmistaa ettei kukaan joudu tämän olennon uhriksi enää koskaan.

Kun olin noin viisivuotias, vanhempani veivät minut Build-a-Bear lelukauppaan (kauppa jossa saa koota itse pehmoleluja) ensimmäistä kertaa. En ole nynny, mutta minulla on aina ollut heikkous suloisiin asioihin. Minulla oli kaupassa todella hauskaa, mutta kun katsoin kaikkia eläinpehmoleluja siellä olin... pettynyt. Se johtui siitä etten tykännyt karvaisista eläimistä niin paljoa kuin matelijoista, joista suosikkini oli kilpikonna. Kun katsoin kaikkia vaihtoehtoja eläimistä löysin yhden korin jossa oli kaneja, ja.. sen yläpuolella oli onnekseni kilpikonna! Ja vain yksi sellainen! Otin sen ja tein siitä omanlaiseni. Prosessin aikana nimesin kilpikonnan Tobyksi.

Kuitenkin painoin vahingossa Caps Lock-näppäintä ja nimestä tuli Tobyn sijaan ToBy, mutten välittänyt siitä. Vanhemmillani oli vähän rahaa, joten sain valita vain yhden kappaleen vaatetusta sille ja päätin valita kilven raidolla ja vetoketjulla, joka toimisi ikäänkuin pienenä reppuna johon säilöä tavaroita. Vein sen kotiin ja leikin sen kanssa joka päivä.
    Huomasin eräänä päivänä että ystävälläni Anthonyllä oli todella hieno marmorikuula. Halusin sen itselleni mutta hän ei suostunut vaihtokauppoihin joita ehdotin. Seuraavana päivänä herättyäni huomasin, että ToByn repussa oli jotakin. Kun avasin vetoketjun löysin sisältä marmorikuulan. Hymyilin ja pidin sen itselläni olettaen että Anthony oli antanut sen minulle. Seuraavan parin viikon aikana huomasin että haluamani tavarat ilmestyivät ToByn reppuun.
    Muistan kuinka halusin kerran uuden pyörän ja löysin kuitin hänen repustaan pyörään, jonka löysin myöhemmin etupihalta. Käytin ToByn voimia hyvin ja nautin siitä että jokainen toiveeni toteutui. Minä ja Anthony aloimme tapella paljon ja lopulta emme olleet enää ystäviä. Toivoin että hän loukkaisi itsensä ja menin nukkumaan...Seuraavana päivänä avasin ToByn repun (josta oli tullut aamurutiinini) ja löysin sieltä lautasliinan jossa oli verta.
    Säikähdin ja huolestuin miettien milloin olin satuttanut itseni ja miksi olin laittanut lautasliinan ToByn reppuun. Sitten kuulin äitini puhuvan Anthonyn äidin kanssa puhelimessa. Hän sanoi että Anthony oli kaatunut portaissa. Tajusin pian että veri oli Anthonyn. Olin järkyttynyt, mutta toisaalta iloinen. Myöhemmin ajauduimme vielä pahempiin tappeluihin Anthonyn kanssa ja toivoin että hän loukkaantuisi vielä pahemmin ja seuraavana päivänä löysin Anthonyn peukun repusta. En ollut edes peloissani koska tiesin mitä oli tapahtunut.
    Kannoin ToBya matkassani minne ikinä meninkin, kunnes eräänä päivänä Anthony hakkasi minut leikkikentällä ja sinä iltana itkin ToBylle "Toivon että Anthony katoaisi!"...Seuraavana aamuna Anthony oli kadonnut.ToByn repussa oli kuva Anthonystä pyörtyneenä aavikolla  ja hänen yläpuolellaan oli varjo joka näytti aivan ToBylta.. ToByn jaloissa oli myös hiekkaa. Sen jälkeen laitoin ToByn laatikkoon ja en kysynyt siltä enää mitään.

Monta vuotta kului ja olin 20-vuotias, kun toinen henkilö alkoi kiusata minua. En huomioinut häntä koska minulla oli toinen ihminen mielessäni, itseasiassa tyttö. Sain ihastuksen kohteeltani soiton ja hän kysyi minua ulos treffeille! Kun saavuin hänen talollensa, koputin ovea ja kiusaaja avasi sen. Hän, hänen ystävänsä ja jopa tyttö nauroivat ja ottivat kuvia minun tyrmistyneestä ilmeestäni. Sinä iltana menin kotiin kiljuen ja huutaen raivosta ja toivon että he kaikki kuolisivat. Seuraavana aamuna huoneessani oli suuri laatikko ja luulin etten ollut vielä purkanut sitä muutettuani.
    Avasin sen ja kauhukseni löysin sisältä ToByn ja verisen veitsen. Täirisin ja avasin varovaisesti hänen reppunsa ja melkein oksensin. Sen sisällä oli 5 silmämunaa, jotka kuuluivat tytölle ja kiusaajille. Heitin ToByn läheiseen jokeen toivoen että pääsisin hänestä eroon lopullisesti. Käännyin ja sanoin hiljaa "Toivon että minä olisin kuollut". Jähmetyin paikalleni tajuttuani virheeni. Kuulin takaani roiskahduksen. Käännyin ja näin ToByn rannalla. Lähdin juoksemaan ja kun katsoin taakseni näin sen yhä tuijottamassa minua.
    Päätin pakata tarpeelliset tavarat ja lähteä koskaan palaamatta takaisin. Nyt tapahtumista on aikaa 4 kuukautta ja minne ikinä menenkään, löydän ToByn sieltä odottamassa minua...Pelkään etten elä kauaa.. Minun täytyi kertoa jollekin joten kerroin teille...Kaikille teille...Olkaa varovaisia mitä toivotte. Jos näet tämän kilpikonnan, polta se, tapa se, tai toivo että se tappaisi itsensä. Rukoilen sinua.. Olen saattanut löytää tavan millä saada se kiinni. Huomenna teen sen. Pian pääsen eroon siitä hirvityksestä ja olen jihr87gyeuiheu5ttjigjdjrogjerwuw03w4iot  ietj4tbmmb0ute0trtietttttttryeä'6å7876554rewbernuyt

5e4tea¨al'jkh

[sfdudfjik9'kngkdy5