Robert The Doll

Myöhään 1800-luvulla Thomas Otto ja hänen perheensä muuttivat Eatonin ja Simonton kadun kulmassa sijaitsevaan kartanoon. Floridan Key Westissä oleva talo tunnetaan nykyisin nimellä "Artist House". Otton perhe tunnettiin heidän ankarasta otteestaan palvelijoihinsa. Erään haitilaisen palvelijan huono kohtelu sai kuitenkin heidän elämänsä muuttumaan.

Tämä kyseinen palvelija palkattiin huolehtimaan heidän pojastaan, Robertista. Eräänä päivänä Rouva Otto ilmeisesti yllätti haitilaisen harjoittamassa mustaa magiaa heidän takapihallaan ja erotti tämän välittömästi.

Ennen kuin palvelija lähti, hän antoi Robertille noin metrin pituisen nuken, jolla oli nappisilmät, ihmisen hiukset (joiden uskottiin olevan Robertin omia) ja joka oli täytetty oljilla.

Nuket, jotka muistuttivat lapsia eivät olleet ennenkuulumattomia noihin aikoihin, mutta tässä nukessa oli jotain erityistä. Robert nimesi nukkensa oman nimensä mukaan ja puki usein omia vaatteitaan nukelle. Nukesta tuli pojalle luotettava kumppani. Robert otti nuken mukaan kaupungille ja asetti sen istumaan pöytään perheen ruokaillessa. Robert antoi jopa nukelle ruokaa vanhempien katsoessa muualle. Jokainen yö poika nukkui nukke vierellään. Tämä viaton ystävyyssuhde sai kuitenkin pian oudon käänteen.

Robert päätti, että häntä pitäisi alkaa puhuttelemaan hänen toisella nimellään, joka oli Gene. Syy tähän oli se, että poika kertoi Robertin olevan nuken nimi, ei hänen. Vanhemmat kuulivat usein Genen keskustelevan Robertin kanssa leluhuoneessaan. Gene saattoi sanoa jotain lapsen äänellään ja vastaukset kuuluivat paljon matalemmalla äänellä. Genestä tuli myös joskus erittäin levoton, joka sai hänen äitinsä ja palvelijat huolestumaan. Joskus äidin tullessa Genen huoneeseen, hän saattoi löytää tämän kyyristelemästä huoneen nurkasta ja Robertin istumasta tuolilta tai sängylta tuijottamassa poikaa. Tämä oli vasta alkua.

Huonekaluja ja esineitä saattoi löytyä ympäri huonetta ja sellaisista paikoista, jonne ne eivät kuuluneet. Genen leluja silvottiin ja tuhottiin, sekä monet talon asukkaat ja palvelijat kertoivat kuulemastaan kikattelusta, jolle ei löytynyt selitystä eikä lähdettä. Aina kuin jotain tällaista tapahtui, Gene totesi "Robert teki sen!". Poika oli aina se jota rangaistiin, mutta hän väitti kiven kovaan että syy oli Robertin. Ilkivallan muuttuessa yhä pahemmaksi, yhä useammat palvelijat erosivat työstään ja uusia palkattiin. Otton perheen sukulaiset päättivät, että jotain oli tehtävä. Erään sukulaisen ehdotuksesta Genen vanhemmat ottivat Robertin pojalta ja sulkivat sen ullakolla olevaan laatikkoon. Robert pysyi siellä monta vuotta.

Isänsä kuoleman jälkeen, Gene sai testamentissa luvatun lapsuudenkotinsa omistukseensa. Hän muutti kartanoon vaimonsa kanssa. Gene oli taiteilija ja talon avaruus antoi hänelle tilaa maalata. Eräänä päivänä Gene oli tutkimassa ullakon laatikoita ja löysi lapsuuden lelunsa. Hän tunsi jälleen voimakasta kiintymystä nukkeensa, vaikka hänen vaimonsa inhosi sitä. Gene otti nuken mukaansa jokaiseen paikkaan minne hän meni. Robert istui pienessä tuolissaan Genen ja tämän vaimon nukkuessa vieressä. Talon tornihuoneesta tuli pian Robertin huone, sillä Genen vaimo ei halunnut sitä muualle taloon. Nukke asetettiin siellä istumaan ikkunan lähellä sijaitsevaan tuoliin. Monien koululaisten tie kulki talon ohitse tuolloin, ja he väittivät nähneensä Robertin liikkuvan ja tuijottavan heitä ikkunasta useaan otteeseen. Genen ja hänen vaimonsa avioliitto alkoi hitaasti rakoilla, kunnes Rouva Otto sekosi ja kuoli tuntemattomista syistä. Gene seurasi pian perässä.

Kerrotaan, että Robert hyökkäili ihmisten kimppuun ja lukitsi heitä tornihuoneeseen. Ihmiset, jotka kävelivät kartanon ohi väittivät kuulleensa pahaenteistä naurua Robertin huoneesta. Nukke oli jonkin aikaa tyhjässä talossa, kunnes uusi perhe osti kartanon. Robert siirrettiin tornihuoneesta ullakolle, joka ei miellyttänyt sitä. Nukke saattoi löytyä eri paikoista talossa, joka oli Robertin tapa osoittaa mieltään. Eräänä iltana omistajat löysivät Robertin sängyn jalkopäästään kikattelemassa keittiöveitsi kädessään. Omistajat muuttivat pian tämän tapahtuman jälkeen pois.

Robert siirrettiin myöhemmin Key Westissä sijaitsevaan Fort East Martello Museeon, jossa se istuu pienellä tuolillaan lasikuvun alla. Vaikka nuken elinympäristö on muuttunut, uskotaan, ettei se ole luopunut vanhoista tavoistaan. Vierailijat ja työntekijät väittävät nähneensä nuken liikkuvan, sekä sen hymyn väitetään muuttuvan joskus synkäksi irvistykseksi.

Eräs työntekijä puhdisti Robertin työvuoronsa lopussa. Tämän jälkeen hän sammutti valot ja lähti rakennuksesta. Seuraavana päivänä hän palasi takaisin ja laittoi valot jälleen päälle. Robert istui täysin erilaisessa asennossa kuin edellisenä iltana ja sen kengissä oli uusi kerros pölyä. Villeimmät tarinat väittävät, että Robert kykenee langettamaan kirouksia ihmisten ylle. Jos haluat ottaa kuvan Robertin kanssa, sinun täytyy kysyä sitä ystävällisesti. Jos et tee niin ja otat siltikin kuvan, Robert kiroaa sinut ja jokaisen, joka on mukanasi museossa. Sama tapahtuu, jos vitsailet hänestä. Tarina kertoo eräästä moottoripyöräilijästä, joka piti Robertia pilkkanaan ja yllytti tätä tekemään jotain. Paluumatkallaan kotiin moottoripyöräilijä ajautui pois tieltä ja osui puuhun. Hän kuoli välittömästi.

Vielä tänäkin päivänä Robert on Fort East Martellon Museossa. Muun muassa Child's Play elokuvista tuttu Chucky on saanut vaikutteita Robertilta.

Ticci-Toby

kuva

Pitkä tie kotiin näytti jatkuvan ja jatkuvan. Se ikäänkuin venyi auton edessä. Valo, joka paistoi pitkien puiden oksien läpi häikäisi aina välillä inhottavasti ajajan silmiä. Tietä ympäröi synkkä metsä ja ainoa ääni kuului auton moottorista sen kulkiessa eteenpäin.

Keski-ikäisellä naisella ratin takana oli ruskeat hiukset jotka sopivat hyvin hänen ihonväriinsä. Hänellä oli vihreä v-kaula-aukkoinen paita ja siniset farkut. Timanttikorvakorut koristivat hänen korviaan ja ne näkyivät osittain hänen lyhyen hiustyylinsä alta. Naisen silmät olivat syvän vihreät, joita hänen paitansa korosti. Hänen ulkonäössään ei ollut mitään erityistä, mutta hänen ilmeensä oli synkkä ja surullinen, vaikka nainen päältäpäin näyttikin henkilöltä, joka hymyilisi paljon.

Ajaessaan hän katsahti aika-ajoin peilistä takapenkillä istuvaa poikaansa kohden, joka piti käsiään tiukasti puuskassa rintaansa vasten ja katsoi ikkunasta ulos. Poikakin vaikutti aivan normaalilta, eikä kukaan olisi pystynyt huomaamaan jonkin olevan pielessä. Hänen sekaiset ruskeat hiuksensa sojottivat kaikkiin suuntiin ja hänen vaalea, melkein valkoinen ihonsa pistäytyi esiin valon osuessa siihen. Hänen silmänsä olivat ruskeat toisin kuin äidillä. Pojalla oli yllään valkoinen t-paita ja housut, jotka hän oli saanut sairaalasta. Hänen edelliset vaatteensa olivat niin repeytyneet ja veriset, ettei hän kyennyt enää käyttämään niitä.

Pojan kasvojen toisella puolella oli muutama viilto ja oikea käsi oli siteiden peittämä olkapäähän asti. Hänen vammansa vaikuttivat kivuliailta, mutta poika ei tuntenut mitään.Yksi niistä monista ongelmista, joita hän oli kohdannut varttuessaan oli hänen harvinainen sairautensa. Siihen kuului se, että hänen kehonsa oli täysin tunnoton kipua kohtaan. Hän olisi voinut menettää vaikka kätensä muttei olisi tuntenut kipua. Se, ja hänen toinen sairautensa, touretten syndrooma, olivat tuoneet tullessaan useita loukkaavia lempinimiä koulussa, jossa hän oli opiskellut ennen kotiopetukseen siirtymistä. Se sai hänen kehonsa nykimään eri paikoista, eikä hän kyennyt hallitsemaan sitä. Hän saattoi heiluttaa päätään hallitsemattomasti aina silloin tällöin. Muut lapset kiusasivat ja kutsuivat häntä Ticci-Tobyksi. He myös esittivät Tobyä nykivillä liikkeillä ja nauroivat päälle. Kiusaaminen muuttui niin pahaksi, että Tobyn täytyi turvautua kotiopetukseen. Hän ei kestänyt olla jatkuvasti sellaisessa ympäristössä, jossa jokainen lapsi pilkkasi häntä.

Toby tuijotti ilmeettömästi ikkunasta ulos ja muutaman minuutin välein hänen olkapäänsä, kätensä tai jalkansa nyki. Jokainen kuoppa johon auton renkaat osuivat, saivat hänen voimaan pahoin.

Pojan nimi oli Toby Rogers. Viimeisin kerta, jonka Toby muistaa olleensa autossa oli silloin kun hän joutui auto-onnettomuuteen. Se oli melkeimpä ainoa asia mitä hän nykyään mietti ja kertasi tapahtumia mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Tobylla oli ollut onnea mukanaan, mutta hänen sisarensa ei ollut yhtä onnekas. Kun ajatus sisaresta tuli hänen mieleensä, hän ei voinut estää kyyneleitä tulemasta. Kauheat muistot pyörivät hänen mielessään; hänen sisarensa kiljaisu, joka loppui siihen hetkeen kun auto rutistui kasaan. Kaikki pimeni hetkeksi, jonka jälkeen Toby avasi silmänsä ja näki sisarensa ruumiin; lasinsirpaleet lävistivät tämän otsaa, jalat ja lantio olivat musertuneet ratin voimasta. Hänen yläruumistaan painoi liian myöhään lauennut turvatyyny. Se oli viimeinen kerta, kun hän näki isosiskonsa.

Tie jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan. He olivat valinneet pidemmän kiertotien kotiin, sillä hänen äitinsä halusi välttää onnettomuuspaikan ohitse ajamista.

He saapuivat viimeinkin tuttuun naapurustoon, joka oli hieman muita kaupungissa sijaitsevia naapurustoja vanhempi. Äiti ja Toby molemmat olivat enemmän kuin valmiita astumaan ulos autosta ja menemään heidän uuteen taloonsa.

He huomasivat vanhan auton, joka oli parkkeerattu heidän talonsa eteen. Sen vieressä jalkakäytävällä seisoi tutulta näyttävä hahmo. Toby tunsi kuinka viha levisi hänen kehossaan tunnistaessaan hahmon isäkseen. Isäksi, joka ei ollut paikalla silloin kun häntä eniten tarvittiin.

Tobyn äiti pysäytti auton isän viereen, muttei vielä sammuttanut sitä. Äiti valmistautui astumaan ulos ja kohtaamaan aviomiehensä.

"Miksi hän on täällä?" Toby sanoi hiljaa ja katsoi äitiään, joka kurotti auton ovenkahvaa avatakseen oven.
"Toby, hän on isäsi ja tuli tänne nähdäkseen sinut," Äiti vastasi rauhallisesti, mutta Toby pystyi kuulemaan hänen äänensä väreilyn.
"Mutta isä ei voinut ajaa sairaalaan nähdäkseen Lyraa. Lyra ehti kuolla." Toby tuijotti ulos ikkunasta ilmeettömästi.
"Hän oli humalassa sinä iltana, hän ei voinut aj-"
"Niin, milloinpa hän ei olisi."

Toby työnsi auton oven auki ennen äitiään ja käveli jalkakäytävälle, missä hän kohtasi isänsä katseen. Toby katsoi alas maahan tuima ilme kasvoillaan. Äiti tuli Tobyn peräässä. Isä levitti kätensä odottaen halausta vaimoltaan, mutta tämä käveli hänen ohitsensa ja laittoi käden Tobyn olkapäille, valmiina kävelemään sisälle.

"Connie," Hänen aviomiehensä sanoi käheällä äänellä, "Enkö saakaan tervetulo-halausta?"
Hän ei huomioinut miehen sanoja vaan käveli ovelle Toby kainalossaan.
"Hän on 16 ja osaa varmasti kävellä itsekin," Hänen isänsä tokaisi ja alkoi seuraamaan heitä.
"Hän on 17," Connie sanoi ja avasi talon oven astuen sisään.
"Toby, vien sinut huoneeseesi lepäämään, käykö? Tulen hakemaan sinut kun päivällinen on valmista."
"Ei, olen 16 ja osaan kävellä itse." Toby sanoi sarkastisesti ja loi katseen isäänsä, ennekuin käveli ylös rappusia huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni perässään vihaisesti.

Hänen pienessä huoneessaan ei ollut paljon mitään. Vain sänky, kaappi ja ikkuna. Seinällä oli muutamia kehystettyjä kuvia heidän perheestään, silloin kun se oli vielä perhe. Ennen kuin hänen isästään tuli alkoholisti, joka käyttäytyi väkivaltaisesti muuta perhettä kohtaan. Toby muisti kun hänen vanhempansa riitelivät, isä otti äitiä hiuksista kiinni ja heitti hänet oveen. Lyra yritti lopettaa tappelun, mutta isä työnsi hänet pois ja Lyra löi selkänsä keittiön kaapin nurkkaan. Toby ei voi antaa isälleen anteeksi sitä, mitä tämä oli tehnyt. Ei koskaan.

Toby ei välittänyt siitä, kuinka paljon hänen isänsä löi häntä, sillä hän ei muutenkaan tuntenut mitään. Toby välitti siitä, miten hänen isänsä tarkoituksellisesti satutti kahta ihmistä, joista hän välitti eniten koko maailmassa. Ainoa, joka ei kiirehtinyt sairaalaan silloin kun hänen sisarensa otti viimeiset henkäyksensä oli isä.

Toby seisoi ikkunansa edessä ja katsoi kadulle. Hän vannoi näkevänsä silloin tällöin jotain silmäkulmastaan, mutta ajatteli sen johtuvan pelkästään lääkkeistä, joita hän joutui ottamaan. Kun päivällinen oli viimeinkin valmista, äiti kutsui häntä alakerrasta. Toby käveli portaat alas ja istui tuolille vastapäätä hänen isäänsä.

Ruokapöydässä vallitsi hiljaisuus, kun hänen vanhempansa söivät ruokiaan. Toby kieltäytyi syömästä. Sen sijaan hän tuijotti isäänsä tyhjällä katseella.

Tobyn äiti huomasi pojan tuijotuksen ja tönäisi häntä kevyesti. Toby havahtui ja katsahti koskematonta ruokaa lautasellaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan syödä sitä.

Myöhemmin Toby makasi sängyllään peiton alla ja tuijotti ikkunaan. Hän oli väsynyt, mutta ei kyennyt nukahtamaan. Ajatukset virtasivat hänen päässään liian nopeasti. Hän mietti, pitäisikö hänen antaa anteeksi isälleen äidin kehotusten mukaisesti vai jatkaa kaunan kantamista.

Toby kuuli huoneensa oven avautuvan. Hänen äitinsä käveli huoneeseen ja istui sängyn päätyyn. Äiti kurotti silittämään Tobyn selkää, joka oli käännettynä häneen päin.

"Tiedän että tämä on vaikeaa, usko minua. Minä ymmärrän ja lupaan sinulle, että kaikki tulee muuttumaan paremmaksi." Äiti sanoi hiljaa.
"Milloin hän lähtee?" Toby sanoi viaton sävy värisevässä äänessään.
Connie tuijotti lattiaan. "En tiedä kultaseni, isäsi jää tänne ainakin toistaiseksi." hän vastasi.

Toby ei vastannut. Hän vain jatkoi ikkunaan tuijottamista.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Connie huokaisi ja kumartui antamaan suukon Tobyn poskelle. Tämän jälkeen hän käveli ulos huoneesta ja sanoi vielä "Hyvää yötä." sulkiessaan oven.

Tunnit kuluivat hitaasti ja Toby ei voinut lakata kääntyilemästä sängyssään. Jokainen kerta, kun hän antoi mielikuvitukselleen vallan, hän kuuli renkaiden ääniä ja sisarensa kiljuntaa. Toby heitti peittonsa lattialle, veti kasvonsa lähelle tyynyään ja itki. Muutaman minuutin kuluttua hän laski tyynyn ja istuutui sängyn laidalle. Kyyneleet valuivat yhä pitkin Tobyn poskia, sillä hän ei yksinkertaisesti voinut lopettaa itkemistä.

Toby hengähti syvään, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli ikkunansa luokse. Hän hieroi silmiään ja yllätyksekseen huomasi jonkun seisomassa katuvalon alla. Hahmo oli pitkä ja valkoinen, eikä sillä ollut minkäänlaisia piirteitä; Ei silmiä, suuta, tai nenää. Sillä oli yllään musta puku. Toby ei voinut lakata tuijottamasta sitä. Hänen korvissaan alkoi kuulua helinää. Äänen kasvaessa kovemmaksi ja kovemmaksi hän tunsi kaiken pimenevän.

Seuraavana aamuna Toby heräsi sängystään ja tunsi olonsa erilaiseksi. Hän ei ollut lainkaan väsynyt, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi vain maannut sängyssään hereillä tunteja. Hänen mielessään ei ollut ainuttakaan ajatusta. Toby nousi istumaan hitaasti, mutta häntä alkoi välittömästi huimata. Siitä huolimatta hän kompuroi ovelleen ja käveli portaat alas. Hänen vanhempansa olivat istumassa pöydän ääressä. Isä katsoi pientä televisiota, joka oli keittiön nurkassa ja äiti luki sanomalehteä. Hän huomasi Tobyn.

"Hyvää huomenta unikeko, sinä nukuitkin pitkään!" Äiti sanoi hymy kasvoillaan.
Toby käveli hitaasti pöydän luokse ja huomasi kellon näyttävän 12.30.
"Tein sinulle aamiaista, mutta se on jo kylmää. Ajattelin kyllä herättää sinut mutta minusta tuntui, että tarvitset unta." Äidin ilme muuttui iloisesta huolestuneeksi, sillä Toby ei vastannut hänelle.
"Oletko kunnossa?"

Toby istuutui isänsä viereen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut hallinnassa omista toimistaan. Hän kyllä näki kaiken mitä teki, mutta käskyt eivät tulleet hänen aivoistaan. Yllättäen hän otti isänsä kädestä kiinni, mutta sain iskun kasvoihinsa. Isä kääntyi poikansa puoleen ja työnsi Tobyn tuolin kauemmas jalallaan. "Älä koske minuun poika!" Hän huusi. Tobyn äiti nousi seisomaan.
"Lopeta! Tuo on viimeinen asia, mitä haluan tapahtuvan kattomme alla tällaisena aikana!"

Päivät kuluivat ja asiat pysyivät ennallaan. Connie kulutti suurimman osan ajastaan siivoammalla taloa ja hänen töykeä aviomiehensä käskytti häntä. Asiat olivat samalla lailla kuin ne olivat ennen onnettomuutta.

Toby ei poistunut huoneestaan usein. Hän vain istui sängyllään ja tärisi. Hänen mielensä vaelteli viimeaikaisissa tapahtumissa ja hänen ajatuksensa vaihtuivat tiheään tahtiin. Toby saattoi joko kävellä ympäri huonettaan kuin vangittu eläin tai tuijottaa ulos ikkunasta. Kierre jatkui jatkumistaan.

Ennen kuin Toby huomasikaan, hän saattoi alkaa yhtäkkiä repimään nahkaa sormistaan. Hän jatkoi sitä kunnes sormet olivat verillä. Jos Connie sattui tulemaan huoneeseen tällöin, hän juoksi alakertaan hakemaan ensiapulaukun ja kääri Tobyn kädet sideharsolla.

Toby eristi itseään muista niin kauan, että hän alkoi vihata muiden ihmisten lähellä olemista. Hänen muistinsa huononi; hän alkoi unohdella asioita viimeisten minuuttien, tuntien ja päivien ajalta. Kesken keskustelun Toby saattoi alkaa puhumaan jostain asiasta, joka ei liittynyt lainkaan puheenaiheeseen. Hän saattoi puhua haista käsienpesualtaassa, aaveesta huoneensa ikkunasta tai sirkoista tyynynsä sisällä. Kaikki nämä oudot puheet johdattivat hänet terapeutin juttusille. Tobyn äiti oli alkanut epäilemään poikansa mielenterveyttä, joten hän päätti että olisi parhaaksi viedä Toby puhumaan ongelmistaan jollekin ammattilaiselle.

Connie johdatti Tobyn rakennukseen kädestä pitäen. He kävelivät yhdessä vastaanottotiskille, jonka takana istui nuorempi nainen.
"Rouva Rogers?" Nainen kysyi.
"Kyllä," Connie nyökkäsi. "Tobyllä tässä on aika Tohtori Oliverille."
"Selvä, tätä tietä." Nainen nousi seisomaan ja lähti johdattamaan heitä pitkää käytävää pitkin. Toby katsoi kehystettyjä tauluja käytävän seinillä ja kuunteli naisen korkokenkien kopinaa kovalla puulattialla. Nainen avasi käytävän perällä olevan oven. Oven takana oli huone, jossa oli pöytä ja kaksi tuolia.

"Jos Toby menisit istumaan tuonne muutamaksi minuutiksi, niin haen tohtorin." Nainen hymyili ja piteli ovea auki.

Toby käveli huoneeseen ja istui pöydän ääreen. Hän katsoi äitiään ja naista ennen kuin ovi sulkeutui hitaasti heidän perässään. Toby katseli ympärilleen huoneessa ja alkoi sitten avaamaan hampaillaan tiukalle vedettyjä sideharsoja käsissään. Hänet kuitenkin keskeytettiin, kun ovi lennähti auki ja nuori nainen mustavalkoisessa mekossa ja vaaleissa hiuksissa astui sisään pidellen lehtiötä ja kynää.

"Toby?" hän kysyi hymyillen.
Toby katsoi häntä ja nyökkäsi.
"Hauska tutustua Toby, minä olen Tohtori Oliver." Hän ojensi kättään kätelläkseen, mutta veti sen pian takaisin huomattuaan sideharsot Tobyn käsissä. "Oi," hän hymyili hermostuneeti ja istuutui toiselle tuolille.
"Joten, kysyn sinulta muutamia kysymyksiä. Sinun tehtäväsi on vastata niihin niin rehellisesti kuin mahdollista, selvä?" Tohtori asetti lehtiönsä pöydälle.

Toby nyökkäsi hitaasti ja piteli käsiään sylissään.
"Kuinka vanha olet Toby?"
"17." hän vastasi hiljaa.

Tohtori kirjoitti vastauksen ylös lehtiöönsä.
"Mikä on koko nimesi?" "Toby Erin Rogers."
"Milloin on syntymäpäiväsi?" "Huhtikuun 28 päivä."
"Keitä perheeseesi kuuluu?"

Toby piti pienen tauon, ennen kuin vastasi "Äitini, isäni ja ..." Hän hiljeni hetkeksi. "M-minun siskoni."
"Kuulin siskostasi... Olen todella pahoillani." Naisen ilme muuttui sääliväksi.
Toby nyökkäsi.

"Muistatko mitään onnettomuudesta Toby?"
Toby katsoi poispäin tohtorista. Hänen mielensä tyhjeni hetkeksi, Toby tunsi kuinka hänen korvissaan alkoi soida. Hän jähmettyi paikalleen ja hänen silmänsä laajenivat.
"Toby?" Tohtori kysyi.
"Toby, kuunteletko sinä?"

Toby tunsi kuinka väristys kulki pitkin hänen selkärankaansa kunnes hän jähmettyi jälleen ja katsoi hitaasti pientä ikkunaa huoneen ovessa, jolloin hän näki sen; valkoinen, mustaan pukeutunut piirteetön hahmo, joka tuijotti häntä ikkunasta. Toby tuijotti hahmoa silmät laajentuneina, korvissaan kuuluvan äänen kasvaessa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi kunnes tohtorin ääni rikkoi hänen transsinomaisen tilansa.

"Toby!" Tohtori huusi.
Toby hypähti tuoliltaan ja kaatui lattialle. Hän perääntyi huoneen nurkkaan. Tohtori nousi ylös yllättynyt ilme kasvoillaan ja piteli lehtiötä rintakehäänsä vasten. Heidän katseensa kohtasivat Tobyn hengittäessä kiivaasti ja nytkähdellen hallitsemattomasti.

Sinä yönä Toby makasi sängyssään ja tuijotti kattoa. Hän alkoi vaipumaan uneen, mutta kuuli hiljaisia askeleita yläkerran käytävältä. Toby nousi istumaan ja katsoi oveaan, joka oli auki. Talossa ei ollut päällä yhtään valoa ja ainoastaan kuun heikko hohde valaisi himmeästi.

Hän nousi ylös ja käveli kohti oviaukkoa, mutta ovi, joka oli ollut aiemmin auki paiskautui hänen edessään kiinni. Toby haukkoi henkeä ja kaatui taaksepäin. Hän pysyi paikallaan ja tasasi hengitystään, ennen kuin kurotti ovenkahvaan ja aukaisi oven. Toby katsoi pimeään käytävään ja hiipi ulos huoneestaan. Hän oli kiitollinen siitä, että käytävän päässä oleva ikkuna valaisi osittain hänen reittinsä. Toby kuuli ympäriltään askelia ja hiljaista kikatusta, jota seurasivat pienet juoksuaskeleet. Se kuulosti siltä, kuin pieni lapsi juoksisi hänen edellään. Käytävä oli pidempi kuin Toby oli muistanut. Se vaikutti loppumattomalta... Kuten matka sairaalasta kotiin. Toby kuuli edellä olevan käytävän oven aukevan narahtaen.

"Äiti?" Hän kuiskasi tärisevällä äänellään.

Yhtäkkiä ovi hänen takanaan paiskautui kiinni ja Toby kääntyi välittömästi katsomaan. Hänen takaansa alkoi kuulumaan vaikerointia, joka kuului aivan hänen korvansa juuressa. Toby kääntyi jälleen ympäri niin nopeasti kuin pystyi ja järkyttyi: hän seisoi kasvokkain kuolleen sisarensa kanssa. Tämän silmät olivat valkeat, kuten myös ihokin. Oikea puoli leuasta roikkui pelkästään lihan ja kääreiden varassa. Otsaan oli uppoutunut lukemattomia lasinsirpaleita, joiden tekemistä haavoista oli valunut verta kasvoille. Vaaleat hiukset oli vedetty taakse kiinni, kuten ne aina olivat. Hänellä oli yllään harmaa paita ja shortsit, jotka olivat tahriintuneet vereen. Jalat olivat taipuneet epäluonnolliseen asentoon. Siinä hänen siskonsa seisoi, vain muutaman sentin päässä Tobyn kasvoista, päästellen silloin tällöin korahduksia kurkustaan.

Toby älähti ja kaatui maahan. Hän ryömi nopeasti poispäin kuolleesta sisarestaan. Toby ei jostain syystä kyennyt rikkomaan heidän katsekontaktiaan, vaan jatkoi tyhjien, kuolleiden silmien tuijottamista. Toby jatkoi perääntymistään, kunnes hänen selkänsä osui johonkin.

Hän pysähtyi hetkeksi. Talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain Tobyn kiihtynyt hengitys ja itku. Hän katsoi hitaasti taakseen ja näki mustiin pukeutuneen piirteettömän ja pitkän hahmon seisomassa siellä, saman kuin ennenkin. Hahmon vierellä seisoi riveittäin lapsia, noin 3-10 vuotiaita, joiden silmät olivat täysin mustat ja tummaa verta valui heidän silmäkuopistaan.

Toby kiljaisi ja yritti lähteä juoksemaan, mutta musta lonkero kietoutui hänen nilkkansa ympärille. Toby kaatui suoraan eteenpäin ja ilmat menivät ulos hänen keuhkoistaan. Hän yritti huutaa, muttei voinut tehdä ääntäkään. Sitten kaikki pimeni.

Toby heräsi omaan kiljuntaansa ja nousi välittömästi ylös. Hän huohotti raskaaksti ja piteli rintaansa käsillään. Se olikin vain unta...Vain unta. Hän laskeutui jälleen makaamaan sängylleen ja kääntyi kyljelleen. Tuntui siltä, kuin suuri paino olisi nostettu pois hänen rintakehältään kun hän otti muutaman pitkän henkäyksen. Hetken maattuaan Toby nousi ja vilkaisi ikkunaansa. Hän ei nähnyt siellä ketään. Ei kummituksia, ei hahmoja, ei mitään. Hän kuuli isänsä yskintää alakerrasta. Toby käveli ovensa luokse ja aukaisi sen, katsoen heti sen jälkeen molemmille puolille käytävää. Siellä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joten Toby käveli keittiöön, josta näki isänsä polttamassa heidän olohuoneessaan.

Toby katsoi häntä oviaukolta hetken aikaa, jolloin polttava tunne valtasi hänen rintakehänsä. Syvä, kupliva viha otti vallan hänestä. Toby kuuli päänsä sisällä ääniä. "Tee se, tee se, tee se." Ne hokivat. Hän kääntyi selin isäänsä ja risti kätensä. Tobystä tuntui kuin hänellä olisi kontrolli itsestään ja hän voisi itse hallita kehoaan, mutta päänsisäiset äänet peittivät kontrollin tunteen. "Tapa hänet, hän ei ollut paikalla silloin, hän ei ollut paikalla silloin, tapa hänet, tapa hänet." Äänet jatkoivat.

Toby tärisi. Ei. Hän ei aikonut tehdä sitä. Oliko hän sekoamassa? Ei. Hän ei aikonut tappaa ketään. Hän ei voinut. Hän vihasi isäänsä, mutta ei niin paljoa että voisi tappaa hänet.

Se oli viimeinen ajatus Tobyn päässä ennen kuin hän vajosi jälleen transsinomaiseen tilaan. Hänen päässään kuuluvien äänien vaikutus oli aivan liian suuri. Toby alkoi kävellä hitaasti isänsä selkää päin. Matkalla hän nappasi käteensä veitsitelineen suurimman veitsen. Tunne hänen rintakehässään kasvoi yhä miellyttävämmäksi ja Toby alkoi nauraa. Ensin hiljaa, mutta nauru yltyi yltymistään ja kohta hän haukkoi henkeään liiasta nauramisesta. Tobyn isä kääntyi ympäri juuri ennen kuin Toby puski hänet voimalla kumoon.

"Mitä!" Isä huusi yllättyneesti huomatessaan Tobyn yläpuolellaan pitelemässä veitseä kädessään.
"Toby, mitä sinä teet!" Hänen isänsä nousi istumaan ja piteli käsiään edessään estääkseen Tobya, mutta hän oli ehtinyt jo mennä isänsä päälle. Toby laittoi kätensä isänsä kaulalle, mutta tämä tarrasi hänen ranteestansa kiinni.

"Lopeta! Mene pois päältäni paskiainen!" Isä huusi ja löi kohti Tobyn olkapäätä. Toby ei lopettanut. Hänen ilmeensä oli sekava ja vaikutti siltä kuin demoni olisi vallannut hänen kehonsa. Toby alkoi iskemään veitseä isänsä rintaan, mutta isä esti iskun ottamalla Tobya kiinni toisestakin ranteesta. Tämän jälkeen isä yritti työntää Tobyä pois, mutta Toby potkaisi jalallaan suoraan isänsä kasvoihin. Hänen isänsä hätkähti ja peitti kasvonsa käsillään, mutta Toby päätti iskeä seuraavana veitsen isänsä olkapäähän. Hänen isänsä karjaisi tuskasta ja alkoi vetäisemään veitseä pois, mutta ennen kuin hän kerkesi tehdä mitään, Toby keräsi kaikki voimansa ja suuntasi toisen iskun isänsä kasvoihin nyrkillään. Toby jatkoi pään lyömistä nauraen mielipuolisesti. Lopulta hän rasautti isänsä kaulan, vetäisi veitsen syvältä tämän olkapäästä ja puukotti useaan otteeseen tämän rintakehää. Verta lensi kaikkialle, mutta Toby ei lopettanut, ennen kuin hänen isänsä oli liikkumaton.

Toby heitti veitsen sivuun ja kumartui isänsä ruumiin päälle yskien ja huohottaen. Hän tuijotti mukiloitua päätä nytkähdellen, kunnes kimeä kiljaisu rikkoi hiljaisuuden. Toby katsoi äänen suuntaan ja näki äitinsä seisomassa muutaman metrin päässä. Äiti peitti suutaan käsillään, samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan.

"Toby!"
"Miten saatoit tehdä tämän?!" Äiti itki. "M-miksi?"

Toby nousi ylös ja alkoi perääntymään pois isänsä ruumiin luota. Hän katsoi verisiä käsiään ja sen jälkeen viimeisen kerran äitiään, ennen kuin juoksi ulos talosta suunnaten kohti perheensä autotallia. Autotallissa hän näki isänsä kaksi kirvestä, jotka roikkuivat seinällä. Ensimmäinen kirveistä oli uusi ja siinä oli kirkkaan oranssi varsi ja kiiltelevä terä. Toinen oli vanha, puisella varrella varustettu tylsäteräinen kirves. Toby nappasi molemmat mukaansa ja huomasi pöydällä olevan tulitikkuaskin sekä autotallin seinustalla olevan punaisen bensakanisterin. Hän siirsi kirveet toiseen käteensä ja poimi tulitikkuaskin sekä bensakanisterin toiseensa. Tämän jälkeen hän juoksi ulos kadulle. Lähestyessään katuvaloa, jonka hän pystyi näkemään makuuhuoneensa ikkunasta, hän kuuli poliisiauton sireenit lähettyvillä.

Kääntyessään ympäri Toby näki punaisten ja sinisten valojen välähtelevän kadun päässä. Hän mietti hetken, ennen kuin aukaisi kanisterin ja lähti juoksemaan pitkin katua kaataen bensaa maahan. Toby kääntyi metsään ja tyhjensi loput kanisterista metsän laidalle. Sitten hän otti tulitikkuaskista tulitikun, sytytti sen ja heitti bensalammikkoon. Liekit valtasivat välittömästi kaiken hänen ympärillään; puut, pensaat ja ruohon. Poliisien hahmot näkyivät himmeästi liekkien takaa Tobyn perääntyessä mahdollisimman syvälle metsään. Liekit kuitenkin estivät pakenemisen. Hän katsoi ympärilleen sydämen lyödessä kiivaasti ja sulki silmänsä hetkeksi. Tämä oli tässä. Tämä oli kaiken loppu.

Toby tunsi käden olkapäällään. Hän avasi silmänsä ja näki olkapäällään suuren valkoisen käden luisevilla sormilla. Toby kääntyi ja huomasi, että hänen takanaan seisoi pitkä hahmo, jolla oli musta asu päällään ja jonka kasvot olivat täysin piirteettömät. Hahmon selästä tuli esille lonkero joka kurotti kohti Tobya. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Tobyn näkökenttä sumentui ja hänen korvistaan alkoi kuulua helinää. Kaikki muuttui valkoiseksi. Tämä oli tässä. Tämä oli kaiken loppu. Näin Toby Rogers kuoli.

Muutama viikko myöhemmin Connie istui siskonsa keittiössä. Hänen sisarensa Lori istui hänen vieressään ja joi kahvia. Noin kolme viikkoa sitten, Connie menetti aviomiehensä ja poikansa ja joitakin viikkoja ennen sitä tyttärensä auto-onnettomuudessa. Näiden tapahtumien jälkeen hän oli muuttanut siskonsa luokse. Poliisi piti hänet kiireisenä. Median huomio oli onneksi jo suuntautunut uusiin tapahtumiin, sillä heidän tarinansa julkaistiin pari viikkoa sitten.

Lori avasi television ja alkoi katsomaan uutislähetystä, jossa toimittaja alkoi esittelemään uutisotsikoita.

"Viime yönä tapahtui neljän ihmisen murha. Varmoja tekijöitä ei vielä ole tiedossa. Uhrit olivat joukko koululaisia, jotka olivat menneet metsään myöhään eilen illalla. Heidät oli puukotettu kuoliaaksi, mutta ruumiissa oli myös merkkejä tylpän esineen iskusta. Tutkijat ovat löytäneet murha-aseen rikospaikalta; se on vanha, tylsäteräinen kirves."

Ruudulle ilmestyi hetkeksi muutamia kuvia kirveestä, kunnes toimittaja jatkoi:

"Mahdollinen epäilty on 17-vuotias Toby Rogers, joka paria viikkoa aiemmin puukotti isänsä kuoliaaksi ja yritti peittää jälkensä sytyttämällä tulipaloja kadulla ja metsä-alueella naapurustossa. Vaikka uskottiin, että nuori Rogers oli kuollut tulipalossa, tutkijat epäilevät, että hän on yhä elossa. Tähän johtopäätökseen on tultu, koska Rogersin ruumista ei koskaan löydetty."

Kauhusarjoja netissä!

Paranormal Witness
Tässä sarjassa ihmiset kertovat paranormaaleista kokemuksistaan. Kerrotut tarinat uudelleennäytellään jaksoissa.

Paranormal State
Sarjassa tutkitkaan erilaisia rakennuksia, joissa väitetään kummittelevan.

Paranormal Survivor

Sarja tuo eloon niiden ihmisten kertomuksia, jotka ovat joutuneet elämään keskellä paranormaaleja tapahtumia.