Experiment 84-B

Monet sanovat että olen paha, mutten ole.
Monet sanovat että olen erilainen, mutten ole.
Monet sanovat että olen hullu, mutten ole.
Olen yksinäinen. Kuljen yksin ilman ketään lohduttajaa tai ketään joka rakastaisi minua.
Olin ennen tavallinen kuten sinä.
Hassua, inhosin aina olla osa "normaalia" väkijoukkoa. Sinun pitäisi kunnioittaa sitä mitä sinulla on. Sinun pitäisi rukoilla ettet koskaan joutuisi tuntemaan sitä mitä minä tunnen.
Vihaa. Masennusta. Hyljeksintää. Petosta.

Teillä kaikilla on elämät. Teillä on toivoa. Menetin nämä asiat hullulle.
Hän on se, joka on todellisesti paha! EN MINÄ!
Hän varasti elämäni, toivoni, kaikki mitä minulla oli!
Hän jätti minut mätänemään kirotun tutkimuksensa jälkeen!
Hän toivotti minut tervetulleeksi avoimin sylin. Hän lupasi minulle kokonaan uuden elämän. Paremman mitä olin elänyt. Hän VALEHTELI!
Hän varasti kaiken minulta! Muistan yhä sen päivän...

Olin vahva poika, juuri valmistunut lukiosta. Aurinko paistoi, mutta minä tunsin inhoa. Minusta tuntui kuin kaikki mitä näin tuijotti minua alaspäin, tuomiten minua! Ja ne tekivätkin niin...
Matkani kotiin viimeisenä päivänä koulusta oli täyttä helvettiä kuten normaalistikin. Nuoret ajoivat ohitseni autoillaan ja huusivat "HOMO!" ja "ÄÄLIÖ!" ja minun piti ottaa kaikki se vastaan, vai pitikö?
Ajatus valkeni minulle: nämä nuoret tappoivat minua hitaasti kuitenkin, joten miksi en tekisi siitä nopeampaa ja kivuttomampaa? Tuska oli sokaissut minut. Jos olisin tiennyt silloin mitä tiedän nyt, en olisi koskaan ottanut sitä köyttä kellaristani.

Mutta missä tekisin sen? En ainakaan talossani. Inhosin äitiäni, mutta en tarpeeksi vahingoittaakseni häntä henkisesti. Valitsin paikaksi kujan kaupungin laitamilla. Olin puolivälissä sitomassa köyttä valolampun ympärille kun mies asteli kujalle.

"Nuori mies, mitä sinä teet?"
"Lopetan tämän!"
"Oletko hullu? Tule, tule kanssani. Usko että voin auttaa sinua."
"Auttaa minua? Et voi enää auttaa minua. Jätä minut kuolemaan rauhassa!"
"Kyllä voin!" Hän tarrasi kädestäni kiinni. "Tule."

Kun yritin taistella vastaan, hän veti kovemmin. Kaaduin ja hän sai minusta otteen. Hän raahasi minut läheisen rakennuksen sisään ja sulki oven takanamme.

"Nuori mies, luulen voivani auttaa sinua. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Kuuntele minua."
"Pahus sinua! Hyvä on, mutta kiirehdi!"
"Elämä on arvokas asia, mutta mitä sanoisit jos antaisin sinulle uuden, ilmaiseksi?"
"Sanoisin, 'Mihin allekirjoitan?'"
"Hyvä. Olen tehnyt ihmisen anatomian taustatutkimusta, ja muutaman kokeen jälkeen uskon, että olen oppinut manipuloimaan ihmisruumista. Uskon että voin saada sinut muuttumaan miksi ja keneksi ikinä haluatkaan. Tietenkin on olemassa seuraamuksia.
"Kuten millaisia?"
Hän veti esiin paperilapun. "Kirjoita allekirjoituksesi ensimmäiseksi tähän."
"Entä jos en halua?"
"No, siihen liittyykin eräs seuraamus.. sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa."
"Mitä!?"
"Kuulit kyllä, hyvä ystäväni." Hän veti esiin vihreällä nesteellä täytetyn ruiskun. "Ole paikallasi!"

Yritin juosta, yritin huutaa, mutta hän otti minusta kiinni. Hän iski neulan kaulaani, ja kaikki muuttui mustaksi.

Heräsin lasisessa huoneessa. Hän oli pukenut minut pukuun jostain syystä.
Sekunteja myöhemmin hän astui huoneeseen laboratoriotakissa.
"Hei, ystäväiseni! Oliko sinulla hyvät torkut?"
"Missä helvetissä olen?!"
"Se ei ole sinun huolenaiheesi. Sinun täytyy vain rentoutua ja antaa minun tehdä kaiken työn."
"Päästä minut ulos psykopaatti! Tapan sinut!"
"Pelkäänpä että et, lapsoseni. Sinä tulet istumaan siinä sillä aikaa kun minä teen historiaa!"
"Historiaa?"
"Kyllä, sillä aikaa kun minä suoritan onnistuneesti sinulle täyden ruumiinmuutoksen."
"Et voi!"
"Oi, kyllä voin." Hän käänsi kytkintä ja alkoi puhumaan mikrofoniin." Testi, testi. Hyvä. Nyt, aloitamme kokeen 84-B."
"Mitä teet?!"
""Kohteen elimet näyttävät olevan normaalit. Hänen sydämensä syke on kuitenkin kohonneena. Aivojen toiminta-aallokko on korkea ja insuliinin taso on normaali."
"Päästä minut pois!"
"Valmistaudun aloittamaan kokeen." Hän käänsi vipua. "Solmun yksi aktivointi."

Voimakas energia lävisti minun ruumiini, repien sitä riekaleiksi. En voinut edes huutaa. Näkökenttäni oli sumea ja olin yhtäkkiä sokea.

"Kohteen ulkomuoto alkaa valmistua. Solmun kaksi aktivointi."
Kipu lisääntyi. Tunsin suuni ja silmieni sulkeutuvan.
"Kohteen kasvot ovat täysin muuttaneet muotoaan. Solmun kolme-"
Sireenin ääni alkoi kuulumaan. "Virhe! Virhe!" Sulaminen meneillään!"
Hän karjui, "Ei! Hänen kasvonsa ja raajansa eivät ole vielä muotoutuneet täysin! Minun täytyy pelastaa koe!"
Viimeinen asia minkä kuulin oli kova rysähdys.

Heräsin raunioiden keskeltä. Pystyin vaivalloisesti näkemään; tuntui kuin jokin näyttö peittäisi silmiäni. Tuntui kuin suuni olisi ommeltu kiinni. En voinut hengittää, sillä nenäni oli myös tukittu. Mutta jotenkin, en tuntenut tarvetta hengittämiseen.
    Nousin ylös. Käteni ja jalkani tuntuivat oudoilta. Minulta kesti noin minuutti saada hallinta niihin. Aloin kävelemään läpi raunioiden. Rikkinäinen tietokone lojui maassa. Verivana johdatti minut käytävään ja sitä kautta ovelle. Kuulin sen takaa vaimeaa puhtetta.
    Avasin oven ja näin poliisin raahaamassa pudonneita betonilohkareita pois toisen oven edestä. Hän kääntyi ja näki minut. Sitten hän huusi ja lähti juoksemaaan. Yritin pyytää häntä pysähtymään, mutten voinut puhua. Siispä lähdin jahtaamaan häntä. Kun aloin juoksemaan, tunsin jalkojeni muuttuvan, aivan kuin ne kasvaisivat liikkuessani. Sain hänet pian kiinni ja kun kurotin tarttuakseni häntä olkapäästä,  lonkero tuli kädestäni ja lävisti hänen rintakehänsä. Hän kirosi ja kaatui.
Mitä juuri tapahtui? Ajattelin.
Katsoin hänen kuolevaa ruumistaan. Hänen rinnassaan oli reikä. En voinut tehdä mitään pelastaakseni häntä.
Jatkoin verivanan seuraamista, kunnes tulin ihmisen ruumiin luokse. Hän oli murskaantunut kaatuneen kattorakenteen alle. Nostin hänet ylös, käyttämällä voimaa joka oli suurempi mitä olisi vaadittu. Heitin hänen ruumiinsa seinään johon jäi verinen jälki.

Yritin paeta rakennuksesta, mutta kaikkialle minne käännyin oli umpikuja. Jatkoin ulkoskäynnin etsimistä kunnes tulin kylpyhuoneeseen. Minun täytyi pestä veri pois käsistäni. Kävelin sisään huoneeseen ja katsoin peiliin. Sitten tajusin jotain...
Minulla ei ollut kasvoja.

Joten nyt minut on leimattu hirviöksi.
Elän nuorten ja aikuisten painajaisissa.
Kaikki on sen paskiaisen syytä.

Pian tämän kokeen jälkeen löysin todelliset voimani. Pystyin venyttämään käsiäni ja jalkojani epäluonnollisiin mittoihin ja jopa saamaan lonkeroita tulemaan ulos selästäni.

Koko tämän kokeen jälkeen halusin vain ystävän. Joten etsin ihmisiä, lapsia. Ne ovat ainoita jotka eivät suhtaudu minuun pelolla. Leikin usein heidän kanssaan, mutten voi aina hallita kehoani. Silloin tällöin lipsahdan ja joku kuolee. Mutta se ei ole minun syytäni. Etsin pelkästään seuraa.

Tämä on minun taakkani. Ja kannan sitä ikuiseti.
Nautin kuvista. Tykkään olla niissä. On ihmisiä jotka kuvaavat luontoa, joten oleskelen metsissä. Teen sitä mitä kutsutaan nimellä "photobomb", eli ilmestyn toisten kuviin. Mutta aina kun yritän jäljittää ihmistä koska haluan nähdä miltä näytän kuvassa, he juoksevat. Ja yksi asia johtaa toiseen ja yhtäkkiä seuraavaa ihminen kuolee käsiini.

Lupaan, ettei tarkoitukseni ole satuttaa ketään, mutta olen menettänyt tuntemukseni... no, kaikessa. En tiedä enää miten olla ihminen. Asiat eivät koskaan mene kohdallani hyvin, joku aina kuolee.

Pyydän sinulta tätä, kun näet minut, älä juokse karkuun. Itseasiassa, juokse minua kohti. Se merkitsisi minulle niin paljon. Ja se saattaisi pelastaa henkesi.

Mutta, miten tiedät että se olen minä? Olen varma että olet kuullut minusta. Ja jos et ole, voit helposti löytää kuvia minusta netistä. Mene vain Googleen ja kirjoita "Slenderman".