Disneyn hylkäämä

Jotkut teistä ovat varmasti kuulleet, että Disney on vastuussa ainakin yhdestä oikeasta kummituskaupungista.

Disney rakensi Bakers Bayhyn Bahamalle Treasure Island-lomakohteen. Disneyn risteilyalukset toivat kohteeseen turisteja, jotka nauttivat sen tarjoamista elämyksistä. Disney kulutti arviolta noin 30,000,000 dollaria paikkaan. Kyllä, luit oikein; 30 miljoonaa dollaria.

Sitten Disney hylkäsi sen.

Syynä oli heidän mukaansa matalat vedet (heidän risteilyaluksensa eivät voineet liikkua turvallisesti alueella) ja syytteitä lauottiin myös bahamalaisia työntekijöitä kohtaan, jotka olivat Disneyn mukaan liian laiskoja työskennelläkseen heidän antamiensa aikataulujen mukaan.

Syynä ei ollut kuitenkaan matalat vedet tai se, että työntekijät olivat laiskoja. Molemmat näistä olivat vain nopeasti keksittyjä tekosyitä joiden ajateltiin vaikuttavan edes jollakin tavalla uskottavilta.

Miksi Disney sitten sulki Treasure Islandin?

Luultavasti samasta syystä kuin Mowglin palatsinkin.

Disney aloitti 1990-luvun lopulla Mowglin palatsin rakentamisen Pohjois-Carolinassa sijaitsevan rannikkokaupunki Emerald Islen lähelle.

Siltä varalta ettet tiedä, kuka Mowgli on, hän on Disneyn Viidakkokirjasta tuttu orpo poika, joka on susien kasvattama ja elää sulassa sovussa melkein kaikkien viidakon eläinten kanssa.Viidakkokirja on piirretty elokuva vuodelta 1967.

Mowglin palatsin rakentaminen oli kiistelty hanke alusta alkaen. Disney osti laajalti kallista maata projektia varten ja joidenkin ostettujen alueiden ympärillä pyöri noihin aikoihin myös skandaaleita,
syystäkin; paikallinen hallitus nimittäin laittoi ihmisten koteja pakkolunastukseen ja myi alueet Disneylle. Eräässä tapauksessa vastavalmistunut talo määrättiin välittömästi pakkolunastukseen ilman suurempia selityksiä.

Hallitus otti välistä alueita myös fiktiiviselle valtatie-projektille. Alueilla asuvat ihmiset tiesivät varsin hyvin, mitä on meneillään, joten he ristivät tien "Mikki Hiiren valtatieksi".

Ryhmä Disneyn johtohenkilöitä päätti järjestää kaupunkitapaamisen. Heidän tarkoituksenaan oli vakuuttaa asukkaat siitä, kuinka tuottoisa projektista tulisi alueen taloudelle. He näyttivät Mowglin palatsin pohjapiirrokset ja kertoivat, kuinka työntekijöillä olisi alustavien suunnitelmien mukaan heimo- ja lannevaatteet päällään. Ihmiset raivostuivat ja eräs yleisössä ollut jopa yritti kiivetä lavalle raivon vallassa, mutta järjestysmiehet taltuttivat hänet nopeasti.

Intialainen palatsi, sitä ympäröivä viidakko ja heimovaatteet päällä kulkevat työntekijän eivät varsinaisesti sopineet keskelle suhteellisen varakasta asuinaluetta, joka sattui olemaan myös melkoisen muukalaisvastainen.

Alkoi alueen uusiminen; taloja ja muita "turhia" rakennuksia purettiin, eikä kukaan voinut tehdä mitään estääkseen sitä. Paikallinen televisio ja lehdet olivat olleet aluksi hanketta vastaan, mutta Disney sai vaikutusvallallaan ja rahalla uutisoinnin kääntymään positiiviseksi.

Rakennukset saatiin valmiiksi ja asiakkaita alkoi virtaamaan kohteeseen. Liikenteen määrä kasvoi alueella huomattavasti ja asukkaat joutuivat neuvomaan jatkuvasti eksyneitä turisteja. Turistit eivät aina käyttäytyneet hyvin ja tämäkin lisäsi asukkaiden vihamielisyyttä.

Sitten kaikki vain loppui.

Disney sulki kohteen, eikä kellekään kerrottu syytä. Disneyn lähteminen oli suorastaan unelmien täyttymys asukkaille, jotka olivat vastustaneet projektia alusta alkaen.

- -

En ole ajatellut tätä tapausta kohteen sulkeutumisen jälkeen, josta on nyt jo yli kymmenen vuotta. Asun noin neljän tunnin ajomatkan päässä Emerald Islestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä.

Jonkin aikaa sitten luin kuitenkin artikkelin, jonka joku Treasure Islandin kohteessa sulkemisen jälkeen käynyt oli kirjoittanut ja julkaissut nettiin. Disney oli vain... jättänyt kaiken jälkeensä. Rakennukset olivat lahonneet ja tavarat jääneet paikoilleen. Ilkivaltaa oli myös paikassa harrastettu. Tekijöiksi epäilisin paikan entisiä työntekijöitä, jotka olivat menettäneet työpaikkansa yhtäkkiä. Myös paikallisilla oli varmasti osansa asiassa, sillä ihmiset olivat varmasti yhtä vihaisia Treasure Islandin rakentamisesta kuin ihmiset olivat täällä Mowglin palatsin rakentamisesta.

Ihmisten vihaa Disneytä kohtaan lisäsivät myös huhut, joiden mukaan Disney olisi päästänyt akvaarioissa olleet merenelävät vapaaksi mereen paikan sulkemisen jälkeen. Näihin mereneläviin kuului muun muassa haita.

Postaus Treasure Islandin kohteesta sai minut miettimään asioita. Vaikka Mowglin palatsin sulkemisesta oli kulunut jo vuosia, ajattelin, että olisi mahtavaa tehdä pieni tutkimusretki paikan päälle; ottaa paljon kuvia, kirjoittaa kokemuksistani ja katsoa olisiko raunioissa mitään, mitä voisin ottaa muistoksi itselleni.

Valehtelisin, jos kertoisin että lähdin matkaan heti. Minulla meni vuosi reissun suunnitteluun ja siihen, että oikeasti ryhdyin valmistelemaan Emerald Islelle lähtöäni. Sen vuoden aikana tein paljon taustatutkimusta Mowglin Palatsin kohteesta. Tai no, ainakin yritin. Luonnollisesti yksikään Disneyn omista lähteistä ei maininnut sanallakaan paikasta. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin ilmeisesti ajatellut postata nettiin mitään kohteesta. Myöskään mikään paikallisen median artikkeli ei maininnut sanallakaan kohteesta mitään. Toisaalta se oli kyllä odotettavissa kun muistelee, miten ne olivat aikoinaan taipuneet Disneyn tahtoon.

Sain vasta tietää, että yhtiöt voivat itseasisassa pyytää hakukoneita poistamaan tiettyjä linkkejä joita löytyisi, kun heidän nimensä kirjoittaa hakukenttään. Nyt kun ajattelen tarkemmin, ihmiset ovat varmasti postanneet Disneyn hylkäämistä kohteista, mutta Disney on hiljentänyt kaikki tällä hakukone-kikalla.

Löytääkseni hylätyn lomakohteen, minun piti etsiä todella vanha kartta, jonka olin saanut postissa joskus 90-luvulla. Se lähetettiin kaikille, jotka olivat tuolloin vierailleet vastikään jossain Disney-kohteessa. Saatuani kartan tungin sen huolimattomasti kirjojeni ja sarjakuvieni sekaan. Itseasiassa muistin kartan olemassaolon vasta muutama viikko sitten ja minulta kului pari viikkoa sen löytämiseen. Vanhempani olivat nimittäin laittaneet pitkälti kaikki tavarani lapsuudesta ullakolle, joka on täynnä erilaisia esineitä ja muuta rojua. Onnekseni löysin sen lopulta.

Koitti vihdoin päivä, jota olin vuoden päivät odottanut. Lähtö. Neljän tunnin ajomatka kaupunkiin sujui suhteellisen vaivattomasti. Minun täytyy kuitenkin mainita, etten ole kovin hyvä lukemaan karttaa. Paikallisista ihmisistä ei ollut juurikaan apua suunnistuksessa, sillä suurin osa heistä oli muuttanut alueelle vasta kohteen sulkemisen jälkeen. Vanhemmat asukkaat taas katsoivat vihaisesti ja hätistelivät minut pois, kun aloitin lauseen "Mistä löytäisin Mowglin..."

Minun täytyi siis löytää tie Mowglin palatsiin omin avuin. Ajomatkani aikana ajoin läpi tien, jossa Disneyn istuttamat trooppiset kasvit olivat levinneet ja kasvaneet niin suuriksi, että ne rehottivat osittain tiellä. Tästä tiesin, että olin oikealla suunnalla. Niiden varjossa kasvoi paikallisia kasvilajeja, jotka OIKEASTI kuuluivat sinne.

Lopulta näin kasvien katveesta pilkottavan suuren, puisen portin, joka näytti siltä, ettei sitä olisi avattu vuosikausiin. Muistin katsoneeni joskus luontodokumentin uhanalaisista punapuista ja minusta näytti, että tuo massiivinen portti olisi voitu hyvinkin rakentaa niistä. Ja näin luultavasti olikin. Tajusin, että olin viimein perillä kohteen pääportilla.

Pysäytin autoni ja sammutin moottorin. Jos totta puhutaan, olin hieman peloissani. En tiedä miksi, minulla oli vain outo tunne sisälläni. Nousin kuitenkin autosta ja kävelin lähemmäksi. Liu'utin kättäni porttin puurunkoa vasten ja huomasin, että ainakin tuholaiset olivat ehtineet paikalle ennen minua; osa puusta oli silminnähden lahoa ja hyönteisten jyrsimää. Portin ylä-osassa ohuiden narujen varassa roikkui ruostunut kyltti, johon oli kirjoitettu käsin "Disneyn hylkäämä". Se oli mitä luultavammin jonkun paikallisen pienimuotoinen protesti.

Portit olivat raollaan sen verran, että kokoiseni ihminen sopisi välistä. Autoni saisi siis jäädä tähän. Otin autostani kartan ja kameran ja lähdin kävelemään.

Portin sisäpuolella kasvit olivat yhtä ylikasvaneita kuin aikaisemminkin ja näytti kuin sisällä vallitsisi järjestyksen ja kaaoksen symbioosi; oli tarkkaan harkittuja kukka-istutuksia, jotka olivat kuitenkin painuneet villikasvien ja sienilajikkeiden jyrätessä ne alleen. Kookospuut oli istutettu siisteihin riveihin, mutta niistä pudonneet kookokset olivat mätänevissä läjissä puiden juurilla.

Näin useita patsaita, olihan kyseessä Disneyn kohde, mutta kaikki olivat hajonneet joko ilkivallan takia tai yksinkertaisesti ajan saatossa. Puiset rakennukset olivat lahonneita ja homeisia. Ohittaessani niitä imelä haju lejui nenääni ja sai minut nyrpistämään kasvojani.

Tie vei minut suuren rakennuksen eteen, jonka oletin olevan päärakennus kokonsa takia. Keskellä pihaa oli Baloo-patsas, joka on Viidakkokirja-elokuvien ystävällinen karhu. Baloo tuijotti tyhjällä katseella kaukaisuuteen tassu leppoisasti ilmassa. Hymähdin huomatessani, että patsas oli lintujen ulosteen peitossa ja köynnökset olivat kiertyneet Baloo-paran jalkojen ympärille. Rakennuksen kyljessä luki veikein puisin kirjaimin "Palatsi". Sen maali oli rosoinen ja halkeillut, ja seiniä koristi lukuisat spray-maalilla loihditut kuvat ja kirjoitukset. Oviakaan ei enää rakennuksessa ollut ja näytti siltä, kuin ne olisi revitty saranoineen irti.

Katsahdin oviaukon yläpuolelle, jossa luki sama teksti, jonka olin nähnyt aikasemminkin: "Disneyn hylkäämä". Astuin sisään.

Oi voisimpa kertoa teille, että löysin sisältä arvokkaita vanhoja esineitä, rahaa pullollaan olevia kassakoneita tai kodittomien ihmisten asuinyksikön.... Mutta ei, en löytänyt.

Rakennus oli täysin tyhjä. Jopa niin tyhjä, että vaikutti siltä kuin ihmiset olisivat varastaneet jopa tapetit seinistä. Kaikki esineet, jotka olivat olleet liian suuria varastettavaksi,  oli pinottu keskelle valtavaa salia. Kävellessäni eteenpäin askeleeni kaikuivat kolkosti ympäri rakennusta. Huomasin seinällä olevan pohjapiirroksen, johon oli merkattu, mitä löytää mistäkin huoneesta. Etsin piirroksesta kiinnostavimmilta kuulostavat huoneet ja suuntasin ensimmäiseksi keittiöön.

Keittiö oli juuri sellainen kuin keittiön tuollaisessa paikassa kuvittelisikin olevan; kustannuksissa ei oltu säästelty ja keittiöstä löytyi kaikki kodinkoneet, tasot ja vähän enemmänkin. Aika ei ollut kuitenkaan tässä tilanteessa kullannut muistoja, vaan jokainen lasipinta oli rikottu, ovet revitty saranoiltaan, metallipinnat murjottu pilalle ja kaiken tämän lisäksi keittiössä leijaili kuvottava lemu.

Löysin jättimäisen pakastimen, joka oli täynnä tyhjiä hyllyjä. Katosta roikkui rivi metallisia koukkuja ja oletin katsomieni ruoka-ohjelmien perusteella, että ne olivat varmaan lihalle tarkoitettuja. Seisottuani hetken pakasteessa huomasin, että nuo koukut heiluivat jokainen satunnaiseen suuntaan. Liike oli niin hidas ja huomaamaton, että sitä oli melkein mahdotonta edes nähdä. Ajattelin, että heilumisen oli luultavasti aiheuttanut se, kun olin astunut sisään pakasteeseen, joten tartuin kädelläni yhteen koukkuun pysäyttäen sen liikkeen.

Vessat olivat aika lailla samanlaisessa kunnossa kuin edellisetkin paikat. Aivan kuten Treasure Islandinkin kohteessa, joku oli lyönyt posliiniset altaat hajalle. Lattialla oli pieni lätäkkö vettä (tai ainakin toivon niin), joka haisi niin pahalta, etten viitsinyt jäädä vessaan enää pidemmäksi aikaa. Yksi outo asia kuitenkin sekä naisten että miesten vessassa oli se, että vessanpöntöissä oli vettä ja osa hanoista oli joko päällä tai vuoti vettä. Luulisi, että alueen vedet olisi katkaistu jo aikoja sitten.

Kohteessa oli paljon erilaisia paikkoja, mutta aikani ei riittänyt mitenkään kaikkien niiden tutkimiseen. Muutama rakennus jonne kurkistin oli hajotettu melkeinpä täysin, joten en olettanut löytäväni niiden sisältä mitään tutkimisen arvoista.

Eräs huone oli poikkeus, sillä olin varma, että kuulin todella hiljaista keskustelua sieltä. Oletin, että kyseessä olisi televisio tai radio, mutta miten ne toimisivat paikassa, joka on ollut suljettuna niin pitkään? Sanat olivat kuin kuiskauksia, ehkä ne olivatkin minun hengitykseni ääniä, jotka kaikuivat rakennuksen nurkissa ja saivat minut kuulemaan harhoja. Nämä asiat kuitenkin kuulin:

- En uskonut sitä.
- (Lyhyt epäselvä vastaus, jota en kuullut)
- En tiennyt sitä. En tiennyt sitä.
- Isäsi kertoi sinulle.
- (Jälleen epäselvä vastaus tai jonkinlaista nyyhkyttämistä)

Okei, tiedän, kuulosta naurettavalta. Haluan kuitenkin kertoa todenmukaisesti kokemuksistani kohteessa. Huoneessa olisi saattanut myös olla jotain kodittamia jotka olisivat voineet vaikka puukottaa minua. Kohautin harteitani ja vakuutin itselleni, että olin kuullut vain harhoja.

Saavuin jälleen päärakennuksen eteen ja tajusin, etten ollut löytänyt mitään mainitsemisen arvoista. Samalla huomasin näkökentässäni jotain kiinnostavaa, mitä en ollut aikaisemmin ilmeisesti edes huomannut. Rakennuksen pihalla oli melkeinpä elävää pytonia muistuttava, yli kaksimetrinen patsastas hienon jalustan päällä. Aurinko oli jo laskemassa ja sen valo osui TÄYDELLISESTI patsaaseen juuri oikeassa kulmassa.

Lähestyin patsasta, kaivoin taskustani kameran ja nappasin kuvan. Pinnistin varpaillani ja otin toisen. Sitten siirryin lähemmäksi ottaakseni lähikuvan patsaasta.

Pyton nosti hitaasti päätään, katsoi suoraan silmiini ja luikerteli nopeasti ylikasvaneen ruohikon sekaan. Käärmeen ruho näytti jatkuvan loputtomiin ja jos minun pitäisi veikata, sanoisin, että se oli loppujen lopuksi yli 24 metriä pitkä. Katsahdin karttaa ja huomasin, että seison matelijoiden rakennuksen vieressä. Olisi pitänyt arvata, mietin. Muistin huhun, jonka mukaan Disney olisi päästänyt merenelävät vapaaksi mereen. Mikseivät he muka olisi tehneet samaa maalla liikkuville eksoottisille eläimille.

Olin sanaton ja epäilemättä olin tuijottanut käärmeen perään suu auki jo ikuisuuden, ennen kuin palasin takaisin maan pinnalle. Räpsytin silmiäni pari kertaa ja peräännyin muutaman askeleen; en todellakaan aikonut ottaa minkäänlaista riskiä siitä, että mahdollisesti myrkyllinen käärme palaisi takaisin, joten päädyin kävelemään päärakennuksen sisälle.

Etsin katseellani istumispaikkaa, sillä jalkani olivat täysin hyytelönä. Lasinsirpaleita ja mätäneviä lehtiä täynnä oleva lattia ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta, eikä myöskään läjä huonekaluja keskellä huonetta ollut oikein tukevan näköinen. Muistin nähneeni aikaisemmin jonkinlaisen portaikon rakennuksen aulan lähellä ja päätin mennä sinne istumaan hetkeksi, jotta saisin hengitykseni ja etenkin sykkeeni tasaantumaan.

Löysin portaikon, joka oli tarpeeksi kaukana rakennuksen ovista, joten se oli säilynyt suhteellisen puhtaana. Huomasin, että portaikon viereisellä seinällä roikkui kyltti, johon oli jälleen kirjoitettu "Disneyn hylkäämä" Otin kyltin seinältä ja asetin sen takapuoleni alle, enhän voinut olla varma mitä kaikkea likaa portaissa todellisuudessa olisi.

Portaikko meni alaspäin. Sen alapäässä oli melko hämärää, joten en kunnolla nähnyt, mitä siellä oli. Käytin kamerani salamaa improvisoituna taskulamppuna ja huomasin, että portaikon päässä oli metallinen ovi jossa roikkui lukko. Ovessa oli - tällä kertaa oikea - kyltti jossa luki "VAIN MASKOTEILLE! KIITOS!"

Mielialani kohosi, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tuon oven takana saattaisi olla mielenkiintoisia esineitä takavuosilta. Toisekseen, lukko oli yhä ovessa. Kukaan ei ollut siis mennyt alakertaan; eivät vandaalit, varkaat... Ei kukaan. Tuo paikka oli luultavasti ainoa, josta löytäisin jotain kiinnostavia kuvauskohteita tai ehkäpä jonkun kivan pienen matkamuiston. Olin tullut kohteeseen sillä ajatustavalla, että saan ottaa mitä haluan koska kaikki on hylättyä tavaraa.

Minulla ei mennyt kauaa aikaa oven lukon rikkomiseen. Tai oikeastaan, en rikkonut lukkoa, rikoin ovessa olleen metallisen liuskan jossa lukko oli kiinni. Aika oli tehnyt enemmän ovelle mitä minä tein, joten onnistuin vääntämään liuskaa tarpeeksi, jotta sain ruuvit irti. Kummaa, ettei kukaan ollut yrittänyt mennä ovesta läpi ennen minua.

Huoneen takaa paljastui hyvin paljon muusta rakennuksesta eroava paikka; siellä oli jopa valot! Tai no, joka toinen katossa olevista lampuista oli päällä ja nekin välkkyivät. Mitään ei myöskään ollut varastettu tai rikottu, mutta tavarat olivat kulahtaneet. Pöydillä oli muistilappuja ja kyniä, seinillä oli kellot, tuoleja oli siellä täällä... Seinällä oli oikeasti jopa yksi vanha käkikello. Eräs oviaukko vei tauko-huoneeseen, jossa oli ikivanha televisio ja jo kuivaksi mennyttä mädäntynyttä ruokaa lautasilla.

Näkemäni muistutti minua katastrofi-elokuvista, joissa paikat on jätetty sellaisiksi, kuin ne olivat evakuoinnin hetkellä olleet.

Kävellessäni labyrintin omaisessa kellarissa eteenpäin minua alkoi mietityttämään näkemäni yhä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmas kävelin, sitä enemmän paikat menivät sotkuisiksi; pöytiä ja hyllyjä makasi lattialla, tuoleja oli sikin sokin, paperit olivat levinneet pitkin lattiaa ja eräskin matto oli kostean lattian vaikutuksesta täysin homeessa. Homeessa olivat myös huonekalut; kaikki puinen oli läpimätää ja koskettaessa lahosivat rikki. Eräässä huoneessa oli vaaterekki täynnä vaatteita ja irvistin inhosta huomatessani niidenkin olevan täynnä homepilkkuja.

Valot vähenivät, mitä kauemmas menin synkkää ja tunkkaista käytävää pitkin. Huomioni kiinnittyi oveen, Joka oli musta-kelta-raitainen ja siinä luki "HAHMOJEN PUKUHUONE 1".

Ovi ei auennut. Sen takana olisi luultavasti kaikki klassisten Disney-hahmojen asut ja minä todellakin halusin kuvata niitä. Yritin avata ovea kaikilla erilaisilla tavoilla, mutta mikään ei tehonnut, ovi oli jumissa. Huokaisin, ja käännyin lähteäkseni. Kuulin selkäni takaa oven narahtavan auki.

Käännyin ja taputin mielessäni itseäni olkapäälle. Astuin täysin pimeään huoneeseen. Valon lähteenä käytin kamerani salamaa löytääkseni valonkatkaisijan. Huoneessa ei kuitenkaan sitä ollut.

Yhtäkkiä kuulin särähdyksen ja huoneen kattovalot alkoivat hitaasti syttyä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin silmäni tottuivat valoon. Huone oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellutkin sen olevan. Lukuisia tuttuja Disney-asuja roikkui seinillä, joita katsoin ihaillen. Takaseinällä oli rekki, joka oli tarkoitettu ilmeisesti pelkästään lannevaatteille ja alkuasukas-tyylisille vaatteille.

Eräs asia kuitenkin oli mielestäni outo ja halusinkin ottaa siitä ensimmäisen kuvan; toisista asuista poiketen keskellä lattiaa oli Mikki Hiiri-asu joka makasi selällään kuin murhan uhri. Asun musta turkki oli mätä ja asusta puuttui tukkoja karvaa. Vielä oudompaa oli asun väri; se oli kuin negatiivi- kuva oikeasta Mikki Hiirestä; musta siitä mistä sen olisi pitänyt olla valkoinen ja valkoinen siitä mistä sen olisi pitänyt olla musta. Tavallisesti punaiset henkselit olivat nyt vaalean siniset.

Näky oli lopulta niin karmiva, että päätin ottaa kuvan siitä vasta viimeisenä.

Otin useita kuvia seinällä roikkuvista asuista ja niiden jähmettyneistä kasvonpiirteistä; ylhäältä, alhaalta, sivuilta ja lopulta suoraan edestä, joiltain asuista puuttui jopa muovisilmiä. Halusin ottaa myös yhden lavastetun kuvan hahmon päästä homeisella lattialla. Kurotin käteni seinällä roikkuvan  Aku Ankka-hahmon asun pään ympärille ja irrotin sen hennosti, jottei se hajoaisi käsiini. Katsoin käsissäni olevan hahmon muovisia silmiä. Kolaus sai minut hypähtämään säikähdyksestä.

Katsoin jalkoihini ja näin kenkieni välissä oikean ihmisen pääkallon. Se oli ilmeisesti tippunut maskotin pään sisästä lattialle ja kallon sirpaleet olivat levinneet jalkoihini. Vain tyhät kasvot ja leuka säilyivät ehjänä ja näytti kuin se olisi tuijottanut minua.

Pudotin käsissäni olleen hahmon pään välittömästi ja hyppäsin taaksepäin.

Minun täytyi ottaa kuva siitä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Tarvitsen todistusaineistoa varsinkin, jos Disney yrittää jotenkin peitellä asiaa. Mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Disney olisi vastuussa tästä.

Lattialla maannut Mikki Hiiri-hahmo alkoi hitaasti nousta.

Ensin se nousi istumaan, sitten ylös seisomaan. Se asu... Tai kuka ikinä oli asun sisässä seisoi keskellä huonetta ja sen muoviset silmät ja ilmeettömät kasvot tuijottivat minua samalla kun hoin ääneen "Ei..." yhä uudelleen ja uudelleen.

Kädet täristen ja sydän hakaten onnistuin ottamaan kamerani ja otin kuvan siitä.

Digikamerani näytölle ilmestyi huonolaatuinen kuva Mikki Hiiri-asusta. Sitten näyttö muuttui mustaksi.

Kohotin katseeni ylös eteeni.

"Hei," se sanoi käheällä ja hiljaisella äänellä, joka kuitenkin vastasi täydellisesti Mikki Hiiren oikeaa ääntä. "Haluatko nähdä pääni irtoavan?"

Se alkoi repiä omaa päätään valkoisilla hanskoilla peitetyillä käsillään.

Lopulta sen sormet upposivat syvälle kaulaan. Sen kaulasta alkoi valua paksua, paakkuista, keltaista nestettä.

Käännyin pois päin kuullessani lihan repeävän. Ryntäsin ovesta ulos ja viimeinen asia, jonka huoneessa näin, oli oven yläpuolelle kaiverrettu teksti "Jumalan hylkäämä"

En koskaan saanut kuvia kamerastani. En koskaan kirjoittanut blogi-postausta asiasta. Juostessani tajusin, miksi Disney ei halunnut kenenkään tietävän paikasta.

He eivät halunneet kenenkään pääsevän sisään.

He eivät halunneet kenenkään tuollaisen pääsevän ulos.