Pages

torstai 8. lokakuuta 2020

Koputus

Se alkoi ollessani 6-vuotias.

Olin koulun oppitunnilla ja minun täytyi päästä nopeasti vessaan. Tuon ikäisinä useat lapset kastelevat vielä housunsa, joten olin todella vainoharhainen siitä, että nolaisin itseni sillä tavalla ja vieläpä julkisella paikalla. Viittasin saadakseni Rouva Zebbyn huomion ja pyysin lupaa vessassa käymiseen. Hän piti sen kaikille lapsille tutun puheen, kuinka minun "olisi pitänyt käydä välitunnin aikana vessassa", mutta myöntyi kuitenkin ja ojensi minulle avaimen liikuntarajoitteisten vessaan (se oli nimittäin lähimpänä luokkahuonettani).

Päivän viides oppitunti oli kesken ja koulun käytävät olivat täysin tyhjiä. Minulla oli joskus vaikeuksia saada ovia auki, sillä olin pieni ja luiseva poika noihin aikoihin. Vessan oven avaaminen oli minulle työlästä ja kulutinkin siihen aikaa minuutin pari.

Pääsin vihdoin sisään ja istahdin pöntölle. Kuului koputus.

"Tämä on varattu.", sanoin närkästyneesti vessarauhani rikkojalle.

Ääntäni seurasi tauko, jonka jälleen koputtaminen jatkui; tällä kertaa se oli huomattavasti nopeampaa ja määrätietoisempaa.

"Odota nyt hetki!", huudahdin.

Koputus muuttui hitaammaksi ja ääni vastasi:

"Päästä minut sisälle. Minun täytyy päästä sinne."

En tunnistanut puhujaa, mutta hän oli aikuinen jolla oli hyvin ohut ja säröinen ääni. Vaikka olinkin vain 6-vuotias, tiesin varsin hyvin mitä kuului vessassa käymisen kirjoittamattomiin sääntöihin; et päästä toista ihmistä tilaan, joka on kooltaan vain aavistuksen komeroa isompi.

"Mene pois!", vastasin.

Koputtaminen muuttui jälleen vaativammaksi kunnes se kuulosti jo raivokkaalta rummun hakkaamiselta. Meidän välillämme oli vain muutama hassu metri, enkä tiennyt kuka oven takana on. Kuulin äänen huutavan kovemmalla ja epätoivoisemmalla äänellä;

"Päästä minut sisään! Avaa vain se ovi, pyydän!"

Tässä vaiheessa olin jo kauhuissani. Oven hakkaaminen ja huuto oli jo niin kovaäänistä, mutta kukaan ei ollut vieläkään tullut tarkistamaan tilannetta. Loppujen lopuksi opettajani tuli vihaisena etsimään minua, sillä olin ollut hänen mukaansa poissa jo puolet oppitunnista. Kieltäydyin kuitenkin avaamasta ovea, joten hän joutui hakemaan vessan vara-avaimen. Jouduin tämän jälkeen rehtorin puhutteluun ja vanhemmilleni soitettiin. Minut erotettiin koulusta loppuviikon ajaksi, mutta en kertonut koskaan kellekään mitä vessassa oli tapahtunut.

Muutama viikko kului ennen seuraavaa tapahtumasarjaa. Olin juuri juhlinut 7-vuotissyntymäpäiviäni ja perheeni päätti grillata juhlapäiväni kunniaksi. Oli kaunis sunnuntaipäivä ja olimme saaneet kaikki juhlavalmistelut takapihalle valmiiksi. Isäni ei kuitenkaan saanut grilliä syttymään ja pyysi minua hakemaan tulitikkuja puutarhamme vajasta.

Vajan sisällä oli melko ahdasta, enkä mahtunut kokonaan sisään. Tyydyin siis kurottamaan hyllyllä olleita tulitikkuja kohti oviaukolta. Nappasin tikut, suljin oven ja lähdin kävelemään takaisin. Kääntäessäni selkäni se alkoi. Hätäinen oven hakkaaminen vajan sisäpuolelta.

"Avaa ovi! Minun täytyy päästä sinne!" Ääni ei ollut sama jonka olin kuullut aikaisemmin; se oli paljon matalampi ja vihaisempi.

En vastannut mitään ja aloin nopeuttamaan askeltani.

En ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin todella peloissani. Kävellessäni poispäin kuului vielä viimeinen, voimakas lyönti puuovea vasten ja ääni karjui:

"Sinä pieni paskiainen. Revin hampaasi irti. PÄÄSTÄ MINUT SINNE!"

Juoksin takaisin isäni luokse ja vietin koko loppupäivän vilkuilemalla olkani yli.

Kuten olet varmaan arvannut, aloin kuulemaan useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat minulle ovien takaa. Laskin ainakin 30 eri ääntä. Joka ikinen kuukausi samankaltaiset tapahtumat toistuivat; joku vaati minua avaamaan milloin mitäkin ovia. Yleensä oven hakkaus alkoi välittömästi, kun suljin sen. Ikään kuin ne seuraisivat minua. En koskaan kertonut kellekään ja jos ollaan rehellisiä, ajan myötä totuin siihen. Äänet kuitenkin säikäytti minut jokaisella kerralla ja joskus jotkut niistä saivat minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi. Tiesin kuitenkin, että kunhan en avaa ovea niin olen turvassa. Joihinkin ääniin totuin jopa niin paljon, että nimesin ne. Yksi ilmestyi aina kotiovelleni. Ulko-ovessamme on pieni lasi-ikkuna, josta pystyin näkemään normaalikokoisen miehen hahmon, jolla oli päässään jonkinlainen lippis. Hän ei koskaan puhunut, mutta tiputti joskus oven postiluukusta sisään kirjeitä, joissa oli vain valkoinen paperi sisällä. Kutsuin häntä posteljooniksi. Jos yritin puhua hänelle, hän saattoi katsahtaa ylös nopeasti ja aloittaa koputtamisen. Jätin yleensä posteljoonin rauhaan.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämää. Minulla on paljon ystäviä ja jopa naisystävä, jota tapailen satunnaisesti. Ei huonosti miehelle, joka heräilee keskellä yötä ja kuuntelee oven ulkopuolelta tulevia ääniä joita muut eivät pysty kuulemaan. Ystäväni ajattelevat, että olen ehkä hieman kahjo, mutta he ovat jo tottuneet siihen. He ovat mahtavia ystäviä ja minulla on ikävä heitä.

Asiat ovat alkaneet nimittäin muuttumaan oudoiksi. Siis oudommiksi kuin yleensä. Kolme viikkoa sitten, heräsin itkuisena ja hikisenä, enkä tiennyt miksi. Uneni oli ollut hyvin tavallinen aluksi, mutta sitten suuri varjo oli langennut kaiken ylle. Samalla sekunnilla kun avasin silmäni, makuuhuoneeni oveen koputettiin. Koputus ei kuitenkaan ollut tavallinen vaan hätäinen,

"Kuka siellä?", huusin.

"Auta meitä, kiltti...", se vastasi. Tunnistin äänen; se oli sama, jonka olin kuullut vajassa 7-vuotis syntymäpäivänäni, mutta tällä kertaa se ei ollut vihainen vaan kuulosti vilpittömästi anelevan minulta. Havahduin siihen, että olin oikeasti alkanut siirtää peittoa syrjään päältäni ja nousemaan. Aloin epäröimään. En ollut koskaan aikaisemmin ollut halukas avaamaan ovea äänille. Olin lapsena takonut päähäni luultavasti ajatuksen siitä, että mikä ikinä oven takana onkaan on paha. Jos ollaan rehellisiä, tuona kyseisenä aamuna oli hyvin lähellä, että olisin avannut oven. Loppujen lopuksi kuitenkin peräännyin.

Vain pari päivää myöhemmin olin paikallisessa marketissa ostoksilla. Olin juuri maksanut sanomalehden ja tölkillisen maitoa, kun kuulin jonkun paiskautuvan voimalla kaupan ovea vasten. Samanaikaisesti ääni päästi kijlaisun; pitkän, syvän tuskan huudon. Käännyin välittömästi oveen päin, mutta en kyennyt näkemään kuin naisen hahmon, sillä ovi oli tapetoitu melkein kokonaan erilaisilla mainoslappusilla. Nainen hakkasi hitaasti kämmenillään oven lasia.

Kauppias katsoi minua kuin hullua. Kysyin häneltä, olisiko tällä vessaa jota voisin käyttää ja mutisin jonkinlaisen tekosyyn. Olin vessassa ainakin kymmenen minuuttia, kunnnes äänet loppuivat. Tämän hetken ja tuolloisten tapahtumien välillä oli vielä muutama samankaltainen tilanne, jossa äänet kiljuivat tuskissaan. Eilen myös posteljooni kävi ulko-ovellani. Hän koputti kohteliaasti ja pudotti luukusta kirjeensä, kuten tavallista.

Sitten toisen, ja kolmannen...

Kaiken kaikkiaan kymmenen kirjettä putosi lattialle. Posteljooni odotti muutaman minuutin, koputtaen silloin tällöin ja lopulta jätti minut rauhaan.

Jokainen kirje sisälsi A4 paperin. Ne oli väritetty raivokkaasti mustalla kynällä. Niin raivokkaasti, että paperi oli repeillyt keskeltä ja reunat olivat riekaileisia. Laitoin paperit takaisin kuoriinsa ja yritin unohtaa tapahtuneen.

Myöhemmin, mennessäni nukkumaan makuuhuoneeni ovea ravistettiin voimakkaasti. En kuullut kuitenkaan kiljuntaa tällä kertaa. Kuulin pelkästään itkua. Tusinoitttain erilaisia ääniä itki hiljaa oven toisella puolella. Ravistus oli niin voimakas, että osa seinieni laastista rapisi lattialle. 

Rysähdys.

Hypähdin sängystäni.

Toinen  rysähdys.

Oven pieleen oli ilmestynyt pieni halkeama.

Puhelimeni alkoi soimaan ja samalla kuulin verhojen takana olevaan ikkunaani tulleen iskun. Yritin vastata puhelimeen, mutta kuulin vain lisää itkeviä ääniä. Suljin puhelun, mutta puhelin soi uudelleen. Otin akun irti.

Toimin nopeasti ja työnsin ikkunan ja oven eteen suurimmat huonekaluni makuuhuoneessa. Nyt on kulunut kolme tuntia. Äänet eivät ole lakanneet vieläkään. Olen melko varma, ettei oveni kestä enää kauaa. Huonekaluistani rakentamat suojamuurit kaadettaisiin hetkessä. Tajusin, että saatan mahdollisesti kuolla pian, joten kirjoitan tätä siltä varalta, jos jotain tapahtuu.

Rysähdys.

Mitä he haluavat?

Rysähdys.

Haluavatkohan he edes satuttaa minua?

Rysähdys.

Mikä ajoi heidät tähän pisteeseen?

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi avata ovi.

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi päästää heidät sisään.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseeni. Huomasin, että itku oli loppunut. Minuutin ajan, vain istuin lattialla. Sitten nousin ja kiirehdin oveni luokse. Halusin päästä pois tästä ahtaasta tilasta. Jos menen ulos, olen kaukana ovista ja koputtelusta. Siirsin huonekalut oveni edestä ja käänsin kahvaa.

Lukossa.

Menin polvilleni ja katsoin avaimen reiästä. Oven takana ei ollut taloni tuttua käytävää, vaan jonkinlainen huone joka muistutti kirjastoa tai luokkahuonetta. Huoneessa ei ollut kuin yksi lapsi, joka luki jotain selkä vasten minua. Koputin oveen.

"Hei lapsi, päästä minut ulos, jooko?"

Lapsi katsoi olkansa yli.

"Täällä juuri! Voisitko avata oven, pyydän."

"En voi. Olen jälki-istunnossa. En saisi puhua kellekään. Mene pois."

Lapsi käänsi selkänsä minulle jälleen. Olin hämmentynyt ja nousin seisomaan. Voimakas ääni rikkoi hiljaisuuden. Tajusin, että se kuulosti siltä kuin joku olisi lyönyt nyrkillä lasia vasten. Minun ikkunani!

Kuulin äänen jälleen. Mutta tällä kertaa se ei kuulostanut siltä, että joku haluaisi sisälle. Se, joka oli ikkunani ulkopuolella tiesi, että olen sisällä. Se tiesi, että olin peloissani ja halusi että pelkään.

Käännyin takaisin oveen päin  ja aloin hakkaamaan sitä hädissään nyrkeilläni.

"Hei! Päästä minut sisään. Minun todella täytyy päästä pois täältä..."


eng. ©

tiistai 1. syyskuuta 2020

James Hustonin uudelleensyntyminen

Reinkarnaatio eli jälleensyntyminen tai uudelleensyntyminen on nimensä mukaisesti elävän olennon syntyminen kuoleman jälkeen uuteen ruumiiseen. Useissa itämaisissa uskonnoissa reinkarnaatio on olennainen osa uskontoa, mutta myös monet muut uskovat siihen.

Vuosien saatossa esille on tullut hämmästyttävä määrä ihmisiä vauvasta vaariin, joiden uskotaan eläneen jo kerran aikaisemmin. Tässä on James Leiningerin tarina.

James Leininger

Yhdysvalloissa asuvan Leiningerin perheen kuopus, James Leininger, oli vain 2,5-vuotias kun hän alkoi kertomaan vanhemmilleen häntä vaivaavista erittäin yksityiskohtaisista unista ja mielessään pyörivistä vieraista muistoista, jotka kaikki liittyivät mieheen, Pennsylvanian osavaltiossa asuneeseen Luutnantti James McCready Hustoniin. Vanhemmat, Andrea ja Bruce, olivat ihmeissään pojan puheista ja asioista, joita hän yhtäkkiä tiesi. He pyysivät poikaa kertomaan lisää tästä mystisestä miehestä. 

Poika tokaisi, että hän oli itseasiassa ollut kyseinen mies ja taistellut toisessa maailmansodassa lentäjänä. Hän myös mainitsi, että oli kuollut yli 50 vuotta sitten Iwo Jiman taistelussa vuonna 1945. Hän myös mainitsi lentäneensä tuolloin konetta nimeltä Corsair, joka oli lähtenyt Natoma-nimisen laivan kannelta lentoon.

Vanhemmat olivat ymmärrettävästi hämillään ja ihmeissään pojan tarinoista. Andrean äiti oli ollut ensimmäinen, joka oli tuonut vanhempien keskusteluihin mukaan uudelleensyntymisen. Jamesin isä Bruce ajatteli pojan puhuvan omiaan ja vannotti, ettei uudelleensyntyminen ollut mahdollista. 

Pian pikku-James alkoi kertomaan lentämisestä ja lentokoneista todella ammattitaitoisesti. Muistathan, kyseessä on 2,5-vuotias lapsi. Hän halusi leikkiä vain lentokone-leluilla ja osasi nimetä lentokoneiden malleja vain katsomalla niitä. Vanhemmat olivat varmoja, ettei James ollut aikaisemmin kuullut missään kertomiansa tarinoita, saatika tiennyt kummoisemmin lentämisestä. Kerran perhe oli ollut vierailemassa ilmailumuseossa ja James oli teeskennellyt tekevänsä eräälle koneista lento-tarkastusta - oikeaoppisesti.

James kertoi näkevänsä toistuvia painajaisia tilanteesta, jossa japanilaiset sotilaslentäjät ampuvat hänet alas. Andrea kertoi, kuinka James saattoi kiljua herätessään painajaisistaan "Lento-onnettomuus, tulessa, pikkumies ei pääse ulos, apua." Jamesilla oli tapana viitata lentäjä-Jamesiin pikkumies-sanalla. Hän myös potki jaloillaan sekä osoitti kattoa. Eräs toinen outo tapahtuma muistui äidin mieleen. Hän kertoi, kuinka oli ollut ostoksilla poikansa kanssa ja ostanut lentokone-lelun. Andrea oli todennut "Katso, tämän lentokoneen pohjassa on pommi." Jamesin ilmekkään ei ollut värähtänyt kun tämä oli vastasi "Ei se ole pommi, se on pudotussäiliö." Myöhemmin James oli selittänyt tarkasti äidilleen, mikä pudotussäiliö oli. Eräänä päivänä Andrea oli kokannut ensimmäistä kertaa lihamureketta Jamesille. James oli sanonut "Lihamureketta, söin tätä viimeksi Natomalla.

Jamesin isä alkoi selvittämään pojan kertomuksen taustoja. Hänen tarkoituksenaan oli todistaa, että pojan puheissa ei ollut mitään perää. Toisin kuitenkin kävi. Selvisi, että Iwo Jiman taistelussa oli toden totta ollut laiva nimeltä Natoma Bay. Eikä tässä vielä kaikki; sodassa oli tosiaankin taistellut lentäjä nimeltä James Huston, jonka lentokoneen japanilaiset lentäjät olivat pudottaneet marraskuun 3. päivä, vuonna 1945. James oli aikaisemmin kertonut, että japanilaiset olivat ampuneet hänen koneensa moottoria, jolloin lentokone oli tippunut veteen ja hän oli kuollut. Juuri näin oli käynyt James Hustonille. Tuli myös ilmi, että ainoa Iwo Jiman taistelussa kuollut lentäjä oli ollut nimeltään James Huston. Nämä tiedot riittivät vakuuttamaan Leiningerin perheen.

Isä selvitti, että Hustonilla oli elossa oleva sisko, 87-vuotias Anne Barron. Barroniin saatiin yhteys ja hän suostui kuuntelemaan pikku-Jamesin uskomattoman tarinan. Barron uskoi poikaa välittömästi ja totesi "Hän tietää todella paljon, jostain syystä hän tietää, mitä tuolloin tapahtui." Hustonin serkku, 74-vuotias Bob totesi; "Minusta tämä on uskomatonta, pojan kertomat tapahtumat ovat juuri ne samat, jotka kerrottiin James Hustonin isälle ja minun äidilleni tämän kuoleman jälkeen. Tämä poika ei olisi voinut olla mitenkään tietoinen niistä asioista."

Vuonna 2004, Jamesin isä vei tuolloin 6-vuotiaan pojan keskustelemaan Natomassa palvelleiden veteraanien kanssa. James kykeni tunnistamaan yhden entisistä ystävistään, Jack Larsernin, 60-vuoden takaa. Larsen oli lentänyt James Hustonin rinnalla, kun japanilaiset olivat alkaneet tulittamaan. James oli todennut; "He ovat niin vanhoja jo."

Eräänä päinä James oli ollut haravoimassa lehtiä isänsä kanssa ja isä oli kertonut kuinka iloinen hän on siitä, että James oli hänen poikansa. James oli vastannut; "Juuri siksi valitsin sinut; tiesin, että olisit hyvä isä. Kun löysin sinut ja äidin, tiesin, että olisitte hyviä minulle." Isä kysyi, "Mistä?" James kertoi; "Hawaiilta. Löysin teidät suuresta pinkistä hotellista ja istuitte rannalla syömässä iltapalaa."

Isä, Bruce, kertoi, että vuonna 1977 hän oli vaimonsa kanssa toden totta mennyt Hawaiille ja yöpynyt väriltään pinkissä Royal Hawaii-hotellissa Waikiki-rannalla. Viimeisenä iltana he olivat syöneet rannalla iltapalaa. Viisi viikkoa myöhemmin, Andrea oli alkanut odottamaan Jamesia.

James Leiningerin vanhemmat päätyivät kirjoittamaan pojan kertomuksista kirjan, Soul Survivor.

James on nykyisin jo aikuinen. Hän kertoo, ettei enää näe painajaisia entisestä elämästään, mutta ajattelee James Hustonia toisinaan.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Kansan Temppelin joukkomurha

SISÄLTÄÄ KUVIA JOTKA SAATTAVAT JÄRKYTTÄÄ

Jim Jones ©
Jim Jones perusti Kansan Temppeli-nimisen (eng. People's Temple) lahkon vuonna 1956. Hänellä oli selkeä näkemys kommunistisesta yhteisöstä, jossa kaikki ihmiset rotuun tai ikään katsomatta kykenisivät elämään harmoniassa ja työskentelemään yhteisen hyvän eteen. Jones koki myös olevansa sosialistisen aatteen ja kristinuskon sanansaattaja. Hänen ajatuksensa olivat ihailtavia, mutta hänen kuorensa alle kätkeytyi kuitenkin jotain synkkää. Jonesin lapsuuden ystävä Chuck Wilmore kuvaili vuonna 2006 ilmestyneessä dokumentissa Kuoleman Temppeli, Jonesin olleen outo lapsi. Wilmore paljasti, että "Hän oli koukussa uskontoon ja kuolemaan. Ystäväni kertoi minulle, että hän oli nähnyt Jimmyn tappaneen kissan puukolla.". Kirjassa The Road to Jonestown  kuvaillaan myös, kuinka Jones oli jo varhaisesta iästä saakkaa kiinnostunut muun muassa Adolf Hitleristä.

Jones oli naimisissa ja vaimonsa kanssa he adoptoivat useita lapsia
Lahko perustettiin alunperin Indianan Indianapolisiin. Jos jotain positiivista Kansan Temppelistä pitäisi löytää on se, että se suvaitsi kaiken väriset ihmiset jäsenikseen. Tuolloin nimittäin Yhdysvalloissa rotuerottelu oli näkyvä osa jokapäiväistä elämää. Lahkon tukikohta säilyi Indianassa vuoteen 1966. Tuolloin lahko siirtyi Kaliforniaan, Redwood Valleyhyn. Jonesin päämäärä ulottui kuitenkin Yhdysvaltojen ulkopuolelle; hän toivoi, että lahko toimisi kaukana Yhdysvaltojen hallituksen vaikutusalueelta ja hän saisi täydellisen määräysvallan omaan lahkoonsa.

Vuonna 1973 Jones löysi vihdoin lahkon käyttöön täydellisen ja etäisen paikan Etelä-Amerikasta, Guyanasta. Hän ei aikaillut kauaa, vaan osti maata Guyanan hallitukselta keskeltä viidakkoa. Rakennuksiin tarvittiin paljon rakennustarpeita ja niiden kuljettaminen keskelle viidakkoa oli hankalaa. Tämän takia alueen rakennusprojektit venyivät pitkiksi. Alueesta alettiin puhumaan nimellä "Jonestown" perustajansa nimen mukaan. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Jonesin lahko levisi San Franciscoon Ja Los Angelesiin.

Vuonna 1977, vain noin 50 ihmistä asui vakituisesti alueella. Edes Jones itse ei ollut vielä muuttanut sinne, vaan asui edelleen Kaliforniassa. Jones kuitenkin muutti suhteellisen nopeasti Guyanaan kun hänen korviinsa kantautui tieto siitä, että erääseen yhdysvaltalaislehteen olisi ilmestymässä paljastusartikkeli hänestä, jota varten oli haastateltu lahkon entisiä jäseniä. Artikkelissa huhun mukaan paljastettaisiin myös lahkon rahallisia epäselvyyksiä. "Sattumoisin" päivää ennen artikkelin julkaisua Jones perheineen lensi usean sadan muun lahkon jäsenen kanssa Guyanaan aikomuksenaan muuttaa Jonestowniin vihdoinkin.

Jonesilla oli ollut hyvin selkeä näkemys siitä, kuinka Jonestown olisi maanpäällinen taivas. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Ihmisten suureen määrään ei oltu osattu varautua, joten paikalle rakennetut mökit eivät riittäneet kaikille ihmisille. Tämä johti siihen, että jokainen mökki oli täyteen ahdattu, eikä ihmisillä ollut kunnollista asuintilaa. Usealle tuli yllätyksenä sekin, että mökit oli jaoteltu siten, että miehet ja naiset nukkuvat erillisissä mökeissä. Tämä tarkoitti sitä, että puolisot joutuivat nukkumaan erillään toisistaan. Myöskään ruokaa ei ollut riittävästi ja ihmiset joutuivat usein olemaan nälissään.
Paikka sijaitsi viidakossa, joten ilmaston kuumuus ja kosteus johtivat ihmisten jatkuvaan sairasteluun. Ihmiset joutuivat myös työskentelemään näissä olosuhteissa ja heillä teetätettiin jopa 11 tunnin päiviä.
Kaiken tämän lisäksi alueella oli useita kaiuttimia, joista kuului lähes taukoamatta Jonesin puheita lahkosta ja sen merkityksestä, jopa öisin.

Osa ihmisistä kuitenkin todella rakasti tässä yhteisössä elämistä. Oli myös useita, jotka halusivat lähteä pois. Se ei kuitenkaan ollut helppoa; ympärillä kasvoi viidakkoa silmän kantamattomiin ja lisäksi aluetta vartioi useita aseistettuja vartijoita. Jones ei päästänyt ketään lähtemään pois. Ihmisten saapuessa Jonestowniin Jones otti heidän passinsa ja kaikki käteisenä olleet rahat, jotta nämä eivät voisi lähteä vaikka haluaisivat.

 Lahkon entinen jäsen, Yulanda Williams kertoi, että "Jäsenten rankaiseminen oli tavallista," ja että "Hänen (Jonesin) käyttäytymisensä oli täysin järjen vastaista. Ihmiset alkoivat vain tottelemaan häntä pelon varjossa. Mitä tapahtuisi, jos eroaisin lahkosta, mitä saattaisin joutua kokemaan, millaiseen vaaraan saattaisin itseni."

Lahkon todellinen luonne alkoi paljastua vähitellen myös ulkopuolisille. Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen, Leo Ryan, oli saanut vihiä Jonestownin tapahtumista. Hän päätti matkustaa itse paikan päälle vuoden 1978 marraskuussa katsomaan, pitivätkö huhut ihmisten kaltoinkohtelusta paikkansa. Hän lensi Guyanaan neuvonantajansa, kuvaustiimin ja useiden lahkolaisten huolestuneiden sukulaisten kanssa. Heidän saapumispäinsä iltana Jonestownissa järjestettiin juhlallisuudet, joiden aikana eräs lahkolaisista oli ojentanut eräälle tiimin jäsenelle lapun. Lapussa oli lukenut useiden ihmisten nimiä ja tieto siitä, että he haluaisivat lähteä pois Jonestownista. Totuus selvisi Ryanille ja hän ilmoitti seuraavana päivänä, että kaikki halukkaat voisivat lähteä hänen kanssaan takaisin Yhdysvaltoihin. Tuolloin kuitenkin vain osa uskaltautui lähtemään, sillä he pelkäsivät niin paljon Jonesin reaktiota.

Lähtöhetki koitti ja lahkosta poistuvat nousivat lentokentälle ajavien autojen kyyttin. Ryan itse jäi vielä paikan päälle hetkeksi varmistamaan, ettei kukaan muu haluaisi enää tulla mukaan. Kultin jäsenet hyökkäsivät yllättäen hänen kimppuunsa ja yrittivät jopa leikata hänen kaulansa. Ryan onnistui pakenemaan ja pääsi viimeisen ajoneuvon kyydissä lentokentälle. Heidän tiiminsä joutui kuitenkin odottamaan kentällä saapuvia lentokoneita. Tämä koitui osan kohtaloksi; lahkon jäsenet olivat seuranneet heitä ja alkoivat ampumaan aseilla tiimiä kohti. Tässä välikohtauksessa viisi ihmistä menetti henkensä, joihin lukeutui myös Leo Ryan.

Jonestownissa kaikki käskettiin kokoontumaan keskeisellä paikalle sijaitsevan paviljongin luokse kuuntelemaan Jonesin puhetta. Hänen olemuksensa oli muuttunut; hän panikoi ja oli silminnähden levoton. Jones ilmaisi myös pettymyksensä siihen, että osa lahkon jäsenistä oli lähtenyt pois. Hän myös kertoi ihmisille lentokentällä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka johdosta Jonestown ei ollut enää turvassa hänen sanojensa mukaan. Jones kertoi, että Yhdysvaltojen hallitus reagoisi nopeasti välikohtaukseen. Jones totesi, että "Kun he hyppäävät laskuvarjoilla alas kyläämme, he tappavat meidän viattomat lapsemme.".

Jones vakuutti ihmiset siitä, että ainoa tie ulos tilanteesta olisi tehdä "vallankumouksellinen teko", itsemurhan muodossa.

Jonesille kerrottiin kesken puheen Leo Ryanin kuolemasta, joka sai hänet täysin pois tolaltaan. Jones vakuutti, että "Jos he onnistuvat laskeutumaan tänne, he kiduttavat lapsiamme. He kiduttavat meidän kanssaihmisiämme, he kiduttavat meidän vanhuksiamme. Me emme voi hyväksyä sitä."

Lahkolaiset valmistivat useita saavillisia mehua, joiden sekaan sekoitettiin syanidi-nimistä myrkkyä.

Vauvat ja lapset tapettiin ensin. Heidän suuhusa ruiskutettiin tappavaa mehua. Tämän jälkeen naiset joivat mehunsa. Lopulta muut tekivät saman. Myrkyllä kesti arviolta 3-8 minuuttia tappaa uhri, joten osa ihmisistä kuoli jo ennen toisia. Jos joku vastusti juomista, vartijat uhkasivat tätä aseella ja pakottivat juomaan myrkyn.
© / Frank Johnston
18.11.1978. Tuona päivänä 912 Kansan Temppelin jäsentä menehtyi juotuaan myrkkyä. Heistä 276 oli vasta lapsia. Jim Jones kuoli itse päähän kohdistettuun ampuma-aseen luotiin, mutta ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, tappoiko Jones itsensä vai ehtikö joku muu ennen sitä. Vain muutama ihminen selvisi tuosta tragediasta piiloutumalla tai juoksemalla viidakkoon. Jonestownin joukkomurha on yksi Yhdysvaltojen eniten ihmishenkiä vaatinut, luonnonkatastrofiin liittymätön tragedia.

Tim Carter, eräs selviytyneistä, totesi "Todellisuudessa se ei ollut mikään 'Kuollaan yhdessä Jim Jonesin Puolesta-hetki', vaan täysin päinvastoin. Koin sen niin. Se, mitä Jonestownissa tapahtui oli murha."

©

Jonesin puhe ihmisten juodessa ja juottaessa myrkkyä lapsilleen:


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Itänaapurin urbaanilegendoja


Musta Volga

1960- ja 1970-lukujen aikana urbaanilegenda kiersi Neuvostoliitossa. Kylmää sotaa käytiin tuolloin Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vastaan, joten ihmiset olivat jo valmiiksi peloissaan. Pelkoa lisäsi tarina mustasta Volga-autosta, joka tarinoiden mukaan sieppasi lapsia kaduilta. Kyseinen automerkki oli käytössä vain ylemmillä luokilla ja virkamiehillä, olivathan Volgat noihin aikoihin kalleimpiin automerkkeihin lukeutuvia.

Kukaan ei koskaan kyennyt näkemään, kuka autoa ajoi. Huhut kertoivat, että autossa olisi nähty nunnia. Hurjimmat kertoivat itse Luciferin ajavan sitä. 

Jotkut väittivät, ettei autossa ollut lainkaan sivupeilejä; niiden tilalla sanottiin olevan valtavat paholaisen sarvet. Kerrottiin myös, että jos ei uskonut Volgan olevan lasten sieppausten takana, kuolisi seuraavan vuorokauden aikana.


Ivan Vassilin kirous

Ivan Vassili oli aikoinaan rahtilaiva, joka joutui oudon kirouksen kohteeksi. Kukaan ei osaa kertoa, mistä kirous alkoi ja kuljettiko laiva jotain rahtina, jota sen ei olisi todellakaan pitänyt.

Kaikki alkoi siitä, kun miehistön jäsenet alkoivat tuntea toistuvasti olonsa epämukavaksi laivassa. He kertoivat, että joku katselee heitä.

Eräänä yönä miehistö menetti hetkellisesti järkensä; he alkoivat jahtaamaan toisiaan ilman mitään syytä. Kaikki päättyi tuona pelottava yönä siihen, että eräs miehistön jäsenistä heittäytyi laidan yli kuolemaansa. Muutama päivä myöhemmin tuosta tapahtumasta kaikki toistui uudelleen ja toinen miehistön jäsen hyppäsi laidan yli.

Laivan ankkuroidessa satamaan, suurin osa jäljellä olevasta miehistöstä erosi tehtävistään. Tilalle palkattiin luonnollisesti uusi miehistö. Laivan seilatessa merellä kaikki tapahtui jälleen ja aivan kuten aikaisemminkin, kaksi miestä hyppäsi laidan yli. Näihin lukeutui myös laivan silloinen kapteeni.

Sama kuvio toistui useamman kerran ennen kuin tajuttiin, että ainoa tapa lopettaa tämä useita ihmishenkiä vaatinut kirous olisi polttaa laiva. Ja niin tehtiin; ihmiset hurrasivat katsoessaan, kun kirottu laiva paloi tuhkaksi.


Helvetin kaivo

Tarinan mukaan venäläinen tutkimusryhmä oli poraamassa maaöljyä ja muita luonnonvaroja tutkimuskäyttöön jossain päin Siperiaa. 

He löysivät jotain, mitä kukaan ei osannut järjellä selittää.

Kaikki meni aluksi kuten pitikin; maahan oli saatu porattua jo syvä reikä. Eräänä päivänä tutkijoiden  porauslaite oli yllättäen mennyt rikki. He huomasivat poranneensa jostain läpi; maa oli ontto sisältä ja  heidän poraamastaan reiästä säteili polttavan kuumaa ilmaa. He mittasivat lämpötilan parhaimmalla mahdollisella, raudasta tehdyllä mittarilla laskemalla sen reiän sisään. He näkivät jotain mahdotonta; mittarin lämpötila oli noussut yli tuhanteen asteeseen.

Tutkiessaan reikää ulkoisesti, he huomasivat, että reiästä kuului vaimeita ääniä. Ajatellen, että kyseessä oli maan liikehdinnästä aiheutuvia ääniä, he laskivat mikrofoneja alas. Tutkijat toivoivat, etteivät olisi koskaan erehtyneet tekemään sitä.

He kertoivat kuulleensa veren seisauttavaa kiljuntaa ja huutoja maan uumenista. Ihmisten huutoja. Lähimpänä kaiutinta ollut menetti järkensä. He tajusivat nopeasti, että olivat löytäneet Helvetin kaivon.


 Tsernobylin musta lintu

Lähes kaikki ovat varmasti kuulleet vuonna 1986 tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta. Tuosta kauheasta tapahtumasta selvinneet, Pripyatin kaupungista evakoidut ihmiset kertovat, että juuri ennen onnettomuutta, saman vuoden huhtikuussa oli tapahtunut paljon outoja asioita; Ihmiset olivat alkaneet yllättäen näkemään pahoja painajaisia ja vastaanottivat uhkaavia puheluita. 

Useat ihmiset kertoivat nähneensä ennen onnettomuutta siivellisen humanoidimaisen olennon, jolla oli kirkkaan punaiset silmät. Jotkut jopa väittivät nähneensä sen onnettomuuden tapahtuessa, lentelemässä ydinvoimalan reaktorin yllä. Lintumainen olento sai lempinimekseen "Tsernobylin musta lintu", sillä niin monet ihmiset kertoivat nähneensä sen.

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Hirviöitä ei ole olemassa



"Sänkyni alla on hirviö!", Jimmy huusi ja heittäytyi sängyssä makaavien, häkeltyneiden vanhempiensa väliin. Hänen äitinsä kietoi kätensä hellästi pojan ympärille samalla kun isä vakuutti, ettei hirviöitä ole olemassa. Jimmy kuitenkin vaati, että isä kävisi tarkistamassa hänen huoneensa. Isä myöntyi, nousi huokaisten ylös ja käveli käytävään.

Äiti ja Jimmy kuuntelivat, kuinka isän askeleet suuntasivat Jimmyn huoneeseen. Yllättäen kuului kova kolahdus, jota seurasi hiljaisuus. Äiti nousi ylös kiiruhtaen katsomaan mitä oli tapahtunut, jättäen Jimmyn yksin pimeään huoneeseen. Jimmy kuunteli äidin askelia, kun tämä asteli hänen huoneeseensa päin. Toinen kolahdus, jota seurasi jälleen hiljaisuus.

Jimmy keräsi rohkeutensa, nousi ylös ja hiipi käytävään. Hän käveli hitaasti kohti huonettaan lattialautojen naristessa tasaisesti hänen jalkojensa alla. Jimmy yllättyi nähdessään, että hänen huoneensa ovi oli kiinni. Hän kurottautui hitaasti kurkkaamaan aivaimenreiästä ja näki äitinsä pyyhkimässä lattiaa ja isänsä nojaamassa hänen sänkyynsä päin. Jimmy avasi oven hitaasti. Hänen äitinsä hyppäsi välittömästi ylös ja piilotti kätensä selkänsä taakse.

"Anteeksi," äiti sanoi hellästi. "Isäsi kompastui leluun ja repäisi kaatuessaan sänkysi kankaan rikki. Hän yrittää saada sen ommeltua kiinni ja minä vain siivoilen." Isä sai kankaan korjattua ja käveli Jimmyn luokse. "Mitäpä jos nukkuisit tämän yön meidän vieressämme poika?" Isä sanoi samalla, kun nosti Jimmyn syliinsä. Sinä yönä Jimmy nukahti nopeasti vanhempiensa turvalliseen läsnäoloon.

Seuraavana päivänä Jimmy huomasi, että hänen vanhempansa käyttäytyivät oudosti. He laittoivat Jimmyn nukkumaan heti illallisen jälkeen sanomatta sanaakaan. Jimmy tajusi mennessään sänkyynsä, että se tuntui todella muhkuraiselta. Hän mietti, olikohan isä sittenkään ommellut kangasta kiinni oikein. Jimmy nousi ja käveli vanhempiensa huoneen ovelle, joka oli kuitenkin lukossa. Vaikka Jimmy kuinka koputti oveen, kukaan ei tullut sitä avaamaan. Hän luovutti ja meni takaisin sänkyynsä lopulta nukahtaen.

Aamulla Jimmy kysyi vanhemmiltaan sängystä ja lukitusta ovesta. Isä väisti kysymyksen ja sanoi tiukasti, että Jimmy oli liian vanha pelkäämään hirviöitä. Isä myös totesi, että he tulisivat vastaisuudessa lukitsemaan hänen huoneensa oven yöksi, kunnes Jimmy ei enää pelkäisi olemattomia.

Seuraavana yönä uni ei tullut Jimmylle heposti. Maatessaan peittonsa alla hän haistoi oudon hajun, vaikka tuuletin puhalsi täydellä teholla huoneeseen. Jimmy yritti olla välittämättä hajusta, mutta päätyi lopulta nukkumaan huoneensa lattialla.

Jimmy vaati vanhempiaan tarkistamaan sänkynsä seuraavana aamuna, mutta he vain totesivat, että sängyn pinta oli tasainen ja mikään ei haissut. Rangaistuksena valehtelemisesta isä lukitsi Jimmyn omaan huoneeseensa. Aika kului hitaasti ja Jimmyllä alkoi olla jo nälkä ja tukala olo. Tilannetta pahensi sängystä leijaileva haju, jonka lämmin iltapäivän aurinko oli saanut voimistumaan.

Jimmy päätti löytää itse hajun lähteen. Hän otti laatikostaan sakset ja leikkasi sänkynsä kankaan auki. Hänen eteensä paljastui järkyttävä näky; Jimmy alkoi kiljumaan nähdessään patjan täytteiden seassa hänen vanhempiensa mädäntyvät ruumiit.

Oveen koputettiin.

"Jimmy? Oletko kunnossa?" Hänen äitinsä ääni sanoi. Isän ääni jatkoi; "Muista Jimmy, sänkysi alla ei ole hirviöitä."

eng. ©

torstai 4. kesäkuuta 2020

La Lechuza


La Lloronan legendan tavoin, La Lechuzan legenda on lähtöisin Meksikosta. Tarinoita tästä karmivasta olennosta on kerrottu jo 1700-luvun puolivälistä lähtien. Havaintoja on tehty erityisesti Meksikossa Chihuahuan, Coahuilan, Durangon, Nuevo Leonin ja Tamaulipasin alueilla. Myös Amerikassa, Teksasin Rio Grandessa on kerrottu useista havainnoista. Sana La Lechuza tarkoittaa pöllöä. Nimitys juontaa juurensa siitä, että kyseisen olennon on kerottu näyttävän ihmisen ja pöllön risteytykseltä, siipineen kaikkineen. Lechuzan on väitetty olevan yli kaksi metriä korkea ja sen siipien väliksi on kerrottu yli 4,5 metriä.

Tämän legendan alkujuurista on monta erilaista tarinaa. Ehkäpä tunnetuin kertoo, että Lechuza oli eläessään noituutta harjoittava nainen. Kylän asukkaat eivät olleet todellakaan innoissaan tällaisesta toiminnasta heidän asuinalueellaan ja näkivät ainoana ratkaisunaan noidan tappamisen. Lechuza ei kuitenkaan pysynyt kuolleena, vaan palasi takaisin kostamaan kyläläisille. Näiden tappaminen ei vielä hänelle kuitenkaan riittänyt, vaan hän jatkaa legendan mukaan edelleen kostoretkeään. Kerrotaan, että päivisi noita ottaa kauniin ja nuorekkaan naisen muodon ja iltaisin muuttuu pöllöä muistuttavaksi vanhaksi noidaksi, joka kykenee lentämään. 

Lechuza nappaa erään version mukaan lapsia mukaansa, koska vihaiset kyläläiset aikanaan tappoivat hänen lapsensa, koska tämä oli heidän mukaansa varastellut. Toinen versio kertoo, että eräs humalainen mies oli tappanut hänen lapsensa, jonka takia noita vainoaa etenkin humalaisia miehia baarien sulkemisaikojen jälkeen. Ehkä yksi erikoisimmista tarinoista kertoo, että Lechuza ei ole niinkään fyysinen, vaan psyykkinen vainoaja. Tarinan mukaan noita metsästää ihmisten negatiivisia tunteita mielen sisäisesti saaden niistä voimaa itselleen samalla kuihduttaen ihmisen loppuun.

Lechuzan uhreiksi valikoituvat yleisesti ottaen kaikki vauvasta vaariin. Useat ihmiset ovat kertoneet, että noita houkuttelee yön varjossa uhrejansa viheltelemällä kuin ihminen, ääntämällä kuin lintu tai jopa matkimalla vauvan itkua. Sanotaan, että jos noidan vihellykseen vastaa viheltämällä, Lechuza tulee välittömästi piilostaan ja vien mukanaan. Toisinaan noita saattaa jättää ulko-oveen tai ikkunaan raapimisjälkiä, joka siis kertoo, että olet valikoitunut tämän seuraavaksi uhriksi.

Voiko tältä noidalta siis suojautua lainkaan? Kyllä, jos on legendaan uskominen. Jos oven yläpuolelle ripustaa köyden, johon on solmittu tismalleen 7 solmua, suojaa se sinua noidalta.  Lechuza on myös haavoittuvainen rukoukselle. Jos lausut espanjalaisittain La Magnifica-nimisen rukosen sekä etu- että takaperin, Lechuza jättää sinut rauhaan. Myös eräs kikka, suolan ja chilijauheen seos, karkottaa noidan tiehensä kun tätä heitetään sillä kasvoihin.

Aina Lechuzan kohtaaminen ei kuitenkaan johda kuolemaasi, sillä sen näkeminen voi myös ennustaa jotain tulevaa katastrofia kuten tsunamia, tulvaa tai tornadoa. Lechuzan sanotaan myös pystyvän vaikuttamaan säähän.

The Big Book Of Texas Ghost Stories-kirjassa kerrotaan eräästä hyytävästä kohtaamisesta Lechuzan kanssa. Tarinan mukaan miesporukka oli seurannut La Lechuzaksi olettamaansa suurta linnunomaista oliota ammuskelen tätä kohti tappamistarkoituksella. He kuitenkin kadottivat jossain vaiheessa olion ja luovuttivat jahdin suhteen. Seuraavana päivänä he olivat palanneet tuonne samaiseen paikkaan ja olivat löytäneet vanhan naisen ruumiin roikkumasta puun oksalta. He olivat varmoja, että kyseessä oli La Lechuza.

Olipa legenda totta tai ei, se kulkeutuu sukupolvelta toiselle tarinan muodossa vuodesta toiseen. Ole kuitenkin varuillasi jos kuulet Lechuzan kutsuvan sinua pimeyden keskeltä.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Pluckley - maailman aavemaisin kylä

©
Miltä kuulostaisi vierailu maailman karmivimmassa kylässä? Kyseessä on Pluckley, pienehkö kylä Iso-Britannian Kentissä. Paikka on päässyt aavemaisen maineensa ansiosta jopa Guinnessin maailmanennätysten joukkoon; kylällä on nimittäin ainakin 12 haamua, joiden havainnoista ihmiset ovat raportoineet säännöllisesti. Uskotaan kuitenkin, että niiden todellinen lukumäärä on vielä suurempi. Mikä tekee tästä kylästä vielä mielenkiintoisemman on se, että ihmisten haamujen lisäksi kylässä kerrotaan olevan myös esimerkiksi koiria ja hevosia.

Kylän asukasluku ei päätä huimaa; siellä asuu vain noin 1000 vakituista asukasta. Alueella on pitkä ja rikas historia ja ajan saatossa kylää ympäröivä maalaisseutu on saanut lempinimen "Englannin puutarha". Paikka itsessään on hyvin kaunis ja tyypillinen brittiläinen kylä. Ei siis uskoisi, että sen kuoren alle kätkeytyy joukko karmivia kummitustarinoita. Tässä muutama tunnetuimmista.

©
Mustalaisnainen
Kyseinen nainen tienasi aikanaan elantonsa myymällä sillan kupeessa lähistöltä keräämäänsä, salaattina ja mausteena syötävää vesikrassia. Kerrotaan, että hänen kuolemansa oli epäonnisten sattumusten sarja; naisella oli päällään iso hame, joka oli kauttaaltaan alkoholin tahrima, olihan hän hieman viinaan menevä. Hänellä oli tapanaan poltella piippua, josta oli lentänyt kipinä hameeseen ja nainen oli sammutusyritysten jälkeen palanut hengiltä alkoholin leimahtaessa palamaan. Hänen haamunsa kerrotaan oleskelevan erään risteyksen lähettyvillä olevan sillan luona. Sen samaisen sillan, jossa hän oli eläessään myynyt vesikrassia. 

©
Robert Du Bois
Robert oli eläessään tunnettu ja pelätty mies, joka ryöväsi pahaa-aavistamattomia ihmisiä satoja vuosia sitten. Hänellä oli tapana piiloutua onttoon puuhun, joka sijaitsi erään tienhaaran keskellä. Samaisen tienhaaran, jonka lähettyvillä olevan sillan luona mustalaisnaisen haamu on nähty. Matkailijan kulkiessa puun ohi, Robertilla oli tapana hypätä piilostaan ja vaatia tämän kantamia arvotavaroita itselleen. Ajan saatossa Robert alkoi niittämään itselleen mainetta ja sana lähti kiertämään; jos kävelit risteyksestä, tulit mitä todennäköisimmin hänen ryöstämäkseen. Robertin tarinalle on olemassa kaksi päätöstä; ensimmäinen kertoo, kuinka eräs matkailija ei halunnut tulla ryöstetyksi ja läpäisi miekallaan puun kätköissä piileskelleen Robertin. Toinen tarina kertoo, että Pluckleyn kyläläinen oli kyllästynyt ryövärin toimintaan ja oli käynyt omakätisesti tappamassa miekalla puussa piileskelleen Robertin.

Huutava mies
Pluckleyn kylän yössä kuuluu tuskan huutoja; kyseessä on mitä luultavammin yksi kylän tunnetuimmista kummituksista. Eräs mies kuoli jäätyään sortuvan kivimuurin murskaamaksi. Sanotaan, että hänen huutonsa kaikuu ilmassa edelleen.

Rehtori
Elettiin vuotta 1920, kun joukko lapsia löysi paikallisen koulun rehtorin hirttäytyneenä. Sanotaan, että hänen haamunsa, jolla on yllään pitkä takki ja raidalliset housut, vaeltelee edelleen Puckleyn kylän laitamilla.

©
Black Horse-Pubi
Tämä 1450-luvulla rakennettu kuppilla sijaitsee keskeisellä paikalla kylää ja se on tunnettu maistuvan ruoan ja kylmien juomien lisäksi kummituksistaan. Itseasiassa, kun puhutaan koko Iso-Britannian aavemaisimmasta pubista, puhutaan mitä todennäköisemmin tästä. Paikassa kummittelee useampikin kummitus, Erään kummituksen muun muassa kerrotaan pelleilevän ruokailuvälineillä, kerran se lukitsi jopa paikan omistajan talon ulkopuolelle. Yhdessä pubin yläkerran huoneista on myös nähty pitkää punaista mekkoa käyttävän naisen haamu.

©
St. Nicholaksen kirkon hautausmaa
Hautausmaalla kummittelee kaksi Dering-nimisen suvun naista. Ensimmäinen naisista, eläessään äärimmäisen kaunis, kuoli traagisesti joskus 1100-luvulla. Naisen käsiin asetettiin kaunis, punainen ruusu. Sitemmin naisen haamu sai lempinimekseen "Red Lady". Sanotaan, että hautausmaalla liikkuessa saattaa kuulla vaimeita lyöntejä, joiden uskotaan tulevan siitä, että nainen hakkaa jykevää arkkuansa käsillään sisältä päin. Usein nainen on nähty vaeltelemassa hautausmaalla punainen ruusu käsissään. Hänen kerrotaan etsivän kuolleena syntyneen lapsensa hautaa samalla hiljaa valittaen kurjaa kohtaloaan.

Toinen nainen liikkuu kirkon sisällä sekä aikaisemmin myös kotinsa kirjastossa, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1952. Tulipaloa ennen, maailmansotien välissä Yhdysvaltojen suurlähetystön työntekijät asuttivat Deringin suvun taloa. He kertoivat useita tarinoita mystisestä naisesta, jonka olivat nähneet talossa. Nimekseen tämä kyseinen kummitus sai "White Lady". Eräs hurja tarina kertoo, miten eräs mies, Herra Walter nimeltään, oli myös ollut talon omistajana jonkin aikaa. Hän oli viettänyt joulua talon kirjastossa ja naisen haamu oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Vaistomaisesti Walter oli ampunut kiväärillään hahmon lävitse.

Hautausmaan lähettyvillä sijaitsee vuonna 1863 rakennettu talo. Alunperin se oli pappila, jossa kirkon pappi asui. Sitemmin siellä kummitteli pitkän aikaa muuan munkki. Havainnot kyseisestä munkista kuitenkin loppuivat heti sen jälkeen, kun talo nimettiin uudelleen vuonna 1924 Greystoneksi.

©
Kummitushevosia
Kylässä sijaitsevalla Maltman Hill-nimisen kukkulan läpi kulkevalla tiellä kerrotaan myös kummituksista - mutta tällä kertaa kyseessä on kummitushevoset. Tiellä on nähty hevosia, jotka vetävät perässään vanhanaikaista kärryä. Eräs nainen kertoo nähneensä kerran myös kyseisen kärryn kuskin hevosten pysähtyessä kadulle. Kärryn ikkunasta oli hänen kertomansa mukaan hehkunut outoa valoa. Vuonna 1997 eräs autoilija oli ajanut melkein ulos tieltä säikähtäessään yhtäkkistä voimakasta kavioiden kopsetta.

Rakastajatar
Yli 250 vuoden ajan, Rose Court-niminen kartano on ollut erään epäonnisen naisen kummittelun kohteena. Hänen kerrotaan olleen Daeringin perheeseen kuuluneen miehen rakastajatar. Nainen kuoli nieltyään kourallisen myrkyllisiä marjoja. Ihmiset ovat kertoneet kuuleensa nimenomaan iltapäiväisin naisen äänen kutsuvan kartanon pihamailla kahta koiraansa. Myös koirien haukkumista on kuultu, vaikka lähettyvillä ei ole koiria - tai siis ainakaan elossa olevia sellaisia.

©
The Dering Arms-pubi
Vuonna 1840 valmistunut rakennus toimi alunperin metsästysmökkinä. Aikaisemmin The Blacksmith's Arms, The Spectre's Arms ja The Ghost's Arms nimiä kantaneessa, nykyisin Pubina toimivassa rakennuksessa on nähty ainakin kolme erilaista kummitusta; sisäkkö, ajomies joka tuijottaa usein pubissa sijaitsevaa tulipesää ja vanha nainen, joka istuskelee pöydässä ja katselee ulos ikkunasta. Vielä tänäkin päivänä pubissa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita.

©
Metsä
Lempinimeä "Screaming Woods" kantava metsä on saanut hyytävän lempinimensä useiden ihmisten kertoessa kuulleensa kiljumista metsän uumenista. Tarina kertoo, että huudot ovat peräisin metsään ikuisiksi ajoiksi eksyneiden ihmisten hengistä. Metsässä kuullaan usein myös askeleita, vaikka ketään ei olisi lähimaillakaan. Lisäksi on kerrottu sotilaasta, joka kävelee metsän polkuja pitkin. Eräs toinen sotilas roikkuu puusta tai kävelee metsässä.