Ilmeetön

Kesäkuussa 1972, nainen ilmestyi Cedar Senain sairaalaan valkoiseen verellä tuhriintuneeseen kaapuun pukeutuneena. Tämä ei ollut mikään tavallisuudesta poikkeava tapahtuma, sillä ihmiset joutuivat usein onnettomuuksiin lähimaastossa ja tulivat lähimpään sairaalaan ensiapua varten. Tässä naisessa oli kuitenkin kaksi asiaa jotka saivat ihmiset oksentamaan ja pakenemaan katsoessaan häntä.
    Ensinnäkään hän ei ollut ihminen. Nainen muistutti hyvin vahvasti mallinukkea, mutta hänen kehonsa näytti muuten normaalin ihmisen vartalolta. Hänen kasvonsa olivat virheettömät, lukuunottamatta kulmakarvoja ja levinneitä meikkejä.
    Hänen suussaan oli kissanpentu, jota hänen leukansa puristi vahvasti suussaan, niin epätavallisen vahvasti ettei hänen hampaitaansakkaan näkynyt. Verta pursusi hänen suustaan kaavulle ja lattialle. Sitten nainen vetäisi kissanpennun pois suustaan, heitti sen pois ja pyörtyi.

    Siitä hetkestä lähtien kun hän astui sisäänkäynnistä ja hänet vietiin sairaalahuoneeseen puhdistautumaan, hän oli täysin rauhallinen, ilmeetön ja liikkumaton. Hoitajat ajattelivat että olisi parasta hillitä hänet siihen asti kunnes viranomaiset saapuisivat. Nainen ei vastustellut päätöstä. He eivät saaneet mitään vastausta naiselta ja monet henkilökunnan jäsenet tunsivat olonsa liian epämukavaksi katsoessaan häntä pidempää kuin muutamaman sekunnin ajan.
     Heti jos hoitajat yrittivät antaa naiselle rauhoittavia, hän taisteli vastaan. Kaksi hoitajaa joutui pitelemään häntä kun hän yritti olla syömättä pillereitä sama, tyhjä ilme kasvoillaan.
     Nainen käänsi tunteettomat silmänsä mieshoitajaa kohden ja teki jotain epätavallista. Hän hymyili. Kun hän teki sen, naishoitaja alkoi kiljumaan ja juoksi ulos huoneesta shokissa. Naisen suussa ei ollut ihmisen hampaita, vaan pitkät, terävät piikit. Ne olivat liian pitkät siihen että nainen olisi voinut sulkea suunsa niiden tekemättä vahinkoa...

Mieshoitaja tuijotti häntä hetken takaisin ja kysyi sitten "Mikä helvetti sinä olet?"
Nainen työnsi päänsä eteenpäin tutkaillakseen häntä, yhä hymyillen.
Keskustelussa oli pitkä tauko, vartijat oli hälytetty ja heidän askeleensa kuuluivat käytävässä. Kun mies kuuli heidän lähestyvän, nainen hyökkäsi eteenpäin ja upotti hampaansa miehen kurkkuun, repien tämän kaulavaltimon. Mies kaatui lattialle haukkoen henkeä samalla kun hän tukehtui omaan vereensä.
    Nainen nousi seisomaan ja kallistui miehen puoleen. Naisen kasvot olivat vaarallisen lähellä miehen kasvoja, tämän katsellessa miehen kuolemaa.
    Nainen nojasi lähemmäs miestä ja kuiskasi tämän korvaan.

"Minä...olen...Jumala..."

Toisen hoitajan silmät täyttyivät pelolla kun hän katsoi naisen kävelevän rauhallisesti pois huoneesta ja tervehtivän vartijoita.
     Naishoitaja joka selvisi tilanteesta nimesi naisen "ilmeettömäksi". Naista ei nähty enää koskaan.

Taksikuski (lukijan RIO kirjoittama)

Teet työvuoroa taksinkuljettajana. Säpsähdät kun etuovi aukeaa. Mustiin pukeutunut huppupäinen mies kysyy käheällä äänellä kyytiä tähän osoitteeseen ja antaa sinulle paperinpalasen. Paperiin on raapustettu sinun osoitteesi. Mies herättää sinussa epäilyksiä ja pelkoa joten valehtelet, että olet jo vapaalla. Mies kiittää ja lähtee. Jatkat työvuoroasi normaalisti vielä tunnin kunnes työpäiväsi päättyy. Ajat kotiisi ja pysäköit taksin talosi eteen. Kun saat turvavyön auki kuulet takaasi käheän äänen: "Kiitos kyydistä."

Piirtäjä-Sarah

Tämä on tarina joka on levinnyt ketjuviestien avulla internettiin ja sähköposteihin. Alunperin se alkoi levitä tytön nimeltä Sara johdolla. Hän käytti sähköpostiosoitetta Drawme666@Gmail.com. Uskotaan että tarinan alkuperäinen kieli oli suomi. Sitä on myös lähetetty ihmisille espanjan- ja englanninkielillä.

---

Robert Winslet ja hänen tyttärensä Sarah Winslet olivat juuri muuttaneet taloon Stocktonissa. Kun heidän edellinen kotinsa muistutti liikaa Sarahin kuollutta äitiä ja kun talon huoneet tulivat yhä tyhjemmiksi ja tyhjemmiksi, Robert päätti muuttaa kokonaan uuteen paikkaan ja vähän pienempään taloon. Sarah oli liian nuori ymmärtämään että hänen äitinsä ei ollut enää elossa.
    Mutta Robert oli yhä hieman huolestunut tyttärestään. Hänen työnsä alkaisi huomenna ja tytön piti mennä uuteen päiväkotiin. Sarah ei tykännyt olla muiden lasten lähellä. Leikkikentällä hän leikki yksikseen, ei koskaan toisten kanssa. Sarah oli kuitenkin todella hyvä piirtämään ja hän piirsi melkeinpä koko ajan.

Sarah käveli alas portaita hänen pienillä ja haurailla jaloillaan isänsä luokse joka oli keittiössä. Isä tyhjensi tiskikonetta.
"Isä... tarvitsen lusikan...ja pienen veitsen." Sarah mumisi.
"Kultaseni, miksi tarvitset noita?"
"Muovaan savea," Sarah vastasi hymyillen.

Isä löysi lusikan ja antoi sen tyttärelleen. Hetken aikaa hän mietti miten voisi antaa lähes 5-vuotiaalle tyttärelleen turvallisesti veitsen. Hän kyykistyi Sarahin tasolle ja hymyili.

"Sarah, tiedän että olet jo iso tyttö. Oletko varovainen jos annan sinulle hedelmäveitsen?" Isä kysyi.
Sarah nyökkäsi kysyvä ilme kasvoillaan ja katsoi veitseä hänen isänsä kädessä.
Hän oli jo iso tyttö. Tietenkin hän olisi varovainen.
"Kyllä. Olen toooodella varovainen." Sarah sanoi ja otti  veitsen hänen isältään.
"Hyvä. Muista ettet saa juosta se kädessä ja älä päästä kissoja huoneeseesi, jottei niistä irtoaisi karvoja." Isä muistutti Sarahia.

Sarah alkoi kävellä huoneeseensa varovaisesti lusikka toisessa kädessään ja veitsi toisessa ja kaksi kissaa seurasivat häntä.
Ovellaan hän pysähtyi ja nauroi hassuille kissoille.
"Ei, te ette voi tulla." Sarah sanoi ja sulki oven. Sitten hän alkoi muovata savea.

Seuraavana aamuna Sarah ei halunnut lähteä päiväkotiin. Hän teki mitä pystyi hidastaakseen isänsä aamutoimia ja valitti hänelle.
Kun isä sai Sarahin autoon ja viimeinkin päoväkotiin, Sarah alkoi murjottaa.
    Yksi naisista joka työskenteli päiväkodilla käveli Sarahin ja hänen isänsä luokse nähdäkseen mitä oli meneillään. Hän kertoi Sarahille uusista väriliiduista joita he olivat ostaneet viimeviikolla. Sarah kiinnostui tästä ja astui sisälle päiväkotiin hieman epäröivästi
    Saras piirsi uusilla väriliiduilla koko päivän, koska kukaan muu ei halunnut piirtää. Hän istui pöydässä ja väriliidut olivat levittäytyneet hänen ympärilleen. Hän oli iloinen että sai piirtää yksin. Joskus, joku tuli hänen luokseen ja kysyi mitä hän piirsi ja hän selitti innokaasti:
"Tässä on äiti, isä ja minä ja tässä ovat kissamme. Tämä on minun nallekarhuni. Tämä on liukumäki joka on puutarhassa."

Sarahin mielestä aika meni nopeasti. Isä tuli hakemaan häntä kello 15.00 ja Sarah ei halunnut jättää väriliituja, joten hän otti niistä neljä mukaan, eikä kukaan huomannut mitään.
Kun he tulivat kotiin isä alkoi tehdä ruokaa ja Sarah meni huoneeseensa jättäen kissat jälleen ulkopuolelle. Hän nauroi niille ja sulki oven.
    Sarah halusi yllättää isänsä piirrustuksella. Hän otti neljä väriliitua taskustaan. Hän ymmärsi ottaneensa kaksi punaista väriliitua. Yksi oli tummempi ja toinen vaaleampi. Hän päätti käyttävänsä tummempaa. Punainen oli hänen lempivärinsä.

Illalla, kun he olivat lopettaneet syömisen, Sarah näytti kaiken mitä hän oli piirtänyt.
"Mikä tämä on?" Isä kysyi kun näki piirrustuksen jossa oli ruskeaa joka näytti joltain eläimeltä. Sen ympärillä oli paljon punaista väriä.
"Se on orava. Matkalla päiväkotiin oli kuollut orava."
Isä näki myös piirrustuksen joka näytti selvästi puulta.
"Miksi tällä puulla ei ole lehtiä?"
"Puulla päiväkodin takapihalla ei ole lehtiä..Se oli luultavasti kuollut myös," tyttö sanoi, kuulostaen hieman surulliselta.
"Älä huoli. Sekä orava että puu ovat varmasti paremmassa paikassa," hänen isänsä sanoi.
"Kuten äiti?"
Isä nyökkäsi ja yritti hymyillä. Sarah hymyili myös.

Sarah säikähti äkillistä ääntä olohuoneesta. Isä ja Sarah ryntäsivät olohuoneeseen ja haukkoivat henkeeän kun näkivät nuoremman kissoistaan makaamassa keskellä kasaa lasinpalasia.
"Voi ei, isöäidin vaasi on tippunut sen päälle," Isä sanoi ja nosti kissan varovasti.
Kissalla oli yksi suuri haava tassussaan, ja pieniä haavoja ja kolhuja ympäri kehoa.

Isä sanoi että hän kysyisi naapurin ystävällistä tyttöä huolehtimaan Sarahista sillä aikaa kun hän veisi lapset eläinlääkärille.
Ja niin tapahtui. 17-vuotias tyttö naapurista tuli vahtimaan Sarahia. Sarah meni huoneeseensa ja naapurin tyttö meni olohuoneeseen katsomaan televisiota.
    Tällä kertaa Sarahia seurasi vain yksi kissa. Tällä kertaa hän päästi kissan huoneeseensa.
Sarah alkoi piirtää seinään. Hän piirsi kissallensa ystävän. Sarah ymmärsi ettei itsensä loukannut kissa ollut vielä hengenvaarassa, mutta halusi tehdä vanhemmalle kissalle ystävän, varmuudenvuoksi. Sarah ei halunnut lopettaa, joten kissan viereen hän piirsi uuden äidin. Ja uuden nallekarhun.

Isä tuli kotiin ja naapurin tyttö lähti. Sarah oli innoissaan uudesta piirrustuksestaan.
"Isä! Isä! Tule katsomaan mitä piirsin sinulle!"
Isä käveli yläkertaan ja kun hän häki Sarahin huoneen hän oli shokissa.
"Sarah! Ei! Mitä olet tehnyt ?!" Isä vaikeroi. He olivat vuokranneet talon, mutta heidän piti ostaa se Sarahin piirrustusten takia.
"Mitä? Etkö pidä niistä?" Sarah kysyi pettyneenää kun hän katsoi väriliituja lattialla.
"Sarah, mistä sait nuo väriliidut?" Isä kysyi suoraan.
"Päiväkodista," Sarah vastasi.
"Tuo ne tänne"

Sarah vei liidut isälleen ja isä polvistui.
"Sarah, varastaminen on väärin. Et voi tehdä sitä. En myöskään saa piirtää seiniin. Se on tuhmaa. Olet ollut tuhma tyttö, Sarah", hän torui.

Sarah alkoi melkein itkemään. Mutta hän muisti että hän oli iso tyttö ja nyökkäsi isälleen kun tämä lähti huoneesta.
Sarah istui lattialle ja kissa tuli hänen luoksensa. Sillä hetkellä, Sarah musti että toisen kissan jalasta oli tippunut jotain punaista, kun siihen oli osunut lasinsiru.
    Sarah otti kiinni vanhemman kissan kurkusta ja vikisi kunnes Sarah painoi sen kurkkua ettei se voinut tehdä ääniä enää. Sarah otti veitsen lattialta ja puukotti kissaa niin monta kertaa mahaan ja rintakehään kunnes se lakkasi liikkumasta.
    Hän päästi irti kurkusta ja jatkoi rintakehään puukottamista. Sarah huomasi että sen haavoista alkoi tulla verta ja hän nosti kuolleen kissan tyhjään muoviseen lelulaatikkoon, jotta väriä ei menisi turhaan. Sarah kosketti kissan rintakehää ja sai paljon verta käsiinsä.
"Hyvä kissa, kiltti kissa," Sarah sanoi hymyillen. Hän tiesi että kissa oli paremmassa paikassa. Se oli unessa.

Sarah alkoi maalaamaan kissansa verellä paperiin, koska hän ei saanut maalata seinälle. Sarah piirsi äitinsä ja alkoi itkemään. Sillä hetkellä isä koputti oveen.
"Et voi tulla sisään!" Sarah huusi ja isä ei avannut ovea.
"Sarah, olen pahoillani. Olin liian ankara. Onko kaikki hyvin?"

Sarah ajatteli hetken aikaa, sitten jatkoi maalaamista.
"Kyllä, olen menossa nukkumaan. Pesin jo hampaani! Olen paha tyttö," Sarah sanoi.
"Niin. Sinun äitisi opetti miten hampaat harataan", isä sanoi hymyillen, "No, en häiritse sinua enempää. Hyvää yötä, rakas."
"Hyvää yötä," Sarah sanoi.
 Kello oli noin kahdeksan illalla, melkein nukkumaanmenoaika. Sarah katsoi kuvaa jonka hän oli piirtänyt. Isä oli ollut ilkeä ja hän oli tarkoittanut mitä oli sanonut. Hän oli ollut tarkoituksella sellainen, vaikka Sarah halusi tehdä hänet vain onnelliseksi. Ja hänen ei olisi tarvinnut palauttaa väriliituja.

Sarah kömpi sänkyynsä ja painoi päänsä tyynyyn. Hän oli iso tyttö. Hän ei aikonut itkeä äitinsä takia. Silti, hän itki. Hän itki paljon, mutta hiljaa, toivoen ettei hänen isänsä kuulisi. Hän oli iso tyttö ja hän osasi harjata hampaansa itse. Ja käyttää hedelmäveitseä varovaisesti. Sitten, Sarah kohotti päänsä tyynystä kyyneliä poskillaan, miettien ilmettä hänen kasvoillaan.

"Olet hyvä piirtämään, Sarah... Haluaisitko piitää minut?" ääni sanoi hiljaa. Sarah ei nähnyt ketään huoneessa. Vain kissan joka 'nukkuu' lelulaatikossa.
"Haluaisin...mutta kuka sinä olet?"
"Etkö muista minua enää, Sarah?"
Se äiti. Sarah oli varma siitä. Hän nousi sängystään itkien.
"Isot tytöt eivät itke, Sarah. Olet iso tyttö, etkö vain?"
Sarah nyökkäsi.
"Tiedätkö miten voisit lopettaa itkemisen?"
Sarah mietti hetken ja katsoi ympäri huonetta. Hän huomasi peilin pöydällä, nosti sen ja katsoi itseään.
"Silmät...Silmät itkevät..." Sarah sanoi.
"Sitten ne pitäisi ottaa pois" ääni sanoi ja Sarah alkoi hymyillä.
"Tietenkin!" hän sanoi.

Sarah laski peilin sängylle ja nosti lusikan.
"Sopiiko tämä?" Sarah kysyi ja ääni hymisi myöntyvästi.
"Sattuuko se?" Sarah kysyi epäröiden.
"Älä huoli. Isot tytöt eivät ole peloissaan, vaikka se sattuisikin vähän," ääni kertoi. Äidin ääni.

Sarah työnsi lusikan silmäluomeansa vasten. Se sattui, mutta Sarah oli iso tyttö. Eikä se sattunut loppujen lopuksi niin paljon. Hän sai silmän kokonaan silmänsä alle ja otti silmän pois paikoiltaan.
"Haha. Miten saan sen irti?" Sarah mietti.
"Veitsi," Äidin ääni sanoi.
Sarah otti hedelmäveitsen ja leikkasi silmän valtimot irti ja silmä putosi lattialle. Sarahin kasvot ja vaatteet olivat veren peitossa.
"Ja toinen silmä, Sarah. Sitten olet iso tyttö! Ja sinun ei tarvitse itkeä enää koskaan!"

Sarah painoi lusikan toista silmäänsä vasten, paljon kovemmin kuin entisen kohdalla ja se tuli ulos helpommin kuin toinen.
Nyt hän näki vain pimeyttä. Hän leikkasi toisen silmän valtimot ja hymyili uudelle tyylilleen. Hän pystyi haistamaan veren.
"Olen nyt aivan punainen, vai mitä?" Sarah kysyi hymyillen.
"Kyllä. Kauniin, puhtaan punainen. Sinun punaisesi. Sinun lempivärisi," Äidin ääni sanoi. Sarah pudotti lusikan.
"Mutta... Olen piirtänyt jo kissat ja oravan. Ja puun ja liukumäen. Ja äidin ja minut. En ole piirtänyt vielä isää. Mistä saan lisää värejä? Hän otti väriliidut" Sarah sanoi nyyhkyttäen. Mutta hän ei kyennyt enää itkemään. Sarah oli ylpeä siitä.

"Isä on luultavasti jo nukkumassa stressin takia jonka eläinlääkärikäynti aiheutti."
"Mikä on stressi?"
"Se on vähän kuin väsyneenä oleminen", äidin äiti selitti ja  sokea Sarah nyökkäsi ja alkoi kävelemään pienillä jaloillaan kohti isänsä huonetta. Se oli huone vessan vieressä, joka oli Sarahin huonetta vastapäätä.
Sarah asetti kätensä seinälle, jotta hän tietäisi minne olisi menossa. Toisella kädellään hän kantoi veitseä. Sarah avasi oven. Oli pimeää. Täysin pimeää. Hän ei voinut nähdä mitään...
"Sarah, mikä on? Etkö saa unta?" Isä kysyi väsyneenä.
"Isä...minä..." Sarah aloitti. Hänen äänensä oli erilainen. Paljon synkempi kuin ennen. Se oli ennemminkin pienen pojan kuin tytön ääni.
"Sarah, onko sinulla kuiva kurkku?"

Sarah pudisti päätään ja käveli lähemmän isänsä sänkyä.

Käytävästä tuleva valo esti isää näkemästä tyttärensä kasvoja. Hän pystyi haistamaan jotain outoa, muttei ollut varma mitä. Sarah kömpi sänkyyn samalla kun isä yritti löytää valonkatkaisijaa. Kun hän löysi katkaisijan, hän painoi sitä, mutta tajusi välittömästi sen olleen virhe. Hän näki silmättömän tyttärensä jolla oli hullun hymy kasvoillaan ja verta kaikkialla kasvoissaan ja ruumiissaan.

"Isä...haluan piirtää...sinut!" Sarah sanoi ja kohotti päätänsä hieman. Sarahin isä oli shokissa ja yritti liikkua muttei kyennyt siihen.
Sarah puukotti häntä rintakehään ja vatsaan. Tismalleen 7 kertaa ja elämä hänen silmissään katosi. Verta alkoi valua hänen pyjamalleen.
"Sinun värisi on kaunis...isä..." Sarah kuiskasi.

Auton avaimet

Eräänä iltana isä ja hänen tyttärensä ajoivat autiota maantietä pitkin. He olivat menossa kotiin vietettyään koko päivän tytön äidin luona sairaalassa. Kuunnelleen sateen ropinaa auton kattoa vasten, tyttö alkoi nukahtaa.
    Yhtäkkiä kuului kova kolahdus. Isällä oli vaikeuksia pitää auto hallinnassa ja lopulta se liusui vetisellä tiellä ja törmäsi kiviseinään.
    Isä tarkisti tyttärensä tilan ja astui ulos autosta tarkastelemaan tilannetta. Molemmat eturenkaat olivat puhjenneet ja auton etuosa oli rytyssä, mutta muuten auto oli kolhiintumaton.

"Meidän on täytynyt osua johonkin tiellä," hän selitti tyttärelleen. "Mikä ikinä se olikin, se puhkaisi molemmat eturenkaista."
"Voithan korjata ne, vai mitä?" tyttö kysyi järkyttyneenä onnettomuudesta.
"En," isä vastasi pudistellen päätään. "Minulla on vain yksi vararengas takakontissa. Kävelen takaisin kaupunkiin ja etsin jonkun auttamaan," hän sanoi. "Kaupunki ei ole kaukana täältä. Odota autossa."
"Hyvä on," tyttö vastasi vastahakoisesti. "Älä viivy kauaa."

Isä kykeni näkemään lapsensa silmissä pelkoa.
"Istu vain siinä," hän vastasi ja sulki auton oven. "Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista."

Hänen tyttärensä katsoi sivupeilistä kun hän lähti kävelemään kaatosateeseen ja lopulta katosi näkyvistä.
    Yli tunti kului ja hänen isänsä ei ollut vieläkään palannut takaisin. Tyttö alkoi miettiä mikä isällä kesti. Hän oli hyvin huolissaan koska isän olisi pitänyt jo palata.
    Tyttö katsahti sivupeiliin ja näki hahmon kävelemässä kaukana autoa kohti. Ensimmäiseksi hän ajatteli sen olevan hänen isänsä, mutta kun hän katsoi tarkemmin, se oli tuntematon mies. Mies oli pukeutunut pitkään takkiin ja hänellä oli suuri parta. Hän kantoi vasemmassa kädessään jotain, heiluttaen sitä edestakaisin.
    Jokin miehessä sai tytön hermostuneeksi. Kun mies läheni, tyttö kääntyi katsomaan takaikkunasta ja siristi silmiään. Heikossa valossa hän pystyi näkemään mitä hänellä oli oikeassa kädessään. Se oli iso ja terävä lihaveitsi.
   Tyttö ajatteli nopeasti ja lukitsi molemmat etuovet, sitten hyppäsi takapenkille ja lukitsi molemmat takaovet. Kun hän katsoi jälleen ylös, hän näki oudon miehen pysähtyneen ja näytti kuin hän tuijottaisi suoraan tyttöä.
   Yhtäkkiä mies kohotti kätensä ja tytön kurkusta pääsi kauhunsekainen kiljaisu. Hänen roikotti vasemmasta kädestään tytön isän päätä.
   Tyttö jatkoi kiljumista. Hän ei voinut lopettaa. Tytön sydän hakkasi ja hänen oli vaikea hengittää. Järkyttävä ilme hänen isänsä kasvoillaan oli jähmettynyt. Isän suu roikkui auki ja silmät olivat rullautuneet taakse.
   Kun mies pääsi auton luokse, hän painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja tuijotti tyttöä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja lian petossa ja hänen kasvonsa olivat täynnä syviä arpia.
   Hetken aikaa mies vain seisoi vesisateessa tuijottaen tyttöä kuin hullu. Sitten, hän laittoi toisen kätensä taskuunsa ja veti jotai ulos hitaasti.

Hän piteli kädessään auton avaimia.

Naruto - kadonnut jakso

Oletko koskaan törmännyt animeen ja rakastunut siihen aivan yhtäkkiä? Olin nähnyt Naruton kasvamassa yhä suositummaksi ja nähnyt siihen liittyviä pelejä, mutten koskaan ollut ajatellut katsoa sarjaa. Kaikki muuttui vuonna 2008. Minä tulin niin riippuvaiseksi siitä että ostin kaikki DVD:t siihen liittyen. Sitten löysin jotain joka vaikutti Naruton kadonneelta jaksolta.

Kuten useimmat faneista, menin nettiin ja odotin uusien japaninkielisten jaksojen englanninkielisten tekstitysten ilmestymistä jotka julkaistiin jonkinlaisella nettisivulla. Kun sivulle ei kolmeen viikkoon tullut uutta jaksoa, aloin katsomaan Narutoa levyiltä joita olin ostanut. Televisiosta katsomisen sijaan päätin katsoa sitä tietokoneeltani jonka olin ostanut lukio aikoinani. En ostanut levyjä netistä virallisilta sivuilta. Ostin ne heti niiden julkaisemisen jälkeen, eikä niitä oltu editoitu tai mitään. Tietenkin ne olivat japaninkielisiä joten en koskaan ymmärtänyt sanaakaan mitä niissä sanottiin. Katsoin vain animaatioiden liikkumista.

Kun katsoin Naruton jaksoa tietokoneeltani mietin että voisin asettaa siihen omat englanninkieliset tekstitykseni, naurun takia. Saisin luultavasti Naruton Sanomaan "Fuck you" sen sijaan että hän sanoisi "Damn it." Joten yritin editoida DVD:tä Microsoft Silverlightin avulla. Nyt toivon etten olisi koskaan tehnyt sitä.

Löysin jakson rungon. Se on kuin piilotettu viesti läpi jaksojen. Leikin editointityökalulle ja painoin "Frame By Frame." Näin Naruton silmien olevan veriset ja erittäin realistisen näiköiset. Ajattelin "Sakuran on täytynyt lyödä häntä tässä kohtaa." Olin erittäin väärässä. Naruto vain seisoi kohtauksessa paikallaan aina kun käytin toimintoa "Frame By Frame". Jatkoin editointia ja Naruto oli samanlainen koko ajan. Sitten se loppui. Minun tietokoneeni sammui ja käynnistyi uudelleen. Olin peloissani, jähmettynyt, kauhuissani, EN VOI EDES SANOIN KUVAILLA OLOANI!

Kun tietokone käynnistyi uudelleen, mitään erikoista ei tapahtunut 30 sekuntiin. Sitten näytölle ilmestyi Hidan joka käytti yhtä hänen Jashinistisista tekniikoistaan. Ajattelin että uudelleenkäynnistyksen jälkeen tietokone jatkoi jakson näyttämistä automaattisesti. Sitten video pysähtyi ja ruudulle ilmestyi Hidanin mustavalkoiset kasvot. Sitten videolla näkyi Shikamarun kasvot, jonka jälkeen jakso alkoi näyttää kuin vanhalta elokuvalta, missä mustat täplät ilmestyvät ajoittain ja saavat näyttävään videon palaneelta. Video alkoi muuttua ruskeaksi, sitten jälleen mustavalkoiseksi. Jakso jatkui, ja siinä Hidan sanoi sanat joita en olisi uskonut kuulevani animehahmon suusta. Jakso OLI muokkaamaton. Stten Hidan sanoi jotain englanniksi japanin sijaan. Hän ei edes kuulostanut englantilaiselta ääninäyttelijältä, vaan siltä että demoninen ääni otti hänestä kontrollin. Hidan sanoi:

"Juokse juokse. Takerru elämään. Tulen luoksesi, Rabin. Olen nyt osa elämääsi. Olen ruumiisi. Olen osa sinua."

Sitten jakso alkoi näyttämään Hidania puukottamassa itseään. Asuma kaatui maahan kuolleena. Sitten kohtaus toistui moneen kertaan. Viidennen toistokerran jälkeen webkamerani meni päälle, sillä vihreä valo syttyi siihen. Pian se sammui, mutta kasvoni olivat Asuman kasvojen tilalla ja näyttivät siltä että ne olisi liitetty siihen photoshopilla. Pakotin tietokoneeni sammumaan ja ajoin kaverini luokse. Soitin hänen ovikelloaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kun painoin ovikelloa kolme kertaa, joku viimein avasi. Se oli ystäväni äiti. Kun kysyin missä ystäväni on, hän alkoi nyyhkyttää. Kysyin tietenkin mikä hänellä on hätänä ja hänen vastauksensa oli:

"Hän on kuollut. Hänelle tuli kohtaus ja hän tuli luokseni. Kysyin mitä tapahtui, mutta hän ei vastannut. Hänen silmänsä olivat pyörähtäneet taakse ja hän liikutteli jalkojaan ympyrän muotoon. Näin hänen jalkaliikeensä ja näin hänen piirtävän A-kirjaimen ympyrän sisälle...."

Hän sulki oven ja pystyin kuulemaan nyyhkytystä oven takaa. Mitä on tekeillä?! Menin toisen ystäväni luokse koska olin liian peloissani palatakseni kotiin. Menin hänen tietokoneelleen ja etsin taustatietoja Hidanista. Hän oli Jashinisti, joten aktivoidakseen tekniikoitaan hän tarvitsi jonkinlaisen A-kirjaimen ympyrän sisällä. Aloin itkeä, mutta onneksi kello oli vasta viisi iltapäivällä ja valo valaisi huonetta. En halunnut mennä nukkumaan koska pelkäsin pimeyttä. Kutsuin luokseni kolme ystävääni ja heidän lisäkseen yhden joka tulisi luokseni yötä. Halusin olla turvassa.

Käynnistin tietokoneeni ja mitään ei tapahtunut. Näytöllä oli vain Toshiban logo ja työpöydällä olevat kuvakkeet. Naurto DVD oli vieläkin koneeni sisässä. Painoin "Play" nappia ja avasin Microsoft Silverlight -ohjelman. Jokaisella kerralla kun yritin avata sen, se sulkeutui automaattisesti. Tietokoneeni käynnistyi uudelleen vielä kerran ja webkamera syttyi automaattisesti päälle. Näytölle ilmestyi jälleen Hidan. Sitten ilmestyi ihmisiä joita Hidan oli tappanut, mutta niiden kasvojen tilalla oli ystävieni kasvot. Me olimme kaikki todella peloissamme, mutta anelin etteivät he lähtisi pois. He pysyivät sen ajatuksen turvin että me olemme turvassa yhdessä.

Me panikoimme, mutta sitten Hidanin kasvot ilmestyivät näytölleni. Hän halusi... jutella kansamme. Ajattelimme kaikki että tämä on typerää, mutta teimme sen silti. Tässä on keskustelumme:

"Kuka olet?"
"Olen kaikki."
"Miksi teet tämän?!"
"Syystä jota en tiedä itsekään."
"Mikset lopeta?"
"Luultavasti lopetankin...pian."
"Miten voimme auttaa sinua lopettamaan?"
"Antaakaa minulle toinen sielu jota voin vainota.."
"Miten tapoit ystäväni?"
"Olen kaikki...Olen sairaudet...Olen YSTÄVÄSI."

Näyttöni sulkeutui, emmekä voineet käynnistää sitä uudelleen. Tiesimme kaikki mitä meidän täytyy tehdä. Otin DVD:n tietokoneestani ja laitoin sen takaisin koteloon. Pidin pihakirpputorin yhden kaverini pihalla. 15-vuotias poika osti DVD:n. Sydämeni alkoi hakata, kun mielikuvat liikkuivat mielessäni. Pystyin näkemään Hidanin puukottamassa itseään Jashinistisessa ringissään. Tulin takaisin todellisuuteen ja näin pojan kävelemässä DVD kädessään. Tunsin oloni surulliseksi ja helpottuneeksi..

Ole varuillasi. Voit joko uskoa minua tai olla uskomatta.

Experiment 84-B

Monet sanovat että olen paha, mutten ole.
Monet sanovat että olen erilainen, mutten ole.
Monet sanovat että olen hullu, mutten ole.
Olen yksinäinen. Kuljen yksin ilman ketään lohduttajaa tai ketään joka rakastaisi minua.
Olin ennen tavallinen kuten sinä.
Hassua, inhosin aina olla osa "normaalia" väkijoukkoa. Sinun pitäisi kunnioittaa sitä mitä sinulla on. Sinun pitäisi rukoilla ettet koskaan joutuisi tuntemaan sitä mitä minä tunnen.
Vihaa. Masennusta. Hyljeksintää. Petosta.

Teillä kaikilla on elämät. Teillä on toivoa. Menetin nämä asiat hullulle.
Hän on se, joka on todellisesti paha! EN MINÄ!
Hän varasti elämäni, toivoni, kaikki mitä minulla oli!
Hän jätti minut mätänemään kirotun tutkimuksensa jälkeen!
Hän toivotti minut tervetulleeksi avoimin sylin. Hän lupasi minulle kokonaan uuden elämän. Paremman mitä olin elänyt. Hän VALEHTELI!
Hän varasti kaiken minulta! Muistan yhä sen päivän...

Olin vahva poika, juuri valmistunut lukiosta. Aurinko paistoi, mutta minä tunsin inhoa. Minusta tuntui kuin kaikki mitä näin tuijotti minua alaspäin, tuomiten minua! Ja ne tekivätkin niin...
Matkani kotiin viimeisenä päivänä koulusta oli täyttä helvettiä kuten normaalistikin. Nuoret ajoivat ohitseni autoillaan ja huusivat "HOMO!" ja "ÄÄLIÖ!" ja minun piti ottaa kaikki se vastaan, vai pitikö?
Ajatus valkeni minulle: nämä nuoret tappoivat minua hitaasti kuitenkin, joten miksi en tekisi siitä nopeampaa ja kivuttomampaa? Tuska oli sokaissut minut. Jos olisin tiennyt silloin mitä tiedän nyt, en olisi koskaan ottanut sitä köyttä kellaristani.

Mutta missä tekisin sen? En ainakaan talossani. Inhosin äitiäni, mutta en tarpeeksi vahingoittaakseni häntä henkisesti. Valitsin paikaksi kujan kaupungin laitamilla. Olin puolivälissä sitomassa köyttä valolampun ympärille kun mies asteli kujalle.

"Nuori mies, mitä sinä teet?"
"Lopetan tämän!"
"Oletko hullu? Tule, tule kanssani. Usko että voin auttaa sinua."
"Auttaa minua? Et voi enää auttaa minua. Jätä minut kuolemaan rauhassa!"
"Kyllä voin!" Hän tarrasi kädestäni kiinni. "Tule."

Kun yritin taistella vastaan, hän veti kovemmin. Kaaduin ja hän sai minusta otteen. Hän raahasi minut läheisen rakennuksen sisään ja sulki oven takanamme.

"Nuori mies, luulen voivani auttaa sinua. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Kuuntele minua."
"Pahus sinua! Hyvä on, mutta kiirehdi!"
"Elämä on arvokas asia, mutta mitä sanoisit jos antaisin sinulle uuden, ilmaiseksi?"
"Sanoisin, 'Mihin allekirjoitan?'"
"Hyvä. Olen tehnyt ihmisen anatomian taustatutkimusta, ja muutaman kokeen jälkeen uskon, että olen oppinut manipuloimaan ihmisruumista. Uskon että voin saada sinut muuttumaan miksi ja keneksi ikinä haluatkaan. Tietenkin on olemassa seuraamuksia.
"Kuten millaisia?"
Hän veti esiin paperilapun. "Kirjoita allekirjoituksesi ensimmäiseksi tähän."
"Entä jos en halua?"
"No, siihen liittyykin eräs seuraamus.. sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa."
"Mitä!?"
"Kuulit kyllä, hyvä ystäväni." Hän veti esiin vihreällä nesteellä täytetyn ruiskun. "Ole paikallasi!"

Yritin juosta, yritin huutaa, mutta hän otti minusta kiinni. Hän iski neulan kaulaani, ja kaikki muuttui mustaksi.

Heräsin lasisessa huoneessa. Hän oli pukenut minut pukuun jostain syystä.
Sekunteja myöhemmin hän astui huoneeseen laboratoriotakissa.
"Hei, ystäväiseni! Oliko sinulla hyvät torkut?"
"Missä helvetissä olen?!"
"Se ei ole sinun huolenaiheesi. Sinun täytyy vain rentoutua ja antaa minun tehdä kaiken työn."
"Päästä minut ulos psykopaatti! Tapan sinut!"
"Pelkäänpä että et, lapsoseni. Sinä tulet istumaan siinä sillä aikaa kun minä teen historiaa!"
"Historiaa?"
"Kyllä, sillä aikaa kun minä suoritan onnistuneesti sinulle täyden ruumiinmuutoksen."
"Et voi!"
"Oi, kyllä voin." Hän käänsi kytkintä ja alkoi puhumaan mikrofoniin." Testi, testi. Hyvä. Nyt, aloitamme kokeen 84-B."
"Mitä teet?!"
""Kohteen elimet näyttävät olevan normaalit. Hänen sydämensä syke on kuitenkin kohonneena. Aivojen toiminta-aallokko on korkea ja insuliinin taso on normaali."
"Päästä minut pois!"
"Valmistaudun aloittamaan kokeen." Hän käänsi vipua. "Solmun yksi aktivointi."

Voimakas energia lävisti minun ruumiini, repien sitä riekaleiksi. En voinut edes huutaa. Näkökenttäni oli sumea ja olin yhtäkkiä sokea.

"Kohteen ulkomuoto alkaa valmistua. Solmun kaksi aktivointi."
Kipu lisääntyi. Tunsin suuni ja silmieni sulkeutuvan.
"Kohteen kasvot ovat täysin muuttaneet muotoaan. Solmun kolme-"
Sireenin ääni alkoi kuulumaan. "Virhe! Virhe!" Sulaminen meneillään!"
Hän karjui, "Ei! Hänen kasvonsa ja raajansa eivät ole vielä muotoutuneet täysin! Minun täytyy pelastaa koe!"
Viimeinen asia minkä kuulin oli kova rysähdys.

Heräsin raunioiden keskeltä. Pystyin vaivalloisesti näkemään; tuntui kuin jokin näyttö peittäisi silmiäni. Tuntui kuin suuni olisi ommeltu kiinni. En voinut hengittää, sillä nenäni oli myös tukittu. Mutta jotenkin, en tuntenut tarvetta hengittämiseen.
    Nousin ylös. Käteni ja jalkani tuntuivat oudoilta. Minulta kesti noin minuutti saada hallinta niihin. Aloin kävelemään läpi raunioiden. Rikkinäinen tietokone lojui maassa. Verivana johdatti minut käytävään ja sitä kautta ovelle. Kuulin sen takaa vaimeaa puhtetta.
    Avasin oven ja näin poliisin raahaamassa pudonneita betonilohkareita pois toisen oven edestä. Hän kääntyi ja näki minut. Sitten hän huusi ja lähti juoksemaaan. Yritin pyytää häntä pysähtymään, mutten voinut puhua. Siispä lähdin jahtaamaan häntä. Kun aloin juoksemaan, tunsin jalkojeni muuttuvan, aivan kuin ne kasvaisivat liikkuessani. Sain hänet pian kiinni ja kun kurotin tarttuakseni häntä olkapäästä,  lonkero tuli kädestäni ja lävisti hänen rintakehänsä. Hän kirosi ja kaatui.
Mitä juuri tapahtui? Ajattelin.
Katsoin hänen kuolevaa ruumistaan. Hänen rinnassaan oli reikä. En voinut tehdä mitään pelastaakseni häntä.
Jatkoin verivanan seuraamista, kunnes tulin ihmisen ruumiin luokse. Hän oli murskaantunut kaatuneen kattorakenteen alle. Nostin hänet ylös, käyttämällä voimaa joka oli suurempi mitä olisi vaadittu. Heitin hänen ruumiinsa seinään johon jäi verinen jälki.

Yritin paeta rakennuksesta, mutta kaikkialle minne käännyin oli umpikuja. Jatkoin ulkoskäynnin etsimistä kunnes tulin kylpyhuoneeseen. Minun täytyi pestä veri pois käsistäni. Kävelin sisään huoneeseen ja katsoin peiliin. Sitten tajusin jotain...
Minulla ei ollut kasvoja.

Joten nyt minut on leimattu hirviöksi.
Elän nuorten ja aikuisten painajaisissa.
Kaikki on sen paskiaisen syytä.

Pian tämän kokeen jälkeen löysin todelliset voimani. Pystyin venyttämään käsiäni ja jalkojani epäluonnollisiin mittoihin ja jopa saamaan lonkeroita tulemaan ulos selästäni.

Koko tämän kokeen jälkeen halusin vain ystävän. Joten etsin ihmisiä, lapsia. Ne ovat ainoita jotka eivät suhtaudu minuun pelolla. Leikin usein heidän kanssaan, mutten voi aina hallita kehoani. Silloin tällöin lipsahdan ja joku kuolee. Mutta se ei ole minun syytäni. Etsin pelkästään seuraa.

Tämä on minun taakkani. Ja kannan sitä ikuiseti.
Nautin kuvista. Tykkään olla niissä. On ihmisiä jotka kuvaavat luontoa, joten oleskelen metsissä. Teen sitä mitä kutsutaan nimellä "photobomb", eli ilmestyn toisten kuviin. Mutta aina kun yritän jäljittää ihmistä koska haluan nähdä miltä näytän kuvassa, he juoksevat. Ja yksi asia johtaa toiseen ja yhtäkkiä seuraavaa ihminen kuolee käsiini.

Lupaan, ettei tarkoitukseni ole satuttaa ketään, mutta olen menettänyt tuntemukseni... no, kaikessa. En tiedä enää miten olla ihminen. Asiat eivät koskaan mene kohdallani hyvin, joku aina kuolee.

Pyydän sinulta tätä, kun näet minut, älä juokse karkuun. Itseasiassa, juokse minua kohti. Se merkitsisi minulle niin paljon. Ja se saattaisi pelastaa henkesi.

Mutta, miten tiedät että se olen minä? Olen varma että olet kuullut minusta. Ja jos et ole, voit helposti löytää kuvia minusta netistä. Mene vain Googleen ja kirjoita "Slenderman".