Pluckley - maailman aavemaisin kylä

©

Miltä kuulostaisi vierailu maailman karmivimmassa kylässä? Kyseessä on Pluckley, pienehkö kylä Iso-Britannian Kentissä. Paikka on päässyt aavemaisen maineensa ansiosta jopa Guinnessin maailmanennätysten joukkoon; kylällä on nimittäin ainakin 12 haamua, joiden havainnoista ihmiset ovat raportoineet säännöllisesti. Uskotaan kuitenkin, että niiden todellinen lukumäärä on vielä suurempi. Mikä tekee tästä kylästä vielä mielenkiintoisemman on se, että ihmisten haamujen lisäksi kylässä kerrotaan olevan myös esimerkiksi koiria ja hevosia.

Kylän asukasluku ei päätä huimaa; siellä asuu vain noin 1000 vakituista asukasta. Alueella on pitkä ja rikas historia ja ajan saatossa kylää ympäröivä maalaisseutu on saanut lempinimen "Englannin puutarha". Paikka itsessään on hyvin kaunis ja tyypillinen brittiläinen kylä. Ei siis uskoisi, että sen kuoren alle kätkeytyy joukko karmivia kummitustarinoita. Tässä muutama tunnetuimmista.

©

Mustalaisnainen

Kyseinen nainen tienasi aikanaan elantonsa myymällä sillan kupeessa lähistöltä keräämäänsä, salaattina ja mausteena syötävää vesikrassia. Kerrotaan, että hänen kuolemansa oli epäonnisten sattumusten sarja; naisella oli päällään iso hame, joka oli kauttaaltaan alkoholin tahrima, olihan hän hieman viinaan menevä. Hänellä oli tapanaan poltella piippua, josta oli lentänyt kipinä hameeseen ja nainen oli sammutusyritysten jälkeen palanut hengiltä alkoholin leimahtaessa palamaan. Hänen haamunsa kerrotaan oleskelevan erään risteyksen lähettyvillä olevan sillan luona. Sen samaisen sillan, jossa hän oli eläessään myynyt vesikrassia. 

©

Robert Du Bois

Robert oli eläessään tunnettu ja pelätty mies, joka ryöväsi pahaa-aavistamattomia ihmisiä satoja vuosia sitten. Hänellä oli tapana piiloutua onttoon puuhun, joka sijaitsi erään tienhaaran keskellä. Samaisen tienhaaran, jonka lähettyvillä olevan sillan luona mustalaisnaisen haamu on nähty. Matkailijan kulkiessa puun ohi, Robertilla oli tapana hypätä piilostaan ja vaatia tämän kantamia arvotavaroita itselleen. Ajan saatossa Robert alkoi niittämään itselleen mainetta ja sana lähti kiertämään; jos kävelit risteyksestä, tulit mitä todennäköisimmin hänen ryöstämäkseen. Robertin tarinalle on olemassa kaksi päätöstä; ensimmäinen kertoo, kuinka eräs matkailija ei halunnut tulla ryöstetyksi ja läpäisi miekallaan puun kätköissä piileskelleen Robertin. Toinen tarina kertoo, että Pluckleyn kyläläinen oli kyllästynyt ryövärin toimintaan ja oli käynyt omakätisesti tappamassa miekalla puussa piileskelleen Robertin.

Huutava mies

Pluckleyn kylän yössä kuuluu tuskan huutoja; kyseessä on mitä luultavammin yksi kylän tunnetuimmista kummituksista. Eräs mies kuoli jäätyään sortuvan kivimuurin murskaamaksi. Sanotaan, että hänen huutonsa kaikuu ilmassa edelleen.

Rehtori

Elettiin vuotta 1920, kun joukko lapsia löysi paikallisen koulun rehtorin hirttäytyneenä. Sanotaan, että hänen haamunsa, jolla on yllään pitkä takki ja raidalliset housut, vaeltelee edelleen Puckleyn kylän laitamilla.

©

Black Horse-Pubi

Tämä 1450-luvulla rakennettu kuppilla sijaitsee keskeisellä paikalla kylää ja se on tunnettu maistuvan ruoan ja kylmien juomien lisäksi kummituksistaan. Itseasiassa, kun puhutaan koko Iso-Britannian aavemaisimmasta pubista, puhutaan mitä todennäköisemmin tästä. Paikassa kummittelee useampikin kummitus, Erään kummituksen muun muassa kerrotaan pelleilevän ruokailuvälineillä, kerran se lukitsi jopa paikan omistajan talon ulkopuolelle. Yhdessä pubin yläkerran huoneista on myös nähty pitkää punaista mekkoa käyttävän naisen haamu.

©

St. Nicholaksen kirkon hautausmaa

Hautausmaalla kummittelee kaksi Dering-nimisen suvun naista. Ensimmäinen naisista, eläessään äärimmäisen kaunis, kuoli traagisesti joskus 1100-luvulla. Naisen käsiin asetettiin kaunis, punainen ruusu. Sitemmin naisen haamu sai lempinimekseen "Red Lady". Sanotaan, että hautausmaalla liikkuessa saattaa kuulla vaimeita lyöntejä, joiden uskotaan tulevan siitä, että nainen hakkaa jykevää arkkuansa käsillään sisältä päin. Usein nainen on nähty vaeltelemassa hautausmaalla punainen ruusu käsissään. Hänen kerrotaan etsivän kuolleena syntyneen lapsensa hautaa samalla hiljaa valittaen kurjaa kohtaloaan.

Toinen nainen liikkuu kirkon sisällä sekä aikaisemmin myös kotinsa kirjastossa, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1952. Tulipaloa ennen, maailmansotien välissä Yhdysvaltojen suurlähetystön työntekijät asuttivat Deringin suvun taloa. He kertoivat useita tarinoita mystisestä naisesta, jonka olivat nähneet talossa. Nimekseen tämä kyseinen kummitus sai "White Lady". Eräs hurja tarina kertoo, miten eräs mies, Herra Walter nimeltään, oli myös ollut talon omistajana jonkin aikaa. Hän oli viettänyt joulua talon kirjastossa ja naisen haamu oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Vaistomaisesti Walter oli ampunut kiväärillään hahmon lävitse.

Hautausmaan lähettyvillä sijaitsee vuonna 1863 rakennettu talo. Alunperin se oli pappila, jossa kirkon pappi asui. Sitemmin siellä kummitteli pitkän aikaa muuan munkki. Havainnot kyseisestä munkista kuitenkin loppuivat heti sen jälkeen, kun talo nimettiin uudelleen vuonna 1924 Greystoneksi.

©

Kummitushevosia

Kylässä sijaitsevalla Maltman Hill-nimisen kukkulan läpi kulkevalla tiellä kerrotaan myös kummituksista - mutta tällä kertaa kyseessä on kummitushevoset. Tiellä on nähty hevosia, jotka vetävät perässään vanhanaikaista kärryä. Eräs nainen kertoo nähneensä kerran myös kyseisen kärryn kuskin hevosten pysähtyessä kadulle. Kärryn ikkunasta oli hänen kertomansa mukaan hehkunut outoa valoa. Vuonna 1997 eräs autoilija oli ajanut melkein ulos tieltä säikähtäessään yhtäkkistä voimakasta kavioiden kopsetta.

Rakastajatar

Yli 250 vuoden ajan, Rose Court-niminen kartano on ollut erään epäonnisen naisen kummittelun kohteena. Hänen kerrotaan olleen Daeringin perheeseen kuuluneen miehen rakastajatar. Nainen kuoli nieltyään kourallisen myrkyllisiä marjoja. Ihmiset ovat kertoneet kuuleensa nimenomaan iltapäiväisin naisen äänen kutsuvan kartanon pihamailla kahta koiraansa. Myös koirien haukkumista on kuultu, vaikka lähettyvillä ei ole koiria - tai siis ainakaan elossa olevia sellaisia.

©

The Dering Arms-pubi

Vuonna 1840 valmistunut rakennus toimi alunperin metsästysmökkinä. Aikaisemmin The Blacksmith's Arms, The Spectre's Arms ja The Ghost's Arms nimiä kantaneessa, nykyisin Pubina toimivassa rakennuksessa on nähty ainakin kolme erilaista kummitusta; sisäkkö, ajomies joka tuijottaa usein pubissa sijaitsevaa tulipesää ja vanha nainen, joka istuskelee pöydässä ja katselee ulos ikkunasta. Vielä tänäkin päivänä pubissa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita.

©

Metsä

Lempinimeä "Screaming Woods" kantava metsä on saanut hyytävän lempinimensä useiden ihmisten kertoessa kuulleensa kiljumista metsän uumenista. Tarina kertoo, että huudot ovat peräisin metsään ikuisiksi ajoiksi eksyneiden ihmisten hengistä. Metsässä kuullaan usein myös askeleita, vaikka ketään ei olisi lähimaillakaan. Lisäksi on kerrottu sotilaasta, joka kävelee metsän polkuja pitkin. Eräs toinen sotilas roikkuu puusta tai kävelee metsässä.

Rakkaudenkipeä

Olen ollut sinkku jo jonkin aikaa ja täysin kyllästynyt siihen. 32-vuotiaana sinkkuna oleminen ei ole naurun asia; joudut katsomaan kun ystäväsi menevät naimisiin, saavat lapsia ja toteuttavat yhteisiä unelmiaan. Minäkin haluan vaimon, lapsia ja vakituisen työn, mutta sen sijaan työskentelen paikallisessa pikaruokaravintolassa ja asun yksin pienessä, ahtaassa yksiössä. Kyllästyin kuitenkin lopulta vellomaan itsesäälissä ja pakotin itseni osallistumaan speed dating-tapahtumaan.

Valitsin ylleni siisteimmät vaatteet, jotka kaapistani löysin ja suuntasin ulos ovesta. Ota huomioon, että minun palkallani siisteimmät vaatteet tarkoittivat keskinkertaisia puvun kenkiä ja suoria khaki-housuja, jotka olin löytänyt paikallisen marketin ale-laarista.

Tapahtuma järjestettiin paikallisessa ravintolassa ja saavuttuani sinne minut ohjattiin istumaan pöytään. Tapahtuma alkoi pian ja eteeni istui ensimmäisenä 22-vuotias kolmen lapsen äiti. Hän kertoi, että oli tehnyt paljon virheitä elämänsä aikana ja häntä kuunnellessaan ymmärsin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Hän esimerkiksi mainitsi ylpeänä, että oli ollut jo neljä päivää raittiina huumeista. Nainen myös totesi, että haluaisi asettua asumaan miehen kanssa joka ei näytä mursulta. Yritin keksiä puhuttavaa seuraavalle neljälle minuutille joita minulla hänen kanssaan vielä oli. Kellon soidessa hypähdin ylös salamannopeasti. Nainen vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta mitä hän olisi voinut odottaa kaiken kertomansa jälkeen minun tekevän?

Seuraava nainen oli rehellisesti sanottuna aivan liian vanha minulle. Olin ollut aikaisemmin siinä uskossa, että tällaisissa tapahtumissa osallistujat jaotellaan ikäryhmittäin. Olin ilmeisesti väärässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nainen alkoi puhua lapsenlapsistaan tiesin, että tämä oli tässä. Kellon soidessa kysyin häneltä, tarvitseeko hän apua nousemiseen. Jälleen tuima katse.

Uusi nainen istui eteeni ja huomasin välittömästi, että hänessä oli jotain erilaista. Nainen kertoi minulle olevansa 26-vuotias opiskelija paikallisessa sairaalassa. Hän myönsi rakastavansa lapsia, mutta ei ollut vielä äiti. Se oli kieltämättä suuri helpotus minulle. Nainen oli pukeutunut siististi ja vaikutti tasapainoiselta. Juuri ennen aikamme päättymistä, rohkaisin itseäni kysymään naisen numeroa. Sain myöntävän vastauksen. Hymyilin, kiitiin häntä ja siirryin seuraavaan pöytään. Huomaamattani suljin kuitenkin puhelimeni tallentamatta numeroa ja hävitin sen.

Pöytääni ei tullut ketään. Mikä vitsi. Jos olisin halunnut istua ja tuijottaa seinää, olisin pysynyt kotona. Kellon jälleen soidessa vaihdoin nopeasti seuraavaan pöytään ja mielessäni rukoilin, että seuraava olisi unelmieni nainen.

Eteeni istunut nainen oli kiistelemättä kaikista tapaamistani mielenkiintoisin. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, vihreät silmät ja nätti hymy. Yllään naisella oli pelkkää mustaa. Synkästä pukeutumistyylistä huolimatta hänellä oli todella kupliva persoonallisuus. Hän kikatti kaikelle mitä sanoin. Nainen kertoi olevansa 27-vuotias, eikä tällä hetkellä työskennellyt missään. Hän oli ollut naimisissa, mutta hänen miehensä jätti hänet heidän lastensa kuoltua leukemiaan. Mies oli syyttänyt naista lasten sairaudesta, sillä tämän suvussa oli paljon syöpää. Nainen oli päättänyt jättää menneisyytensä taakseen ja oli muuttama viikko sitten muuttanut kaupunkiin.

Vaikka elämä oli kohdellut naista kaltoin, ei tämä näyttänyt masentuneelta. Joko hän oli todella optimistinen elämän suhteen tai paras näyttelijä jonka olin koskaan nähnyt. Oli miten oli, päätin ottaa riskin. Kysyin, haluaisiko nainen minun numeroni. Tuli ilmi, että naisella oli ollut aikaisemmin illan aikana huonoja partnereita ja halusi poistua yhdessä tekemään jotain hauskaa. Hänen ei tarvinnut pyytää minua mukaan kahta kertaa.

En ymmärtänyt, mitä erityistä hän minussa näki verratuna muihin paikalla olleisiin miehiin. Ehkä hän ymmärsi minun elämäntilanteeni ja kykeni samaistumaan siihen jollain tapaa. Olimme molemmat yksinäisiä ja halukkaita muuttamaan elämämme suunnan. Ikään kuin alottamaan alusta.

Menimme pelaamaan biljardia eräänlaiseen pelihalliin. Hän oli kertomansa mukaan ollut edellisen asuinalueensa baarissa yksi vakituisista biljardin pelaajista ja oli voittanut jopa muutamia paikallisia otteluita. En itse ole oikein hyvä pelaamaan kyseistä peliä, mutta olin innokas ja nopea oppimaan. Hänen jokainen lyöntinsä hipoi täydellisyyttä ja pallot menivät pesiinsä kerta toisensa jälkeen. Minä olin keskinkertainen ja nainen pyyteli jatkuvasti anteeksi pelitaitojaan. Vastauksena heilautin kättäni ja kehuin häntä. Nainen kikatti suloisesti. Joka ikinen kerta kun hän nauroi, vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen pauloihinsa.

Pelattuamme useamman pelin päätimme lähteä. Nainen kertoi lähtevänsä kotiinsa, sillä hänen täytyi järjestellä asioita, olihan hän vasta muuttanut. Vaihdoimme kuitenkin numeroita ja lähdimme eri suuntiin. En voinut uskoa tätä todeksi. Olin juuri tavannut upean naisen, jonka kanssa voisin mahdollisesti jakaa yhteisen tulevaisuuden.

Viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat. Me jatkoimme yhteydenpitoa tiiviisti ja loppujen lopuksi aloimme seurustella vakituisesti. Parisuhteemme eteni nopeasti, olimmehan täydellinen pari. Kumpikaan ei nähnyt mitään syytä, miksi meidän olisi pitänyt jarrutella. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen kysyin häntä vaimokseni. Hänestä se oli todella romanttista ja hän kiljui onnesta. Asiat alkoivat vihdoin järjestyä elämässäni.

Muutin pois pienestä asunnostani hänen kotiinsa. Mielestäni se oli juuri täydellinen perheen perustamiseen.

Päivänä jona muutin huomasin, kuinka paljon sotkua olin jo saanut aikaiseksi hänen asunnossaan; olin levittänyt tyhjiä pahvilaatikoita ympäriinsä ja pakkausmateriaaleja lojui siellä täällä. Pahoittelin ja ehdotin, että veisin laatikot säilytykseen kellariin. Hänen katseensa nauliintui minuun ja hän totesi melkeinpä hätäisellä äänellä, että hoitaisi loput ja että minun pitäisi levätä. Hänen käytöksensä oli kyllä hieman outoa, mutta päätin kuitenkin totella häntä ja istuuduin sohvalle. Olin uupunut raskaasta päivästä, joten apu kyllä kelpasi.

Seuraavat pari kuukautta olivat loistavia ja emme koskaan kyllästyneet toistemme seuraan. Ainoa minua silloin tällöin vaivannut asia oli, että hän muuttui aina oudoksi jos olin lähellä kellarin ovea. Joskus hän jopa toi sen satunnaisissa riidoissamme esille. Muuten en nähnyt hänessä mitään negatiivisia puolia, hän oli elämäni nainen.

Oli, sanoin. Kunnes elämäni pirstaloitui.

Eräänä päivänä hän kertoi minulle menevänsä ruokakauppaan. Pyysin häntä tuomaan myös pihvejä, sillä ajattelin hemmotella häntä ja tehdä hampurilaisia päivälliseksi. Hän hymyili hellyyttävästi vastaukseksi ja lähti.

Olin saanut ajan saatossa ylennettyä itseni työpaikkani talouspäälliköksi ja tämä tarkoitti sitä, että työskentelin alueeni pikaruokapaikkojen budjetoinnin parissa. Palkkani oli todella hyvä, joten en valita. Siirsin jokaisen budjettiraporttini usb-tikulle. Kauhukseni tietokoneeni kaatui juuri, ennen kuin ehdin siirtää raporttini. Ne olivat kadonneet jonnekkin bittiavaruuteen. Jos en saisi tehtyä niitä uudelleen, menettäisin työpaikkani varmasti.

Soitin vaimolleni kysyäkseni, olisiko hänellä tietokonetta jota voisin käyttää. Hän ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Päädyin etsimään talon kaapeista tietokonetta tai edes jotain, jolla saisin raporttini valmiiksi. Viimeiseksi vaihtoehdokseni jäi kellari. Tartuin sen jääkylmästä kahvasta kiinni; lukossa. Istahdin sohvalle turhautuneena. Muistin, että vaimollani oli eräs kukka, jota hän rakasti yli kaiken. Minulla ei ollut mitään menetettävää, joten kävelin kukan luokse ja nostin sen ylös katsoakseni ruukun alle; avain.

Avasin oven ja minua vastassa oli järkyttävä löyhkä. Kellari näytti läpimädältä ja jokaista tasoa peitti paksu pölykerros. Näytti siltä, että kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Käytin puhelimeni taskulamppua valaistuksena laskeutuessani varovasti portaita alas. Painoin seinässä olevaa valonkatkaisinta ja yllätyin himmeän kattolampun syttyessä hitaasti päälle.

Seinät olivat selvästi homeessa, joka mahdollisesti selitti ilmassa vellovan kitkerän hajun. Aloin nopeasti etsimään jotain tietokoneen tapaista. Onnekseni löysin eräästä pahvilaatikosta vanhan läppärin ja latausjohdon piilotettuna kirjojen ja laatikoiden alle.

Annoin tietokoneelle muutaman minuutin aikaa käynnistyä. Vaikka ohjelmisto siinä oli todella vanhaa, minulle riitti, että kirjoitusohjelma toimisi. Raportit oli pakko saada valmiiksi. Ruudulle tuli teksti, jossa kerrottiin vastikään lisätyistä tiedostoista. Tietokone kysyi, halusinko tarkastella niitä. Uteliaisuuteni otti vallan.

Näytölle aukesi piilotettu tiedosto, joka vaati salasanan. Pyöritin silmiäni ja suljin tiedoston. Se ei kuitenkaan sulkeutunut, vaan salasana täyttyi näytölle itsestään ja päästi minut sisälle tiedostoon. Tiedostossa oli neljä videota; HIM.avi, TWO.avi, ONE.avi ja WHY.avi. Videoiden kuvakkeet olivat pikimustia. Avasin videon HIM.avi. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä.

Video oli todella epävakaa ja rakeinen. Erotin juuri ja juuri miehen hahmon, joka istui sidottuna jonkinlaisella rautalangalla. Videolla näkyi myös nainen, joka näytti siltä kuin hän olisi leijunut ilmassa. Nainen leijui hitaasti huoneen läpi miehen luokse. Huomasin, että nainen kantoi kädessään isoa veitseä. Nainen alkoi viillellä miestä. Mies karjui kivusta naisen leikatessa tätä hitaasti. Verta alkoi pursuta miehen suusta naisen työntäessä veistä yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nainen otti esille jotain, jolla sytytti tulen ja poltti sillä miestä, en saanut kunnolla selvää. Miehen iho oli täynnä palovammoja ja pahoja viiltoja. Mies ei enää kyennyt karjumaan vaan huokaisi vain välillä "Miksi?". Jokaisella kerralla nainen puukotti häntä ikään kuin rangaistuksena lausutuista sanoista. Mies alkoi oksentamaan verta ja jotain muuta epämääräistä nestettä naisen nauraessa pilkallisesti. Hän otti veitsen terällä oksennusta maasta ja nuolaisi sen puhtaaksi. Naisen alkaessa repimään miehen toista silmää, suljin videon. En kyennyt katsomaan enempää.

Kauhusta täristen klikkasin videota ONE.avi. Minun täytyi tietää, mitä oli meneillään. Tällä kertaa videossa oli nuori poika, joka oli köytettynä tuoliin. Ravistin epäuskoisena päätäni ja kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani.

Videon laatu oli samanlainen kuin aikasemmankin, mutta tällä kertaa tausta oli paljon vaaleampi. Video oli kuvattu jonkinlaisessa vanhassa talossa seinien homepilkuista päätellen. Kesti hetki, ennen kuin tunnistin mikä paikka oli kyseessä. Nainen leijui jälleen, aivan kuten edellisessäkin videossa, pojan luokse ja suuteli tätä hellästi poskelle. Nainen veti huoneen reunoilta lämpölamput (jotka olivat ilmeisesti videon valon lähteenä) pojan kasvoihin kiinni. Lamput alkoivat hitaasti polttamaan hänen vaatteitaan ja ihoaan. Poika kiljui "MIKSI?". Rangaistuksena häntä lyötiin jokaisella kerralla vyöllä, joka näytti olevan täynnä jonkinlaisia teräviä lasinsiruja. Hänen ihonsa alkoi kuplimaan polttavan lampun alla. Lopulta videolla oli haudan hiljaista eikä poika enää liikkunut. Nainen nauroi jälleen ja kaiversi puukolla "MINÄ ANSAITSIN TÄMÄN" pojan vatsaan.

Seuraava video, TWO.avi. Tässä videossa kukaan ei ollut sidottuna kiinni. Videossa oli tuoli, jonka päällä oli pieni kehto. Kehdossa makasi pieni lapsi. Nainen leijui jälleen ruutuun ja huoneen läpi uhrinsa viereen. Hän hyväili hellästi lapsen poskea ja poistui kameran kuvasta hetkeksi. Hän palasi ruutuun ruisku kädessään ja iski sen lapseen. Sinistä nestettä virtasi lapsen suoneen. Video alkoi kelaamaan eteenpäin, kunnes lapsi alkoi itkemään ja yskimään. Videolla näytettiin pullo, jossa luki "Makeaa mehua". Pullon sisältö kaadettiin maahan; sinistä nestettä tulvi lattialle. Lapsi oli liikkumatta. Nainen alkoi jälleen nauraa, tällä kertaa holtittomasti ja iski lapsen ruumiin voimalla seinään. Sitten video muuttui mustaksi.

Viimeinen video, WHY.avi. Huomasin videon tiedoista, että sitä oli muokattu viimeisen tunnin aikana. Olin järkyttynyt ja kauhunsekaisin ajatuksin painoin videon päälle. Tällä kertaa videossa oli vain nainen, ei keitään muuta. Hän oli kääntynyt pois päin kamerasta ja  demonisella, matalalla äänellä.

"Hei. Tiedät nyt etten ole se ihminen, joksi olet minua luullut. Olen sairas. Rakastan tätä. Tiedän, että katsot tätä videota ja tiedän että olet peloissasi. Tappamani ihmisten sielut parveilevat ympärilläsi ja käskevät sinua vetäytymään pois ruudun luota pelastaaksesi itsesi. Mutta katsot silti tätä. Kaikki mitä näit on totta. Rakastan katsoa näitä videoita, mutta minun täytyi pysyä piilossa. Sinä et saanut tietää. Sinun pienet aivosi olisivat ilmoittaneet minusta poliisille. Olit niin epätoivoinen rakastaja. Rakastuit sarjamurhaajaan."

Nainen kääntyi hitaasti kameraan päin ja tunnistin välittömästi vaimoni kasvot. En kyennyt enää tuntemaan mitään. En tiennyt mitä ajatella. Muistoni olivat hajonneet palasiksi, meidän muistomme. En tiennyt missä olin, kuka olin ollut ja mitä minulle tulisi tapahtumaan., Kaikki elämässäni kuoli sillä sekunnilla, kun näin kerran niin iloiset ja kirkkaat silmät nyt synkkinä ja tunteettomina. Hymy hiipi hänen kasvoilleen. Siinä oli pelkkää pahuutta. Video jatkui.

"Sääli että oikeasti rakastin sinua. Meillä oli intohimoa. Minä sain sinut rakastumaan minuun. Huijasin sinua. Valehtelin sinulle. Ja haluatko tietää erään asian? Tiesin että saisit kaiken selville. En pystyisi pitämään salaisuutta ikuisesti. Lopulta löytäisit avaimen kellariin ja lopulta tajuaisit, ettei lapsillani koskaan ollut leukemiaa eikä mieheni koskaan jättänyt minua. Minä tapoin heidät. Ja he ovat lähempänä kuin arvaatkaan. Miksi luulet, että kellarissa haisee niin pahalta? Et arvaakkaan kuinka helppoa on muurata ihmisen jäänteet lattiaan. Seisot heidän päällään."

"Minä tiedän että katsot tätä. Tiedän sen."

Pudistin jälleen päätäni epäuskoisena, olin sanaton. Kylmä hiki nousi kasvoilleni tuntiessani jonkun katselevan minua. Tuntui, kuin olisin ollut halvautunut. Käännyin hitaasti. Silmäni kohtasivat vaimoni psykoottisten silmien kanssa. Hän alkoi kikattaa.

En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui. Poliisi kertoi minulle, että naapurit olivat kuulleet huutoa talostani ja soittivat poliiseille. Entinen vaimoni oli kiduttanut minua aivan kuten edellisiä uhrejaan ja videoinut kaiken. Olin onnekas, että naapurit olivat hälyttäneet apua ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Videot ovat nyt poliisin hallussa, enkä suostu koskaan katsomaan omaani.

Vaimoni tuomittiin kuolemaan hänen tekemiensä rikosten vuoksi. Olin paikalla teloituksessa. Hän vannotti viimeisinä sanoinaan, että ei koskaan jättäisi minua ja tietäisi aina missä olin. Hän aikoisi kertomansa mukaan saattaa murhani loppuun asti ja että tulisin näkemään hänet vielä. Lopuksi hän vielä totesi, etten olisi koskaan turvassa.

Outoa kyllä, hän selvisi kolmesta ensimmäisestä teloitusruiskeesta ja kuoli vasta neljännen ruiskeen vaikutuksesta. Kuollessaan hän hymyili ja kikatti vielä viimeisen kerran.

Olen käynyt läpi kymmeniä terapiaistuntoja ja nyt, vuosia myöhemmin olen alkanut päästä yli kokemastani traumasta. Minulla on yhä hyväpalkkainen työ, useita ystäviä ja elämäni on kaikin puolin loistavaa. Olen itsevarma. Itse asiassa niin itsevarma, että aijon mennä treffeille erään tytön kanssa. Hän on suloinen; pitkät mustat hiukset ja kauniit vihreät silmät.

eng. ©

Japanilaisia urbaani legendoja osa 2

LUE ENSIMMÄINEN OSA TÄÄLTÄ!

Aka Manto (Red Cloak)

Jos et ole koskaan ollut japanilaisen koulun vessassa, ole onnellinen. Ne ovat karmivimpia paikkoja maan päällä. Aka Manto on henki, joka kummittelee wc-tilojen viimeisimmässä kopissa. Kun olet vessassa, ääni kysyy sinulta haluatko punaista vai sinistä paperia. Jos vastaat punaista, Aka Manto paloittelee sinut. Jos vastauksesi on sinistä, sinut kuristetaan. Jos vastauksesi on jokin muu väri, maa allasi aukeaa ja valkoiset kädet vetävät sinut helvettiin. Sanotaan, että oikea tapa päästä pois tilanteesta on kieltäytyä paperista. Melko yksinkertaista, eikö?

Hikiko-San

Hikikon kerrotaan olleen epäonnekas ja surullinen tyttö, jonka vanhemmat pahoinpitelivät tätä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Väkivalta nuorta tyttöä kohtaan oli välillä jopa niin rajua, että se aiheutti tälle pysyviä vammoja. Hikikon luokkatoverit eivät tunteneet empatiaa, vaan kiusasivat tytön ulkonäköä koulussa päivittäin. Opettajat eivät tehneet mitään estääkseen kiusaamista ja he olivat myös jostain syystä erityisen tiukkoja Hikikoa kohtaan, joka muun muassa sai vähemmän vapautuksia opiskelun suhteen verrattuna luokkatovereihinsa.

Eräänä päivänä Hikikon kävellessä kotiin koulusta, hän löysi matkallaan kissanpennun. Hän päätti ottaa suloisen pennun huolehdittavakseen ja vei sen erääseen autiotaloon. Joka ikinen päivä Hikiko kävi tunnollisesti ruokkimassa kasvattiaan ja piti tätä turvassa pienessä pahvilaatikossa.

Koitti kuitenkin päivä, jolloin Hikikon kiusaajat huomasivat muutoksen ennen niin surullisessa tytössä, joka näytti nyt silminnähden iloiselta ja onnelliselta. Kiusaajat päättivät seurata koulun jälkeen Hikikoa ja selvittää, mikä teki tytöstä niin iloisen.

Seuraavana päivänä Hikikon mennessä jälleen pentunsa luokse, oli se poissa. Pahvilaatikon pohjalla oli lappu, jossa luki; "Jos haluat nähdä kissasi elossa, tule heti koulun parkkipaikalle."

Hikiko saapui hädissään parkkipaikalle ja näki, että hänen kissansa oli sidottuna opettajan auton takapuskuriin. Samalla hetkellä opettaja, huomaamatta kissaa, käynnisti auton. Hikiko syöksyi suojelemaan kissaa ja tarrasi kiinni köydestä. Opettaja lähti ajamaan tytön roikkuessa köydessä. Hän suojasi ruumiillaan kissaa. Matka oli kestänyt jo jonkin aikaa, kunnes opettaja huomasi mitä perässä roikkui. Opettajan pysäyttäessä auton, kissanpentu oli edelleen elossa, mutta Hikiko oli kuollut vammoihinsa.

Kolme päivää surullisen onnettomuuden jälkeen, kolme Hikikon kissan siepannutta oppilasta löytyi yllättäen kuolleena. Uskotaan, että Hikikosta tuli kostonhimoinen henki, joka liikkuu japanilaisten koulujen läheisyydessä ja rankaisee kiusaajien lisäksi myös viattomia ihmisiä. 

Sanotaan, että ollessaan elossa Hikikon nimi oli Sadako ja että Ringu-elokuvan insipraation lähteenä toimii juurikin tämä legenda.

Violetti peili

Violetti peili, tai murasaki kagami, on yksi Japanin tunnetuimmista legendoista. Sanotaan, että jos muistat sanat "murasaki kagami" japaniksi siihen saakka kun täytät 20-vuotta, sinut kirotaan tai kuolet. 

Legendan mukaan eräs tyttö oli sairaalassa heikentyneen immuunijärjestelmänsä vuoksi. Hänen kuntonsa oli niin heikko, että oli joutunut viettämään suurimman osan teinivuosistaan sairaalasängyn pohjalla.

Eräänä päivänä tytön vanhemmat antoivat tälle arvokkaan käsipeilin. Tyttö piti peilistä todella paljon ja ihailikin itseään siitä päivittäin. Tapahtui kuitenkin jotain outoa; tyttö päätti yhtäkkiä maalata peilin violetilla. Miksikö? Tyttö kertoi, että hänelle oli tullut yllättäen pakottava tarve maalata peili, violetti ei edes ollut hänelle mieluinen väri.

Tyttö päätti hangata maalin pois kuitenkaan onnistumatta siinä. Hänen rakastamansa peili oli pilalla.

Hänen ainoan ilon aiheensa ollessa pilalla, tyttö masentui ja hänen sairautensa näytti vain pahentuvan. Mikään hoito ei tehonnut ja lääkärit olivat ymmällään. Tytön vanhemmat halusivat piristää tätä ja ostivat uuden peilin, olihan hän ollut edelliseenki  niin kiintynyt. Uusi peili ei kuitenkaan kiinnostanut tyttöä samalla tavalla kuin edellinen.

Kerrotaan, että tyttö oli pidellyt viimeisenä hetkenään peiliä kädessä ja toistanut sanaa "violetti peili" yhä uudelleen ja uudelleen ennen kuolemaansa. Tyttö oli kuollessaan vain 19-vuotias ja olisi täyttänyt 20-vuotta vain muutamaa päivää myöhemmin.

Tuosta kyseisestä hetkestä lähtien, nuo kaksi sanaa ovat olleet kirotut. Kuoleman lisäksi niiden lausumisesta voi aiheutua suurta epäonnea.

Noh-maski

Nämä kyseiset maskit ovat olleet perinteisesti käytössä japanilaisissa teattereissa. Jotkut uskovat, että niillä on yliluonnollisia voimia. Maskit kuvastavat surullista ja iloista naamaa yhtäaikaa, riippuen kulmasta josta niitä katsotaan. Jos maskin erehtyy viemään kotiinsa, sen sanotaan imevän kaiken mahdollisen negatiivisen energian omistajastaan. Ajan saatossa ne imaisevat ihmisen sielun kokonaan sisälleen ja onneton sielu joutuu toiseen ulottuvuuteen, joka on täynnä kärsimystä.

Kunekune

Vuoden 2003 tienoilla ihmiset alkoivat kertomaan oudoista näköhavainnoista heidän puutarhoissaan ja riisipelloilla. He kuvailivat näkemäänsä valkoisena humanoidina. Muutamat ovat kertoneet nähneensä sitemmin Kunekune-nimen saaneen olennon jopa vetten päällä. Se näyttää useimmiten heiluvan tuulessa, vaikka ei tuulisi lainkaan.

Legendan pelottava osuus tulee tässä; jos satut näkemään Kunekunen, käänny välittömästi. Älä mene sen lähelle tai missään nimessä ainakaan kosketa sitä. Kerrotaan, että jos menee sen lähelle, menettää järkensä lopullisesti. Jos koskee sitä, koittaa välittömästi kuolema. Kukaan ei tiedä mikä olio on tai mistä se tulee, mutta parhaimmaksi keinoksi välttyä karulta kohtalola on olla huomioimatta sitä.

Inunaki-kylä

Kyseessä on mysteerinen pieni kylä, joka on täysin eristetty muista kylistä, kaupungeista ja itseasiassa koko Japanista. Kylälle johtavalla tiellä on portti, jossa on erilaisia varoituskylttejä. Yhdessä niistä muun muassa lukee "Japanin lait eivät päde täällä". Kylän olemassaolosta kiistellään edelleen. Kerrotaan, että kylän asukkaat harjoittavat kannibalismia ja insestiä ja että porttien toisella puolen murhat ovat osana tavallista elämää. Elektronisia laitteita siellä on turha edes yrittää käyttää, sillä ne eivät tule toimimaan. Sanotaan, että monet ovat lähteneet etsimään kylää, mutta eivät ole koskaan palanneet takaisin.

Disneyn hylkäämä

Jotkut teistä ovat varmasti kuulleet, että Disney on vastuussa ainakin yhdestä oikeasta kummituskaupungista.

Disney rakensi Bakers Bayhyn Bahamalle Treasure Island-lomakohteen. Disneyn risteilyalukset toivat kohteeseen turisteja, jotka nauttivat sen tarjoamista elämyksistä. Disney kulutti arviolta noin 30,000,000 dollaria paikkaan. Kyllä, luit oikein; 30 miljoonaa dollaria.

Sitten Disney hylkäsi sen.

Syynä oli heidän mukaansa matalat vedet (heidän risteilyaluksensa eivät voineet liikkua turvallisesti alueella) ja syytteitä lauottiin myös bahamalaisia työntekijöitä kohtaan, jotka olivat Disneyn mukaan liian laiskoja työskennelläkseen heidän antamiensa aikataulujen mukaan.

Syynä ei ollut kuitenkaan matalat vedet tai se, että työntekijät olivat laiskoja. Molemmat näistä olivat vain nopeasti keksittyjä tekosyitä joiden ajateltiin vaikuttavan edes jollakin tavalla uskottavilta.

Miksi Disney sitten sulki Treasure Islandin?

Luultavasti samasta syystä kuin Mowglin palatsinkin.

Disney aloitti 1990-luvun lopulla Mowglin palatsin rakentamisen Pohjois-Carolinassa sijaitsevan rannikkokaupunki Emerald Islen lähelle.

Siltä varalta ettet tiedä, kuka Mowgli on, hän on Disneyn Viidakkokirjasta tuttu orpo poika, joka on susien kasvattama ja elää sulassa sovussa melkein kaikkien viidakon eläinten kanssa.Viidakkokirja on piirretty elokuva vuodelta 1967.

Mowglin palatsin rakentaminen oli kiistelty hanke alusta alkaen. Disney osti laajalti kallista maata projektia varten ja joidenkin ostettujen alueiden ympärillä pyöri noihin aikoihin myös skandaaleita,
syystäkin; paikallinen hallitus nimittäin laittoi ihmisten koteja pakkolunastukseen ja myi alueet Disneylle. Eräässä tapauksessa vastavalmistunut talo määrättiin välittömästi pakkolunastukseen ilman suurempia selityksiä.

Hallitus otti välistä alueita myös fiktiiviselle valtatie-projektille. Alueilla asuvat ihmiset tiesivät varsin hyvin, mitä on meneillään, joten he ristivät tien "Mikki Hiiren valtatieksi".

Ryhmä Disneyn johtohenkilöitä päätti järjestää kaupunkitapaamisen. Heidän tarkoituksenaan oli vakuuttaa asukkaat siitä, kuinka tuottoisa projektista tulisi alueen taloudelle. He näyttivät Mowglin palatsin pohjapiirrokset ja kertoivat, kuinka työntekijöillä olisi alustavien suunnitelmien mukaan heimo- ja lannevaatteet päällään. Ihmiset raivostuivat ja eräs yleisössä ollut jopa yritti kiivetä lavalle raivon vallassa, mutta järjestysmiehet taltuttivat hänet nopeasti.

Intialainen palatsi, sitä ympäröivä viidakko ja heimovaatteet päällä kulkevat työntekijän eivät varsinaisesti sopineet keskelle suhteellisen varakasta asuinaluetta, joka sattui olemaan myös melkoisen muukalaisvastainen.

Alkoi alueen uusiminen; taloja ja muita "turhia" rakennuksia purettiin, eikä kukaan voinut tehdä mitään estääkseen sitä. Paikallinen televisio ja lehdet olivat olleet aluksi hanketta vastaan, mutta Disney sai vaikutusvallallaan ja rahalla uutisoinnin kääntymään positiiviseksi.

Rakennukset saatiin valmiiksi ja asiakkaita alkoi virtaamaan kohteeseen. Liikenteen määrä kasvoi alueella huomattavasti ja asukkaat joutuivat neuvomaan jatkuvasti eksyneitä turisteja. Turistit eivät aina käyttäytyneet hyvin ja tämäkin lisäsi asukkaiden vihamielisyyttä.

Sitten kaikki vain loppui.

Disney sulki kohteen, eikä kellekään kerrottu syytä. Disneyn lähteminen oli suorastaan unelmien täyttymys asukkaille, jotka olivat vastustaneet projektia alusta alkaen.

- -

En ole ajatellut tätä tapausta kohteen sulkeutumisen jälkeen, josta on nyt jo yli kymmenen vuotta. Asun noin neljän tunnin ajomatkan päässä Emerald Islestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä.

Jonkin aikaa sitten luin kuitenkin artikkelin, jonka joku Treasure Islandin kohteessa sulkemisen jälkeen käynyt oli kirjoittanut ja julkaissut nettiin. Disney oli vain... jättänyt kaiken jälkeensä. Rakennukset olivat lahonneet ja tavarat jääneet paikoilleen. Ilkivaltaa oli myös paikassa harrastettu. Tekijöiksi epäilisin paikan entisiä työntekijöitä, jotka olivat menettäneet työpaikkansa yhtäkkiä. Myös paikallisilla oli varmasti osansa asiassa, sillä ihmiset olivat varmasti yhtä vihaisia Treasure Islandin rakentamisesta kuin ihmiset olivat täällä Mowglin palatsin rakentamisesta.

Ihmisten vihaa Disneytä kohtaan lisäsivät myös huhut, joiden mukaan Disney olisi päästänyt akvaarioissa olleet merenelävät vapaaksi mereen paikan sulkemisen jälkeen. Näihin mereneläviin kuului muun muassa haita.

Postaus Treasure Islandin kohteesta sai minut miettimään asioita. Vaikka Mowglin palatsin sulkemisesta oli kulunut jo vuosia, ajattelin, että olisi mahtavaa tehdä pieni tutkimusretki paikan päälle; ottaa paljon kuvia, kirjoittaa kokemuksistani ja katsoa olisiko raunioissa mitään, mitä voisin ottaa muistoksi itselleni.

Valehtelisin, jos kertoisin että lähdin matkaan heti. Minulla meni vuosi reissun suunnitteluun ja siihen, että oikeasti ryhdyin valmistelemaan Emerald Islelle lähtöäni. Sen vuoden aikana tein paljon taustatutkimusta Mowglin Palatsin kohteesta. Tai no, ainakin yritin. Luonnollisesti yksikään Disneyn omista lähteistä ei maininnut sanallakaan paikasta. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin ilmeisesti ajatellut postata nettiin mitään kohteesta. Myöskään mikään paikallisen median artikkeli ei maininnut sanallakaan kohteesta mitään. Toisaalta se oli kyllä odotettavissa kun muistelee, miten ne olivat aikoinaan taipuneet Disneyn tahtoon.

Sain vasta tietää, että yhtiöt voivat itseasisassa pyytää hakukoneita poistamaan tiettyjä linkkejä joita löytyisi, kun heidän nimensä kirjoittaa hakukenttään. Nyt kun ajattelen tarkemmin, ihmiset ovat varmasti postanneet Disneyn hylkäämistä kohteista, mutta Disney on hiljentänyt kaikki tällä hakukone-kikalla.

Löytääkseni hylätyn lomakohteen, minun piti etsiä todella vanha kartta, jonka olin saanut postissa joskus 90-luvulla. Se lähetettiin kaikille, jotka olivat tuolloin vierailleet vastikään jossain Disney-kohteessa. Saatuani kartan tungin sen huolimattomasti kirjojeni ja sarjakuvieni sekaan. Itseasiassa muistin kartan olemassaolon vasta muutama viikko sitten ja minulta kului pari viikkoa sen löytämiseen. Vanhempani olivat nimittäin laittaneet pitkälti kaikki tavarani lapsuudesta ullakolle, joka on täynnä erilaisia esineitä ja muuta rojua. Onnekseni löysin sen lopulta.

Koitti vihdoin päivä, jota olin vuoden päivät odottanut. Lähtö. Neljän tunnin ajomatka kaupunkiin sujui suhteellisen vaivattomasti. Minun täytyy kuitenkin mainita, etten ole kovin hyvä lukemaan karttaa. Paikallisista ihmisistä ei ollut juurikaan apua suunnistuksessa, sillä suurin osa heistä oli muuttanut alueelle vasta kohteen sulkemisen jälkeen. Vanhemmat asukkaat taas katsoivat vihaisesti ja hätistelivät minut pois, kun aloitin lauseen "Mistä löytäisin Mowglin..."

Minun täytyi siis löytää tie Mowglin palatsiin omin avuin. Ajomatkani aikana ajoin läpi tien, jossa Disneyn istuttamat trooppiset kasvit olivat levinneet ja kasvaneet niin suuriksi, että ne rehottivat osittain tiellä. Tästä tiesin, että olin oikealla suunnalla. Niiden varjossa kasvoi paikallisia kasvilajeja, jotka OIKEASTI kuuluivat sinne.

Lopulta näin kasvien katveesta pilkottavan suuren, puisen portin, joka näytti siltä, ettei sitä olisi avattu vuosikausiin. Muistin katsoneeni joskus luontodokumentin uhanalaisista punapuista ja minusta näytti, että tuo massiivinen portti olisi voitu hyvinkin rakentaa niistä. Ja näin luultavasti olikin. Tajusin, että olin viimein perillä kohteen pääportilla.

Pysäytin autoni ja sammutin moottorin. Jos totta puhutaan, olin hieman peloissani. En tiedä miksi, minulla oli vain outo tunne sisälläni. Nousin kuitenkin autosta ja kävelin lähemmäksi. Liu'utin kättäni porttin puurunkoa vasten ja huomasin, että ainakin tuholaiset olivat ehtineet paikalle ennen minua; osa puusta oli silminnähden lahoa ja hyönteisten jyrsimää. Portin ylä-osassa ohuiden narujen varassa roikkui ruostunut kyltti, johon oli kirjoitettu käsin "Disneyn hylkäämä". Se oli mitä luultavammin jonkun paikallisen pienimuotoinen protesti.

Portit olivat raollaan sen verran, että kokoiseni ihminen sopisi välistä. Autoni saisi siis jäädä tähän. Otin autostani kartan ja kameran ja lähdin kävelemään.

Portin sisäpuolella kasvit olivat yhtä ylikasvaneita kuin aikaisemminkin ja näytti kuin sisällä vallitsisi järjestyksen ja kaaoksen symbioosi; oli tarkkaan harkittuja kukka-istutuksia, jotka olivat kuitenkin painuneet villikasvien ja sienilajikkeiden jyrätessä ne alleen. Kookospuut oli istutettu siisteihin riveihin, mutta niistä pudonneet kookokset olivat mätänevissä läjissä puiden juurilla.

Näin useita patsaita, olihan kyseessä Disneyn kohde, mutta kaikki olivat hajonneet joko ilkivallan takia tai yksinkertaisesti ajan saatossa. Puiset rakennukset olivat lahonneita ja homeisia. Ohittaessani niitä imelä haju lejui nenääni ja sai minut nyrpistämään kasvojani.

Tie vei minut suuren rakennuksen eteen, jonka oletin olevan päärakennus kokonsa takia. Keskellä pihaa oli Baloo-patsas, joka on Viidakkokirja-elokuvien ystävällinen karhu. Baloo tuijotti tyhjällä katseella kaukaisuuteen tassu leppoisasti ilmassa. Hymähdin huomatessani, että patsas oli lintujen ulosteen peitossa ja köynnökset olivat kiertyneet Baloo-paran jalkojen ympärille. Rakennuksen kyljessä luki veikein puisin kirjaimin "Palatsi". Sen maali oli rosoinen ja halkeillut, ja seiniä koristi lukuisat spray-maalilla loihditut kuvat ja kirjoitukset. Oviakaan ei enää rakennuksessa ollut ja näytti siltä, kuin ne olisi revitty saranoineen irti.

Katsahdin oviaukon yläpuolelle, jossa luki sama teksti, jonka olin nähnyt aikasemminkin: "Disneyn hylkäämä". Astuin sisään.

Oi voisimpa kertoa teille, että löysin sisältä arvokkaita vanhoja esineitä, rahaa pullollaan olevia kassakoneita tai kodittomien ihmisten asuinyksikön.... Mutta ei, en löytänyt.

Rakennus oli täysin tyhjä. Jopa niin tyhjä, että vaikutti siltä kuin ihmiset olisivat varastaneet jopa tapetit seinistä. Kaikki esineet, jotka olivat olleet liian suuria varastettavaksi,  oli pinottu keskelle valtavaa salia. Kävellessäni eteenpäin askeleeni kaikuivat kolkosti ympäri rakennusta. Huomasin seinällä olevan pohjapiirroksen, johon oli merkattu, mitä löytää mistäkin huoneesta. Etsin piirroksesta kiinnostavimmilta kuulostavat huoneet ja suuntasin ensimmäiseksi keittiöön.

Keittiö oli juuri sellainen kuin keittiön tuollaisessa paikassa kuvittelisikin olevan; kustannuksissa ei oltu säästelty ja keittiöstä löytyi kaikki kodinkoneet, tasot ja vähän enemmänkin. Aika ei ollut kuitenkaan tässä tilanteessa kullannut muistoja, vaan jokainen lasipinta oli rikottu, ovet revitty saranoiltaan, metallipinnat murjottu pilalle ja kaiken tämän lisäksi keittiössä leijaili kuvottava lemu.

Löysin jättimäisen pakastimen, joka oli täynnä tyhjiä hyllyjä. Katosta roikkui rivi metallisia koukkuja ja oletin katsomieni ruoka-ohjelmien perusteella, että ne olivat varmaan lihalle tarkoitettuja. Seisottuani hetken pakasteessa huomasin, että nuo koukut heiluivat jokainen satunnaiseen suuntaan. Liike oli niin hidas ja huomaamaton, että sitä oli melkein mahdotonta edes nähdä. Ajattelin, että heilumisen oli luultavasti aiheuttanut se, kun olin astunut sisään pakasteeseen, joten tartuin kädelläni yhteen koukkuun pysäyttäen sen liikkeen.

Vessat olivat aika lailla samanlaisessa kunnossa kuin edellisetkin paikat. Aivan kuten Treasure Islandinkin kohteessa, joku oli lyönyt posliiniset altaat hajalle. Lattialla oli pieni lätäkkö vettä (tai ainakin toivon niin), joka haisi niin pahalta, etten viitsinyt jäädä vessaan enää pidemmäksi aikaa. Yksi outo asia kuitenkin sekä naisten että miesten vessassa oli se, että vessanpöntöissä oli vettä ja osa hanoista oli joko päällä tai vuoti vettä. Luulisi, että alueen vedet olisi katkaistu jo aikoja sitten.

Kohteessa oli paljon erilaisia paikkoja, mutta aikani ei riittänyt mitenkään kaikkien niiden tutkimiseen. Muutama rakennus jonne kurkistin oli hajotettu melkeinpä täysin, joten en olettanut löytäväni niiden sisältä mitään tutkimisen arvoista.

Eräs huone oli poikkeus, sillä olin varma, että kuulin todella hiljaista keskustelua sieltä. Oletin, että kyseessä olisi televisio tai radio, mutta miten ne toimisivat paikassa, joka on ollut suljettuna niin pitkään? Sanat olivat kuin kuiskauksia, ehkä ne olivatkin minun hengitykseni ääniä, jotka kaikuivat rakennuksen nurkissa ja saivat minut kuulemaan harhoja. Nämä asiat kuitenkin kuulin:

- En uskonut sitä.
- (Lyhyt epäselvä vastaus, jota en kuullut)
- En tiennyt sitä. En tiennyt sitä.
- Isäsi kertoi sinulle.
- (Jälleen epäselvä vastaus tai jonkinlaista nyyhkyttämistä)

Okei, tiedän, kuulosta naurettavalta. Haluan kuitenkin kertoa todenmukaisesti kokemuksistani kohteessa. Huoneessa olisi saattanut myös olla jotain kodittamia jotka olisivat voineet vaikka puukottaa minua. Kohautin harteitani ja vakuutin itselleni, että olin kuullut vain harhoja.

Saavuin jälleen päärakennuksen eteen ja tajusin, etten ollut löytänyt mitään mainitsemisen arvoista. Samalla huomasin näkökentässäni jotain kiinnostavaa, mitä en ollut aikaisemmin ilmeisesti edes huomannut. Rakennuksen pihalla oli melkeinpä elävää pytonia muistuttava, yli kaksimetrinen patsastas hienon jalustan päällä. Aurinko oli jo laskemassa ja sen valo osui TÄYDELLISESTI patsaaseen juuri oikeassa kulmassa.

Lähestyin patsasta, kaivoin taskustani kameran ja nappasin kuvan. Pinnistin varpaillani ja otin toisen. Sitten siirryin lähemmäksi ottaakseni lähikuvan patsaasta.

Pyton nosti hitaasti päätään, katsoi suoraan silmiini ja luikerteli nopeasti ylikasvaneen ruohikon sekaan. Käärmeen ruho näytti jatkuvan loputtomiin ja jos minun pitäisi veikata, sanoisin, että se oli loppujen lopuksi yli 24 metriä pitkä. Katsahdin karttaa ja huomasin, että seison matelijoiden rakennuksen vieressä. Olisi pitänyt arvata, mietin. Muistin huhun, jonka mukaan Disney olisi päästänyt merenelävät vapaaksi mereen. Mikseivät he muka olisi tehneet samaa maalla liikkuville eksoottisille eläimille.

Olin sanaton ja epäilemättä olin tuijottanut käärmeen perään suu auki jo ikuisuuden, ennen kuin palasin takaisin maan pinnalle. Räpsytin silmiäni pari kertaa ja peräännyin muutaman askeleen; en todellakaan aikonut ottaa minkäänlaista riskiä siitä, että mahdollisesti myrkyllinen käärme palaisi takaisin, joten päädyin kävelemään päärakennuksen sisälle.

Etsin katseellani istumispaikkaa, sillä jalkani olivat täysin hyytelönä. Lasinsirpaleita ja mätäneviä lehtiä täynnä oleva lattia ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta, eikä myöskään läjä huonekaluja keskellä huonetta ollut oikein tukevan näköinen. Muistin nähneeni aikaisemmin jonkinlaisen portaikon rakennuksen aulan lähellä ja päätin mennä sinne istumaan hetkeksi, jotta saisin hengitykseni ja etenkin sykkeeni tasaantumaan.

Löysin portaikon, joka oli tarpeeksi kaukana rakennuksen ovista, joten se oli säilynyt suhteellisen puhtaana. Huomasin, että portaikon viereisellä seinällä roikkui kyltti, johon oli jälleen kirjoitettu "Disneyn hylkäämä" Otin kyltin seinältä ja asetin sen takapuoleni alle, enhän voinut olla varma mitä kaikkea likaa portaissa todellisuudessa olisi.

Portaikko meni alaspäin. Sen alapäässä oli melko hämärää, joten en kunnolla nähnyt, mitä siellä oli. Käytin kamerani salamaa improvisoituna taskulamppuna ja huomasin, että portaikon päässä oli metallinen ovi jossa roikkui lukko. Ovessa oli - tällä kertaa oikea - kyltti jossa luki "VAIN MASKOTEILLE! KIITOS!"

Mielialani kohosi, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tuon oven takana saattaisi olla mielenkiintoisia esineitä takavuosilta. Toisekseen, lukko oli yhä ovessa. Kukaan ei ollut siis mennyt alakertaan; eivät vandaalit, varkaat... Ei kukaan. Tuo paikka oli luultavasti ainoa, josta löytäisin jotain kiinnostavia kuvauskohteita tai ehkäpä jonkun kivan pienen matkamuiston. Olin tullut kohteeseen sillä ajatustavalla, että saan ottaa mitä haluan koska kaikki on hylättyä tavaraa.

Minulla ei mennyt kauaa aikaa oven lukon rikkomiseen. Tai oikeastaan, en rikkonut lukkoa, rikoin ovessa olleen metallisen liuskan jossa lukko oli kiinni. Aika oli tehnyt enemmän ovelle mitä minä tein, joten onnistuin vääntämään liuskaa tarpeeksi, jotta sain ruuvit irti. Kummaa, ettei kukaan ollut yrittänyt mennä ovesta läpi ennen minua.

Huoneen takaa paljastui hyvin paljon muusta rakennuksesta eroava paikka; siellä oli jopa valot! Tai no, joka toinen katossa olevista lampuista oli päällä ja nekin välkkyivät. Mitään ei myöskään ollut varastettu tai rikottu, mutta tavarat olivat kulahtaneet. Pöydillä oli muistilappuja ja kyniä, seinillä oli kellot, tuoleja oli siellä täällä... Seinällä oli oikeasti jopa yksi vanha käkikello. Eräs oviaukko vei tauko-huoneeseen, jossa oli ikivanha televisio ja jo kuivaksi mennyttä mädäntynyttä ruokaa lautasilla.

Näkemäni muistutti minua katastrofi-elokuvista, joissa paikat on jätetty sellaisiksi, kuin ne olivat evakuoinnin hetkellä olleet.

Kävellessäni labyrintin omaisessa kellarissa eteenpäin minua alkoi mietityttämään näkemäni yhä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmas kävelin, sitä enemmän paikat menivät sotkuisiksi; pöytiä ja hyllyjä makasi lattialla, tuoleja oli sikin sokin, paperit olivat levinneet pitkin lattiaa ja eräskin matto oli kostean lattian vaikutuksesta täysin homeessa. Homeessa olivat myös huonekalut; kaikki puinen oli läpimätää ja koskettaessa lahosivat rikki. Eräässä huoneessa oli vaaterekki täynnä vaatteita ja irvistin inhosta huomatessani niidenkin olevan täynnä homepilkkuja.

Valot vähenivät, mitä kauemmas menin synkkää ja tunkkaista käytävää pitkin. Huomioni kiinnittyi oveen, Joka oli musta-kelta-raitainen ja siinä luki "HAHMOJEN PUKUHUONE 1".

Ovi ei auennut. Sen takana olisi luultavasti kaikki klassisten Disney-hahmojen asut ja minä todellakin halusin kuvata niitä. Yritin avata ovea kaikilla erilaisilla tavoilla, mutta mikään ei tehonnut, ovi oli jumissa. Huokaisin, ja käännyin lähteäkseni. Kuulin selkäni takaa oven narahtavan auki.

Käännyin ja taputin mielessäni itseäni olkapäälle. Astuin täysin pimeään huoneeseen. Valon lähteenä käytin kamerani salamaa löytääkseni valonkatkaisijan. Huoneessa ei kuitenkaan sitä ollut.

Yhtäkkiä kuulin särähdyksen ja huoneen kattovalot alkoivat hitaasti syttyä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin silmäni tottuivat valoon. Huone oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellutkin sen olevan. Lukuisia tuttuja Disney-asuja roikkui seinillä, joita katsoin ihaillen. Takaseinällä oli rekki, joka oli tarkoitettu ilmeisesti pelkästään lannevaatteille ja alkuasukas-tyylisille vaatteille.

Eräs asia kuitenkin oli mielestäni outo ja halusinkin ottaa siitä ensimmäisen kuvan; toisista asuista poiketen keskellä lattiaa oli Mikki Hiiri-asu joka makasi selällään kuin murhan uhri. Asun musta turkki oli mätä ja asusta puuttui tukkoja karvaa. Vielä oudompaa oli asun väri; se oli kuin negatiivi- kuva oikeasta Mikki Hiirestä; musta siitä mistä sen olisi pitänyt olla valkoinen ja valkoinen siitä mistä sen olisi pitänyt olla musta. Tavallisesti punaiset henkselit olivat nyt vaalean siniset.

Näky oli lopulta niin karmiva, että päätin ottaa kuvan siitä vasta viimeisenä.

Otin useita kuvia seinällä roikkuvista asuista ja niiden jähmettyneistä kasvonpiirteistä; ylhäältä, alhaalta, sivuilta ja lopulta suoraan edestä, joiltain asuista puuttui jopa muovisilmiä. Halusin ottaa myös yhden lavastetun kuvan hahmon päästä homeisella lattialla. Kurotin käteni seinällä roikkuvan  Aku Ankka-hahmon asun pään ympärille ja irrotin sen hennosti, jottei se hajoaisi käsiini. Katsoin käsissäni olevan hahmon muovisia silmiä. Kolaus sai minut hypähtämään säikähdyksestä.

Katsoin jalkoihini ja näin kenkieni välissä oikean ihmisen pääkallon. Se oli ilmeisesti tippunut maskotin pään sisästä lattialle ja kallon sirpaleet olivat levinneet jalkoihini. Vain tyhät kasvot ja leuka säilyivät ehjänä ja näytti kuin se olisi tuijottanut minua.

Pudotin käsissäni olleen hahmon pään välittömästi ja hyppäsin taaksepäin.

Minun täytyi ottaa kuva siitä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Tarvitsen todistusaineistoa varsinkin, jos Disney yrittää jotenkin peitellä asiaa. Mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Disney olisi vastuussa tästä.

Lattialla maannut Mikki Hiiri-hahmo alkoi hitaasti nousta.

Ensin se nousi istumaan, sitten ylös seisomaan. Se asu... Tai kuka ikinä oli asun sisässä seisoi keskellä huonetta ja sen muoviset silmät ja ilmeettömät kasvot tuijottivat minua samalla kun hoin ääneen "Ei..." yhä uudelleen ja uudelleen.

Kädet täristen ja sydän hakaten onnistuin ottamaan kamerani ja otin kuvan siitä.

Digikamerani näytölle ilmestyi huonolaatuinen kuva Mikki Hiiri-asusta. Sitten näyttö muuttui mustaksi.

Kohotin katseeni ylös eteeni.

"Hei," se sanoi käheällä ja hiljaisella äänellä, joka kuitenkin vastasi täydellisesti Mikki Hiiren oikeaa ääntä. "Haluatko nähdä pääni irtoavan?"

Se alkoi repiä omaa päätään valkoisilla hanskoilla peitetyillä käsillään.

Lopulta sen sormet upposivat syvälle kaulaan. Sen kaulasta alkoi valua paksua, paakkuista, keltaista nestettä.

Käännyin pois päin kuullessani lihan repeävän. Ryntäsin ovesta ulos ja viimeinen asia, jonka huoneessa näin, oli oven yläpuolelle kaiverrettu teksti "Jumalan hylkäämä"

En koskaan saanut kuvia kamerastani. En koskaan kirjoittanut blogi-postausta asiasta. Juostessani tajusin, miksi Disney ei halunnut kenenkään tietävän paikasta.

He eivät halunneet kenenkään pääsevän sisään.

He eivät halunneet kenenkään tuollaisen pääsevän ulos.