Koputus

Se alkoi ollessani 6-vuotias.

Olin koulun oppitunnilla ja minun täytyi päästä nopeasti vessaan. Tuon ikäisinä useat lapset kastelevat vielä housunsa, joten olin todella vainoharhainen siitä, että nolaisin itseni sillä tavalla ja vieläpä julkisella paikalla. Viittasin saadakseni Rouva Zebbyn huomion ja pyysin lupaa vessassa käymiseen. Hän piti sen kaikille lapsille tutun puheen, kuinka minun "olisi pitänyt käydä välitunnin aikana vessassa", mutta myöntyi kuitenkin ja ojensi minulle avaimen liikuntarajoitteisten vessaan (se oli nimittäin lähimpänä luokkahuonettani).

Päivän viides oppitunti oli kesken ja koulun käytävät olivat täysin tyhjiä. Minulla oli joskus vaikeuksia saada ovia auki, sillä olin pieni ja luiseva poika noihin aikoihin. Vessan oven avaaminen oli minulle työlästä ja kulutinkin siihen aikaa minuutin pari.

Pääsin vihdoin sisään ja istahdin pöntölle. Kuului koputus.

"Tämä on varattu.", sanoin närkästyneesti vessarauhani rikkojalle.

Ääntäni seurasi tauko, jonka jälleen koputtaminen jatkui; tällä kertaa se oli huomattavasti nopeampaa ja määrätietoisempaa.

"Odota nyt hetki!", huudahdin.

Koputus muuttui hitaammaksi ja ääni vastasi:

"Päästä minut sisälle. Minun täytyy päästä sinne."

En tunnistanut puhujaa, mutta hän oli aikuinen jolla oli hyvin ohut ja säröinen ääni. Vaikka olinkin vain 6-vuotias, tiesin varsin hyvin mitä kuului vessassa käymisen kirjoittamattomiin sääntöihin; et päästä toista ihmistä tilaan, joka on kooltaan vain aavistuksen komeroa isompi.

"Mene pois!", vastasin.

Koputtaminen muuttui jälleen vaativammaksi kunnes se kuulosti jo raivokkaalta rummun hakkaamiselta. Meidän välillämme oli vain muutama hassu metri, enkä tiennyt kuka oven takana on. Kuulin äänen huutavan kovemmalla ja epätoivoisemmalla äänellä;

"Päästä minut sisään! Avaa vain se ovi, pyydän!"

Tässä vaiheessa olin jo kauhuissani. Oven hakkaaminen ja huuto oli jo niin kovaäänistä, mutta kukaan ei ollut vieläkään tullut tarkistamaan tilannetta. Loppujen lopuksi opettajani tuli vihaisena etsimään minua, sillä olin ollut hänen mukaansa poissa jo puolet oppitunnista. Kieltäydyin kuitenkin avaamasta ovea, joten hän joutui hakemaan vessan vara-avaimen. Jouduin tämän jälkeen rehtorin puhutteluun ja vanhemmilleni soitettiin. Minut erotettiin koulusta loppuviikon ajaksi, mutta en kertonut koskaan kellekään mitä vessassa oli tapahtunut.

Muutama viikko kului ennen seuraavaa tapahtumasarjaa. Olin juuri juhlinut 7-vuotissyntymäpäiviäni ja perheeni päätti grillata juhlapäiväni kunniaksi. Oli kaunis sunnuntaipäivä ja olimme saaneet kaikki juhlavalmistelut takapihalle valmiiksi. Isäni ei kuitenkaan saanut grilliä syttymään ja pyysi minua hakemaan tulitikkuja puutarhamme vajasta.

Vajan sisällä oli melko ahdasta, enkä mahtunut kokonaan sisään. Tyydyin siis kurottamaan hyllyllä olleita tulitikkuja kohti oviaukolta. Nappasin tikut, suljin oven ja lähdin kävelemään takaisin. Kääntäessäni selkäni se alkoi. Hätäinen oven hakkaaminen vajan sisäpuolelta.

"Avaa ovi! Minun täytyy päästä sinne!" Ääni ei ollut sama jonka olin kuullut aikaisemmin; se oli paljon matalampi ja vihaisempi.

En vastannut mitään ja aloin nopeuttamaan askeltani.

En ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin todella peloissani. Kävellessäni poispäin kuului vielä viimeinen, voimakas lyönti puuovea vasten ja ääni karjui:

"Sinä pieni paskiainen. Revin hampaasi irti. PÄÄSTÄ MINUT SINNE!"

Juoksin takaisin isäni luokse ja vietin koko loppupäivän vilkuilemalla olkani yli.

Kuten olet varmaan arvannut, aloin kuulemaan useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat minulle ovien takaa. Laskin ainakin 30 eri ääntä. Joka ikinen kuukausi samankaltaiset tapahtumat toistuivat; joku vaati minua avaamaan milloin mitäkin ovia. Yleensä oven hakkaus alkoi välittömästi, kun suljin sen. Ikään kuin ne seuraisivat minua. En koskaan kertonut kellekään ja jos ollaan rehellisiä, ajan myötä totuin siihen. Äänet kuitenkin säikäytti minut jokaisella kerralla ja joskus jotkut niistä saivat minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi. Tiesin kuitenkin, että kunhan en avaa ovea niin olen turvassa. Joihinkin ääniin totuin jopa niin paljon, että nimesin ne. Yksi ilmestyi aina kotiovelleni. Ulko-ovessamme on pieni lasi-ikkuna, josta pystyin näkemään normaalikokoisen miehen hahmon, jolla oli päässään jonkinlainen lippis. Hän ei koskaan puhunut, mutta tiputti joskus oven postiluukusta sisään kirjeitä, joissa oli vain valkoinen paperi sisällä. Kutsuin häntä posteljooniksi. Jos yritin puhua hänelle, hän saattoi katsahtaa ylös nopeasti ja aloittaa koputtamisen. Jätin yleensä posteljoonin rauhaan.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämää. Minulla on paljon ystäviä ja jopa naisystävä, jota tapailen satunnaisesti. Ei huonosti miehelle, joka heräilee keskellä yötä ja kuuntelee oven ulkopuolelta tulevia ääniä joita muut eivät pysty kuulemaan. Ystäväni ajattelevat, että olen ehkä hieman kahjo, mutta he ovat jo tottuneet siihen. He ovat mahtavia ystäviä ja minulla on ikävä heitä.

Asiat ovat alkaneet nimittäin muuttumaan oudoiksi. Siis oudommiksi kuin yleensä. Kolme viikkoa sitten, heräsin itkuisena ja hikisenä, enkä tiennyt miksi. Uneni oli ollut hyvin tavallinen aluksi, mutta sitten suuri varjo oli langennut kaiken ylle. Samalla sekunnilla kun avasin silmäni, makuuhuoneeni oveen koputettiin. Koputus ei kuitenkaan ollut tavallinen vaan hätäinen,

"Kuka siellä?", huusin.

"Auta meitä, kiltti...", se vastasi. Tunnistin äänen; se oli sama, jonka olin kuullut vajassa 7-vuotis syntymäpäivänäni, mutta tällä kertaa se ei ollut vihainen vaan kuulosti vilpittömästi anelevan minulta. Havahduin siihen, että olin oikeasti alkanut siirtää peittoa syrjään päältäni ja nousemaan. Aloin epäröimään. En ollut koskaan aikaisemmin ollut halukas avaamaan ovea äänille. Olin lapsena takonut päähäni luultavasti ajatuksen siitä, että mikä ikinä oven takana onkaan on paha. Jos ollaan rehellisiä, tuona kyseisenä aamuna oli hyvin lähellä, että olisin avannut oven. Loppujen lopuksi kuitenkin peräännyin.

Vain pari päivää myöhemmin olin paikallisessa marketissa ostoksilla. Olin juuri maksanut sanomalehden ja tölkillisen maitoa, kun kuulin jonkun paiskautuvan voimalla kaupan ovea vasten. Samanaikaisesti ääni päästi kijlaisun; pitkän, syvän tuskan huudon. Käännyin välittömästi oveen päin, mutta en kyennyt näkemään kuin naisen hahmon, sillä ovi oli tapetoitu melkein kokonaan erilaisilla mainoslappusilla. Nainen hakkasi hitaasti kämmenillään oven lasia.

Kauppias katsoi minua kuin hullua. Kysyin häneltä, olisiko tällä vessaa jota voisin käyttää ja mutisin jonkinlaisen tekosyyn. Olin vessassa ainakin kymmenen minuuttia, kunnnes äänet loppuivat. Tämän hetken ja tuolloisten tapahtumien välillä oli vielä muutama samankaltainen tilanne, jossa äänet kiljuivat tuskissaan. Eilen myös posteljooni kävi ulko-ovellani. Hän koputti kohteliaasti ja pudotti luukusta kirjeensä, kuten tavallista.

Sitten toisen, ja kolmannen...

Kaiken kaikkiaan kymmenen kirjettä putosi lattialle. Posteljooni odotti muutaman minuutin, koputtaen silloin tällöin ja lopulta jätti minut rauhaan.

Jokainen kirje sisälsi A4 paperin. Ne oli väritetty raivokkaasti mustalla kynällä. Niin raivokkaasti, että paperi oli repeillyt keskeltä ja reunat olivat riekaileisia. Laitoin paperit takaisin kuoriinsa ja yritin unohtaa tapahtuneen.

Myöhemmin, mennessäni nukkumaan makuuhuoneeni ovea ravistettiin voimakkaasti. En kuullut kuitenkaan kiljuntaa tällä kertaa. Kuulin pelkästään itkua. Tusinoitttain erilaisia ääniä itki hiljaa oven toisella puolella. Ravistus oli niin voimakas, että osa seinieni laastista rapisi lattialle. 

Rysähdys.

Hypähdin sängystäni.

Toinen  rysähdys.

Oven pieleen oli ilmestynyt pieni halkeama.

Puhelimeni alkoi soimaan ja samalla kuulin verhojen takana olevaan ikkunaani tulleen iskun. Yritin vastata puhelimeen, mutta kuulin vain lisää itkeviä ääniä. Suljin puhelun, mutta puhelin soi uudelleen. Otin akun irti.

Toimin nopeasti ja työnsin ikkunan ja oven eteen suurimmat huonekaluni makuuhuoneessa. Nyt on kulunut kolme tuntia. Äänet eivät ole lakanneet vieläkään. Olen melko varma, ettei oveni kestä enää kauaa. Huonekaluistani rakentamat suojamuurit kaadettaisiin hetkessä. Tajusin, että saatan mahdollisesti kuolla pian, joten kirjoitan tätä siltä varalta, jos jotain tapahtuu.

Rysähdys.

Mitä he haluavat?

Rysähdys.

Haluavatkohan he edes satuttaa minua?

Rysähdys.

Mikä ajoi heidät tähän pisteeseen?

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi avata ovi.

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi päästää heidät sisään.

…

Hiljaisuus laskeutui huoneeseeni. Huomasin, että itku oli loppunut. Minuutin ajan, vain istuin lattialla. Sitten nousin ja kiirehdin oveni luokse. Halusin päästä pois tästä ahtaasta tilasta. Jos menen ulos, olen kaukana ovista ja koputtelusta. Siirsin huonekalut oveni edestä ja käänsin kahvaa.

Lukossa.

Menin polvilleni ja katsoin avaimen reiästä. Oven takana ei ollut taloni tuttua käytävää, vaan jonkinlainen huone joka muistutti kirjastoa tai luokkahuonetta. Huoneessa ei ollut kuin yksi lapsi, joka luki jotain selkä vasten minua. Koputin oveen.

"Hei lapsi, päästä minut ulos, jooko?"

Lapsi katsoi olkansa yli.

"Täällä juuri! Voisitko avata oven, pyydän."

"En voi. Olen jälki-istunnossa. En saisi puhua kellekään. Mene pois."

Lapsi käänsi selkänsä minulle jälleen. Olin hämmentynyt ja nousin seisomaan. Voimakas ääni rikkoi hiljaisuuden. Tajusin, että se kuulosti siltä kuin joku olisi lyönyt nyrkillä lasia vasten. Minun ikkunani!

Kuulin äänen jälleen. Mutta tällä kertaa se ei kuulostanut siltä, että joku haluaisi sisälle. Se, joka oli ikkunani ulkopuolella tiesi, että olen sisällä. Se tiesi, että olin peloissani ja halusi että pelkään.

Käännyin takaisin oveen päin  ja aloin hakkaamaan sitä hädissään nyrkeilläni.

"Hei! Päästä minut sisään. Minun todella täytyy päästä pois täältä..."

eng. ©