Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäinen koulupäivä on hermoja raastava jokaiselle oppilaalle. Minun ensimmäinen päiväni uudessa koulussa oli todellinen painajainen.

Olin 14-vuotias ja perheeni oli juuri muuttanut uuteen kaupunkiin. Isälleni oli tarjottu töitä firmasta, jonka palkka-taso oli huomattavasti korkeampi verrattuna hänen edelliseen työhönsä. Parin viikon sisällä saimme vanhan talomme myytyä ja vuokrasimme asunnon paikkakunnalta, jossa isän uusi työpaikka sijaitsi. Muutimme kesän aikana, joten minun ei tarvinnut aloittaa opintojani kesken lukukauden vaan sain aloittaa uudelta luokka-asteelta muiden kanssa samaan aikaan.

Ensimmäisenä päivänä kävelin yksin kouluun. Olin hermostunut, sillä sosiaaliset taitoni olivat heikot ja pelkäsin uusiin ihmisiin tutustumista. Saavuttuani koululle tarkistin postissa saamastani lukujärjestyksestä, että ensimmäinen tuntini olisi matematiikkaa luokkahuoneessa 104.

Kävelin pitkin käytäviä ja etsin oikeaa luokkahuonetta, mutta minusta tuntui kuin koko koulu olisi yksi sokkelo. Hetken päästä kello soi ja oppilaat kiirehtivät luokkiinsa. Alle minuutissa käytävät olivat autioituneet.

Mikään luokkahuoneiden oviin raapustetuista numeroista ei vastannut minun luokkani numeroa. Huomasin käytävän päässä olevat puiset pariovet ja päätin tarkistaa, jatkuiko käytävä niiden takana. Työnsin raskaat ovet auki ja edessäni oli kuin olikin käytävä, mutta se oli pölyinen, pimeä ja osa käytävän lokeroista oli avoinna tai niiden ovet puuttuivat kokonaan. Ilmassa leijaili pistävä homeen haju. Olin juuri kääntymssä takaisinpäin kunnes tajusin tarkistaa ovien numerot: 100...101...102..

Aloin kävelemään pitkin käytävää ja katsoin luokkahuoneiden ovissa olevista ikkunoista sisään; ne olivat kaikki tyhjiä. Sitten löysin sen: luokkahuone 104. Kiihdytin askeleideni tahtia ja kurkistin ikkunasta. Kaikki oppilaat istuivat pulpettiensa ääressä ja opettaja seisoi liitutaulun vieressä. Avasin oven hiljaa ja menin sisälle.

Kukaan oppilaista ei huomioinut minua millään tapaa. Aloin pyytelemään kiusaantuneesti anteeksi myöhästymistä, mutta opettaja vain käänsi selkänsä minuun päin ja alkoi kirjoittamaan liitutaululle. Punastuin häpeästä ja kiirehdin istumaan ensimmäiselle vapaalle penkille.

Opettaja oli kirjoittanut oman nimensä taululle. Se oli Rouva Taylor.

Olin hermostunut ja hämilläni, joten en halunnut kiinnittää muiden huomiota itseeni. Siksi pysyinkin lopputunnin hiljaa ja ratkoin taululle kirjoitettuja ongelmanratkaisutehtäviä.

Oppitunti tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes kello viimein soi merkiksi sille, että välitunti oli alkanut. Muut oppilaat juoksivat välittömästi ulos. Minä katsoin kelloani ja huomasin sen olevan jo kolme iltapäivällä. Koulupäivä oli jo päättynyt ja olin ollut vain yhdellä oppitunnilla.

Menin käytävälle ja yritin löytää ulospääsyä. Yhtäkkiä kuulin jonkun huhuilevan nimeäni ja katsahdin taakseni. Huomasin jonkun opettajista kävelevän minua kohti kulmat kurtussa.

"Sinä! Juuri sinä! Etkö olekin se uusi oppilas?" Hän kysyi.

"Öh... Kyllä." Vastasin.

"Missä olet ollut? Olen etsinyt sinua koko päivän! Mikset osallistunut tunneille?" Hän kysyi tiukalla äänensävyllä.

"Mutta minä olin tunnilla!"

"Millä tunnilla olit?"

"Rouva Taylorin tunnilla." Vastasin. "Luokassa 104."

Opettajan silmät laajenivat ja hän raivostui silminnähden.

"Luulet olevasi varmasti todella hauska." Hän huusi. "Häivy silmieni edestä!"

Olin tyrmistynyt ja mietin koko kotimatkani ajan, mitä olin tehnyt väärin. Saavuttuani kotiin, käynnistin tietokoneeni ja aloin etsimään tietoa koulusta ja Rouva Taylorista.

Järkytyin siitä, mitä löysin.

Kymmenet uutisartikkelit kertoivat kauheasta kouluammuskelusta, joka oli tapahtunut kymmenen vuotta sitten.

Aikaisin eräänä aamuna mielenvikainen asemies oli kävellyt koululle ja aloittanut ammuskelun. Hän oli seisonut luokkahuoneen ovella ja ampunut ensin opettajan, sitten oppilaat yksitellen. Artikkeleihin oli lisätty kuvia luokkahuoneesta, jossa ammuskelu oli tapahtunut. Tunnistin sen välittömästi. Luokkahuone 104. Ohessa oli myös luokan luokkakuva oppilaista ja Rouva Taylorista, jotka kaikki hymyilivät iloisesti.

Tunsin itseni huonovointiseksi. Käteni tärisivät ja kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. Vietin koko yön hokien itselleni, ettei se voinut olla mahdollista.

Seuraavana aamuna olin liian kauhuissani mennäkseni takaisin kouluun. Purskahdin itkuun ja kerroin vanhemmilleni edellisen päivän tapahtumista. Ensiksi he olivat varmoja, että kaikki johtui vain suuresta muutoksesta elämässäni, mutta sen jälkeen kun olin kieltäytynyt menemästä kouluun koko viikkona, he luovuttivat ja sallivat minun vaihtaa koulua.

Yritin unohtaa tapahtumat ja jatkaa elämääni tavalliseen tapaan. Onnistuinkin siinä melkein...

Tänä aamuna sain kirjeen postissa. Kirjeessä ei ollut postimerkkiä, vaan joku oli tuonut sen postilaatikkoomme. Avattuani sen luin kirjeen sisällä olevan lapun. Tunsin kyyneileiden kohoavan silmiini pelosta.

Se oli kutsu luokkakokoukseen...

... ja sen oli allekirjoittanut Rouva Taylor.

eng.  ©