1999

 "Eletään vuotta 1999."

Kyseinen lause vie minut muistoissani takaisin päiväkotiin ja aikaan, jolloin olin vasta 5-vuotias. Meillä oli tuolloin tapana lukea jokaisen päivän alussa päivämäärä ääneen liitutaululta.Vuosi 1999 on kuitenkin porautunut mieleeni niin syvälle, etten edes kykenisi unohtamaan sitä. Sinä vuonna ensimmäinen hampaani putosi, matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja - valitettavasti - menetin myös lapsuuden viattomuuteni.

Se eräs muisto, joka ei suostu lähtemään mielestäni liittyy erääseen vanhaan, mutta meille uuteen televisioon. Niihin aikoihin Pokemón oli suuri hitti koulussamme; kortit, pelit, tarrat ja tietenkin kaikista suosituimpana, tv-ohjelma. Kuten olettaa saattoi, joka päivä tultuani kotiin koulusta istuin katse liimattuna televisioon heti iltapäivä viiden jälkeen, jolloin ohjelma alkoi. Ainoa ongelma oli se, että isäni katsoi uutiset aina kello 17.30 ja Pokemón jaksoni tulivat peräkkäin ilman taukoja. Tämä tarkoitti sitä, että päivittäin minulta jäi yksi jakso katsomatta. Jaksoin kinastella asiasta isäni kanssa päivästä toiseen. Isäni luultavasti kyllästyi tähän ja kävi ostamassa toisen television.

Isäni laittoi ostamansa television minun huoneeseeni. Se oli ikivanha putkitelevisio, jonka päällä oli säädettävät antennit. Siinä oli yhteensä 20 kanavaa, mutta ei tietenkään sitä, mistä Pokemón näkyi. Muistini mukaan en kuitenkaan välittänyt tästä, sillä olin niin innoissani että minulla oli huoneessani oma televisio. Selatessani kanavia huomasin, että vain kanava 2 (TVO kids) oli katsomisen arvoinen, joten päätin katsoa sitä. 

Kului muutama kuukausi ennen kuin löysin kanavan 21. Eräänä huhtikuisena päivänä selasin jälleen kanavia ja toivoin, että löytäisin kanavan josta Pokemón näkyisi. Painoin kaukosäätimestä numerot "21" toivoen, että televisio sisältäisikin yli 20 kanavaa ja se toden totta sisälsi! Isäni oli yllättynyt myöskin ja antoi minun jatkaa television katselua todettuaan, että uusi kanava oli sovelias lapsille. Kanava oli nimeltään "Caledon Local 21" ja myöhemmin ymmärsin, että sitä lähetettiin Ontariosta, Caledonin kaupungista. Se oli sattumoisin todella lähellä minun kaupunkiani.

Tuolla kyseisellä kanavalla näytettävät ohjelmat olivat todella huonosti tehtyjä, enkä ymmärtänyt mitä niissä edes tapahtui. Kuitenkin, kasvaessani vanhemmaksi ja ajatellessani kanavaa tajusin, kuinka sairaita ohjelmat olivat olleet ja mietin, Mitä hemmetiä oikein katsoin?

Seuraava lista on ohjelmista ja jaksoista, joita muistan nähneeni kyseisellä kanavalla. Se, että muistan ne näinkin yksityiskohtaisesti hirvittää minua. Luulen, että tällaiset asiat painuvat syvälle muistiisi. Kanavalla oli vain muutama ohjelma, sillä sitä pystyi katsomaan vain kello 16.00 ja 21.00 välillä.

Huhtikuu 1999

Herra Karhun kellari - Jakso 12: Todella epäilyttävä nimi. Ainakin, jos katsot sitä nykyaikaisesta näkökulmasta. Ohjelmassa oli karhumaskotin asua pitävä mies, joka sai kellariinsa joka päivä uuden vieraan (Vieras oli aina lapsi). Se oli kuvattu todella huonolaatuisella videokameralla. Poliisi kysyi minulta myöhemmin paljon kysymyksiä liittyen juuri tähän kyseiseen ohjelmaan. Jakso 12 alkoi siten, että Herra Karhu istui pöydässä pelaamassa tammipeliä yksikseen. Hän pelasi jonkin aikaa kunnes joku koputti oveen. Kamera kuvasi ylöspäin portaita ja kohti ovea, johon oli koputettu. Herra Karhu kiipesi portaat ylös ja avasi oven kahdelle pienelle lapselle. Toinen oli poika lähellä minun ikääni ja toinen tyttö, joka näytti noin 8-vuotiaalta.

Herra Karhu tanssahteli onnessaan ja alkoi puhumaan lapsille; en kuitenkaan kuullut selkeästi, mitä he puhuivat. Herra Karhu päästi lapset melko pimeään kellariin, jota valaisi vain pöydällä oleva pieni öljylamppu. En muista jaksosta paljoakaan muuta, paitsi sen, että karhu lauloi laulua, jota en myöskään kuullut kunnolla. (Tämä saattoi myös johtua hänen kasvonsa peittävästä maskista). Jakso loppui heidän leikkiessä piiloa; lapset olivat komerossa ja Herra Karhu laski.

Toukokuu 1999

Soppa ja Lusikka: En oikeastaan edes usko, että tämä oli ohjelma. Luulen, että kyseessä oli pikemminkin jonkinlainen elokuva. Muistan, että lopetin Caledon Local 21-kanavan katsomisen hetkeksi juurikin tämän kyseisen ohjelman takia, sillä se oli mielestäni niin typerä. Ohjelmassa oli keittopurkki ja lusikka, jotka oli kiinnitetty naruihin ja ne heiluivat edestakaisin. Näytti siltä, kuin joku olisi pidellyt naruista ja heilutttanut niitä kameran edessä. Tämäkin oli kuvattu kellarissa, joka näytti tismalleen samalta, kuin Herra Karhun. Ohjelman lopun muistan selkeästi vieläkin.

Ohjelma kesti vain noin puolisen tuntia ja siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista; lusikka jahtasi keittoa ja yritti "syödä" sen. Lopussa näytettiin pöytää, jonka ympärillä istui noin seitsemän lasta. Kaikilla heistä oli edessään lautasellinen keittoa. Lapset katsoivat kameraa ja heidän kasvoillaan oli hämmentynyt, melkein jopa pelokas ilme. Kameramies kohotti keittopurkin lasten eteen ja sanoi, "Luuuuusikat valmiina?" Sitten ohjelma loppui.

Kesäkuu 1999

Oli kesä ja en ollut katsonut kanavaa 21 hetkeen, kunnes eräänä päivänä olin yökylässä kaverini luona ja päätin katsoa sitä jälleen. Ystäväni oli saanut television huoneeseensa 6-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi, joten me luonnollisesti valvoimme todella myöhään (21.30 on meille todella myöhä) ja katsoimme televisiota. Silloin muistin kanavan 21 ja kerroin siitä myös ystävälleni. Me päätimme katsoa, näkyikö kanavalta mitään ja meidän onneksemme sieltä näkyi (he olivat varmaan muuttaneet lähetysaikoja).

Herra Karhun Kellari - Jakso 23: Tämä jakso oli mielestämme todella viihdyttävä, pääasiassa sen takia, että siinä kiroiltiin. Nyt kun muistelen jaksoa, siinä oli jotain pahasti pielessä. Jakso alkoi siten, että kamera oli kyljellään ja kuvasi Herra Karhua, joka käveli portaita pitkin kellarin ovelle. Kamera pimeni hetkeksi ja palautui takaisin kuvaamaan Herra Karhua, tällä kertaa edestäpäin. Kuvaruudussa näkyi myös lapsi puhumassa hänelle, mutta tämä lapsi oli vanhempi kuin edelliset näkemäni, noin 11-12-vuotias.

Lapsi puhui Herra Karhulle jonkin aikaa, enkä kuullut mitä (syynä oli luultavasti surkea videokamera jolla ohjelmaa kuvattiin), kunnes hän korotti ääntään. Lapsi sanoi kuinka myöhäinen ilta on ja että hänen sisarensa täytyisi mennä kotiin. Taustalla kuului myös muita ääniä. Muistan selkeästi kuinka Herra Karhu sanoi, "Mene helvettiin, sinua ei ole kutsuttu." Syvällä, mutta vaimealla äänellä karhumaskin takaa. Kaverini ja minä katsoimme toisiamme nauraen väliin heitetylle kirosanalle, mutta jakso muuttui vieläkin oudommaksi. Sisarestaan puhunut lapsi alkoi kiipeämään kellarin portaita ylös, kunnes hän yhtäkkiä kääntyi ja kertoi aikovansa soittaa poliisille. Herra Karhu alkoi juosta kohti lasta, joka alkoi kiljumaan ja juoksemaan myöskin. Kamera sammui ja jakso loppui. Pian tämän jälkeen näyttö alkoi kohisemaan ja kanava lakkasi toimimasta.

Elokuu 1999

Noiden tapahtumien jälkeen en halunnut enää katsoa kanavaa 21. Kuitenkin, elokuussa minut valtasi selittämätön halu katsoa Herra Karhun Kellaria. Viimeisimmässä jaksossa jonka olin nähnyt, Herra Karhu oli käyttäytynyt oudosti ja kiroillut. Se sai minut miettimään, josko ohjelma olisikin tarkoitettu teineille, ei lapsille. Siispä, valitsin kaukosäätimelläni kanavan 21 silloin, kun isäni ei ollut näkemässä.

Herra Karhun Kellari - Jakso 28: Tämä jakso on pyörinyt ilmeisesti koko elokuun ajan kanavalla. Poliisit tutkivat tätä kyseistä jaksoa todella tarkasti. Jaksossa Herra Karhu istui tuolilla ja puhui katsojille, "Hei, lapset! Haluaisitteko vierailla minun kellarissani? Jos tahdotte, voitte lähettää minulle kirjeen seuraavaan osoitteeseen!" Näyttö muuttui valkoiseksi ja siihen ilmestyi kirjavin kirjaimin kirjoitettu osoite. Osoite oli näytöllä jakson loppuun saakka. Tämä jakso toistui viiden tunnin ajan päivittäin syyskuulle asti.

Ja arvaatko jo, mitä tein? Lähetin Herra Karhulle tai oikeastaan sille sairaalle paskiaiselle joka häntä näytteli kirjeen. Tein sen oikeastaan vain mielenkiinnostani. Isäni antoi minun lähettää kirjeen, sillä kyseessä oli lastenohjelma. Todellisuudessa hänellä ei ollut hajuakaan, mitä kanavalla 21 oikeasti näytettiin. Kirjoitin kirjeen parhaimmalla käsialallani ja muistaakseni kerroin Herra Karhulle että halusin tavata hänet. Isäni lähetti kirjeen Herra Karhun ilmoittamaaan osoitteeseen.

Yllätyksekseni kirjeeseeni vastattiin noin viikon kuluttua. Minulla on edelleen tallessa tuo kyseinen vastauskirje, joka saapui elokuun 15 päivä, vuonna 1999. Kirjeessä luki:

--

Hyvä Elliot,

Kiitoksia valtavasti kirjeestäsi, olisi mahtavaa saada sinut vieraaksi kellariini! Me pelaamme pelejä, katsomme elokuvia ja menemme telttailemaan keskelle metsää!

Tule talooni osoitteeseen (Poliisi leikkasi osoitteen pois), Ontarion Caledoniin, Kanadaan.

Odotan innolla hauskanpitoa kanssasi!

Rakkaudella, Herra Karhu

--

En voinut uskoa, ettei isäni koskaan epäillyt mitään, sillä hän vei minut talolle. Silloin poliisi liittyi mukaan, ne loputtomat kysymykset, mielikuvat kauhistuneista lapsista, metsä...

Ja nyt kerronkin, miksi kirjoitan tätä postausta. Se psykopaatti teki todella häiriintyneitä asioita tuolloin ja vaikuttaa siltä, että hän yrittää saada minuun yhteyden jälleen. On kuin vuosi 1999 taas uudestaan. Yli vuosikymmen myöhemmin, se tapahtuu jälleen.

[Päivitys] - Marraskuun 14, 2009

Ihmiset ovat lähetelleet minulle sähköposteja ja kyselleet, mitä tarkalleen ottaen tapahtui vuonna 1999, ja kerron siitä pian. Ne oudot ohjelmat joita katsoin, olivat ilmeisesti tarkoitettu houkuttelemaan lapsia Herra Karhun taloon ja se, mitä hän teki järkytti koko kaupunkia.

Isäni siis vei minut Caledoniin Herra Karhun kertomaan osoitteeseen. Talo oli kaupungin laitamilla, avoimien viljelysmaiden keskellä. Muistan yhä sen talon. Se oili vanha farmitalo, joka näytti siltä kuin se olisi rakennettu joskus 1900-luvun alussa. Ikkunat oli naulattu umpeen ja koko talo näytti ränsistyneeltä. Kävellessämme taloa kohti muistan, kuinka isäni tarkisti osoitteen yhä uudelleen kirjoittamastaan lappusesta ja tuijotti taloa epäuskoisesti. Sitten ovi avautui.

Oletin näkeväni ovella Herra Karhun, mutta yllätyksekseni vastassamme oli poliisi. Poliisi alkoi puhumaan isäni kanssa ja kysyin, onko kyseinen talo Herra Karhun. Poliisi kiemurteli kiusaantuneesti ja mutisi, "Voi Herranjumala," tai jotain siihen suuntaan. Hän jatkoi puhumista isäni kanssa matalalla äänellä jotten minä kuulisi. Isäni käski minua palaamaan autolle ja hetkeä myöhemmin lähdimme takaisin kotiin. Isäni oli hiljaa koko matkan ajan ja tunsin, että jotain outoa oli tapahtunut.

Isäni ei kertonut minulle pitkiin aikoihin mitä oli tapahtunut, mutta unohdin asian ajan saatossa. Kanava 21 ei enää näkynyt ja kun kysyin isältäni syytä, hän ei suostunut edes myöntämään, että kyseinen kanava oli koskaan edes ollut olemassa.

Taisin olla 13-vuotias kuullessani vihdoin totuuden. Eräänä päivänä muistin kanavan ja kysyin isältäni siitä. Isäni päätti vihdoin, että minun täytyy kuulla totuus.

Caledon Local 21 oli paikallinen tv-kanava joka näkyi vuoden 1997 lokakuusta vuoden 1999 elokuuhun saakka. Kanavaa lähetettiin Caledonilaisesta talosta (jossa myös minä vierailin) ja sitä pyöritti mies jota kukaan kaupungissa ei oikeastaan edes tuntenut. Kanava toimi ainoastaan vanhemmissa televisioissa, sillä singnaalin pystyi poimimaan vain niiden käyttämät antennimallit. Mies loi kaikki kanavalla näytetyt ohjelmat, joita esitettiin lastenohjelmina. Hän oli Herra Karhu ja myöskin mysteerinen kameramies. Todellinen syy sille, miksi hän loi kanavan oli paljon järkyttävämpi kuin olin aluksi luullut. Kuten olet varmasti jo arvannut, mies kidnappasi lapsia ja piti heitä kellarissaan. Useimmat ihmiset luulivat, että hän sekaantui lapsiin, mutta todellisuudessa hänellä oli aivan erilainen tarkoitus. Päivänä jona saavuin, mies oli paennut talostaan juuri edeltävänä yönä, ennen kuin poliisit aloittivat jutun tutkimisen. En ollut nimittäin ainut, joka katsoi ohjelmaa.

[Päivitys] - Joulukuun 2, 2009

Anteeksi, etten ole vastannut kysymyksiinne niin pitkään aikaan. En ole päässyt kirjautumaan sähköpostiini. Oli miten oli, kerron vihdoin, mitä tiedän. Marraskuussa vierailin talossa, jonka omistaja pyöritti kanavaa 21. Talossa asui myös kaksi naista, jotka pyörittivät päväkotitoimintaa... kuinka ironista. Nyt vastaan kysymyksiin, joita kysyitte minulta sähköpostitse (Kysymys=K,Vastaus=V):

--

K: Kuka muu katsoi Caledon Local 21-kanavaa?

V: Tiedän, että muutkin katsoivat kanavaa. Katsojiin lukeutuivat myös ne lapset, jotka päätyivät Herra Karhun taloon. Tekemieni Google-hakujen jälkeen, löysin muutaman ihmisen Neoseeker-foorumeilta. He keskustelivat siellä Caledon Local 21-kanavasta. He myös puhuivat niistä kahdesta ohjelmasta, joita minäkin olin katsonut, mutta myös kahdesta muusta, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Käyttäjä iamreallife näytti tietävänsä kaikki ohjelmat, joita oli näytetty kanavalla 21. Näistä kahdesta en ollut aikaisemmin kuullut;

Langennut enkeli ja elämä - iamreallife kuvaili ohjelmaa melko tylsäksi. Sen keskiössä oli mies, joka puhui taukoamatta siitä, kuinka meidän pitäisi miellyttäää Saatanaa ja lepytellä häntä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Maalaa sielulla - iamreallife ja toinen käyttäjä, sigy92, keskustelivat tästä ohjelmasta. He kuvailivat ohjelmaa Blair Witch-elokuvan tapaiseksi, sillä siinä kameramies kuljeskeli pitkin öistä metsää tekemättä mitään mielenkiintoista.

Menen etsimään lukemiani keskusteluja ja linkitän ne, jos löydän.

--

K: Missä Herra Karhu on, tai siis, se tyyppi joka piti asua yllään?

V: Jos tietäisin, olisin sanonut sen jo aikaisemmin. Minulla ei ole hajuakaan siitä, missä hän on, onko hän edes elossa vai kuollut (toivottavasti kuollut). Kun näen isäni ystävää seuraavan kerran, kysyn häneltä. Hän saattaisi antaa yksityiskohtaisemman vastauksen tähän.

--

K: Mitä Herra Karhu teki lapsille?

V: Tämä on tähän mennessä kysytyin kysymys. Sain selville vastauksen lokakuussa isäni ystävältä, joka on eläköitynyt Caledonin alueellinen poliisi. Ilmeisesti Herra Karhua esittänyt mies vei lapset  talosta läheiseen metsään. Poliisikaan ei tasan tarkkaan tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta 16 noin 4-13-vuotiaan lapsen hiiltynyttä ruumista löytyi metsässä sijaitsevasta kuopasta. Isäni ystävä ei kuitenkaan suostunut kertomaan tarkemmin löytöön liittyvistä yksityiskohdista. Näen häntä ensiviikon torstaina, joten ehkä saan kuulla lisätietoja tapaukseen liittyen.

Tässä oli kaikki tämänhetkiset tietoni asiasta. Kiitos, että olet kiinnostunut blogistani. Yritän kerätä mahdollisimman paljon lisätietoa seuraavaa postaustani varten. Olen itseasiassa alkanut kiinnostumaan tästä tapauksesta erityisen paljon. Olisi oikein, että saisin tietää mitä todella tapahtui.

[Päivitys] - Tammikuun 14, 2010

Anteeksi, etten ole postannut hetkeen mitään. Menetin kiinnostuksen blogiani kohtaan, sillä joudun umpikujaan tiedonhakuni kanssa Caledon Local 21-kanavan omistajan todelliseen henkilöllisyyteen liittyen. Oli miten oli, muutama viikko sitten osuin kultasuoneen! Sain lisätietoja tapauksesta erään vahtimani lapsen isältä, Anthony Pollolta. Hän asuu nykyisin vastapäätä taloani ja minulla oli tapana olla lapsenvahtina hänen lapsilleen näiden ollessa nuorempia. Hän asui ennen lähellä metsää Caledonin ulkopuolella ja todisti muutamaan otteeseen kanavan omistajan puuhailuja metsässä. 

Kun hän asui vielä pienessä mökissään metsän laitamilla, oli hänellä tapana mennä polttelemaan jointteja metsään ennen palaamistaan tauolta takaisin puusepän töihin. Pollo kertoi, kuinka hän saattoi joskus kuulla lasten ääniä syvemmältä metsästä ja nähdä hehkuvaa valoa kaukaisuudesta. Hän myös mainitsi, että kyseiset tapahtumat alkoivat vuoden 1997 lopulla (Huomioi, että myös näihin samoihin aikoihin Caledon Local 21-kanava aloitti toimintansa). Polloa tapahtumat alkoivat häiritsemään jonkin ajan kuluttua, joten luonnollisesti hän päätti mennä tutkimaan asiaa tarkemmin.

Pollo kuvaili, miltä paikalla näytti hänen saavuttuaan sinne. Hän kertoi, että noin 13-17 kappaletta 5-12-vuotiaita lapsia oli kokoontunut kuopan ympärille, jossa loimusi tuli. Heidän seurassaan oli vain yksi aikuinen. Pollo puhui miehelle joka nytkähteli omituisesti ja jolla oli nuhjuinen olemus. Hän kysyi, mitä mies teki metsässä lapsien kanssa. Mies vastasi heidän olevan telttailemassa ja kertoi sen olevan jotain, mitä he tekivät usein. Pollo ei epäillyt vielä tässä vaiheessa mitään, johon vaikutti luultavasti myös se, että Caledonissa oli noihin aikoihin Kanadan alhaisimmat rikostilastot. Pollo päätti lähteä paikalta käskettyään joukon olla hiljempaa. Hän keskeytti tarinansa hetkeksi ja totesi, että äänet eivät koskaan hiljentyneet, vaan hän saattoi kuulla jopa voimakasäänistä veisausta jollain oudolla kielellä. Pollo ei viitsinyt enää mennä metsään valittamaan melusta, sillä hänellä oli aikomus muuttaa muutenkin pois alueelta.

Kerroin Pollolle, että mies oli mitä luultavimmin Caledon Local 21-kanavan omistaja. Pollo ei kuitenkaan uskonut tätä, sillä hän kertoi kuulleensa, että tuo kyseinen mies oli muuttanut tiheästi asutettuun Pickeringin kaupunkiin.

Tässä tiivistelmä tiedoistani tällä hetkellä:

- Mies vei lapset säännöllisesti metsään "telttailemaan"

- Palava kuoppa saattoi olla sama, josta lasten ruumiit löydettiin

- Pollon näkemät lapset olivat luultavasti samat, jotka löydettiin kuolleina

- Mies muutti Pickeringin kaupunkiin ( joka on Toronton itäpuolella oleva pienempi kaupunki)

Aijon jutella asiasta isäni ystävän (ex-poliisin) kanssa ja katsoa jos mikään ylläolevista faktoista sopii poliisin löytämiin seikkoihin miehestä. Haluan myös kuulla, onko hänellä tietoa, mitä muuta kanavalla 21 näytettiin.

[Päivitys] - Helmikuun 10, 2010

Hyviä uutisia, puhuin isäni ystävän kanssa ja hän paljasti minulle paljon uutta tietoa. Ensimmäisenä kysyin, oliko poliisilla mitään lisätietoja miehestä joka oli pyörittänyt kanavaa. Hän kertoi, että heillä oli ollut vuosia samat, vanhat johtolangat ja epäiltyä ei oltu koskaan löydetty. Heillä oli kuitenkin joitain kasetteja, joita oli löydetty epäillyn talosta ja hän tarjoutui näyttämään muutaman niistä minulle. 

En ole muistanut kertoa juurikaan mitään isäni ystävästä; hänen nimensä on Mitchell Wilson ja hän on melko mukava kaveri. Hän vaikuttaa ymmärtävän, miksi minulla on niin suuri halu tietää, mitä tapahtui 90-luvun lopulla. Hän kokee, että isäni teki väärin kun ei kertonut minulle niin pitkään aikaan mitä tuolloin oli tapahtunut.

Mitchell vei minut poliisiasemalle (joka on sattumoisin Caledonin suurin asema ja yksi Peelin alueen suurimmista). Jokaisella Peelin alueen asemalla on osa kaseteista tapaukseen liittyen. Sain katsoa kaikki Mitchellin poliisiaseman nauhat läpi, en kuitenkaan luonnollisesti saanut ottaa niitä kotiini mukaan.

Maalaa Sielulla - Jakso 10, "Roskat pois":  Maalaa Sielulla oli yksi niistä ohjelmista, joista iamreallife ja sigy92 keskustelivat Neoseeker-foorumilla. Kerroin poliisille tästä ja he kertoivat, että ohjelman 12 jaksoa oli tehty ja lähetetty 5.12.1997-8.1.1998 aikavälillä.

Aivan kuten iamreallife ja sigy92 olivat foorumilla kuvailleet, jakso alkoi sillä, että kameramies käveli metsässä illalla. Mies kulki pitkin polkua, kunnes saapui aukealle. Aukean maa oli täynnä lehtiä, joiden päällä oli roskia.

Kameramies kuvasi useita erilaisia kääreitä, pulloja, kasseja ja laatikoita varmistaen, että jokainen tallennettaisiin nauhalle. Sitten kamera keskittyi tietylle alueelle ja mies alkoi puhumaan. Hän puhui hyvin aralla ja hiljaisella äänellä ja voin vaikka vannoa, että olin kuullut äänen jossain muussakin ohjelmassa kanavalla 21. Kuulin juuri ja juuri mitä hän sanoi; pääasiassa hän kertoi, kuinka ihmiset ovat roskaa tai että meidän pitäisi pelastaa itsemme siivoamalla roskat (eli meidät). Hänen juttunsa kuulostivat todella tyhmiltä, mutta silti hän karmi minua. Tuo kyseinen metsähän oli mahdollisesti juuri se sama, josta ruumiit löytyivät, eikö?

Herra Karhun Kellari - Jakso 25: Kun poliisin avustaja toi tämän jakson katsottavaksi, sanoin ääneen "Voi paska.". Sain tietenkin outoja katseita henkilökunnalta, mutta Wilson selitti heille, että minulla oli ollut pienimuotoinen kokemus Herra Karhusta. Kuten aikaisemmissakin jaksoissa, tämä sisälsi miehen, jolla oli karhupuku yllään.

Tämä jakso alkoi sillä, että Herra Karhu vaappui kellari portaat alas pullo appelsiini-mehua käsissään. Maassa oli 16 shottilasia ja pieni pullo, joka sisälsi jotain epämääräistä litkua. Herra Karhu kaatoi jokaiseen lasiin saman määrän appelsiinimehua, jonka jälkeen hän aukaisi pienen pullon ja kaatoi vuorostaan sitä pienet määrät jokaiseen lasiin. Sitten hän meni pois kameran näköpiiristä. Taustalla kuului pieniä ääniä kuten laahausta, kunnes Herra Karhu ilmestyi jälleen näkyville kameran takaa.

Häntä seurasi 16 lasta. Jotkut näyttivät jopa niin nuorilta kuin 4-vuotiailta, kun taas toiset näyttivät melkeinpä teini-ikäisiltä. Lasten astuessa näkyviin poliisin avustaja totesi, että tämä on ainoa jakso, jossa kaikki 16 uhria näkyvät.

Yhdellä lapsista oli näkyviä mustelmia kasvoissaan ja toisin kuin muilla lapsilla, hänellä oli kasvoillaan pelokkaampi ilme. Hän oli arviolta noin 11-12-vuotias ja tajusin, kuka oli kyseessä. Hän oli se sama lapsi, joka oli kysynyt siskostaan jaksossa 23, jonka katsoin kesäkuussa 1999.

Kerroin tämän avustajalle ja hän vahvisti, että kyseessä oli sama lapsi. Tuo samainen lapsi oli myös jaksossa 25, joka näytettiin televisiossa vain kerran kesäkuussa 1999 kello 03.00 (poliisi ei ole vieläkään saanut käsiinsä tallennetta tuosta jaksosta). Herra Karhu alkoi yllättäen laulamaan katsomassamme jaksossa ja lauloi muun muassa sitrushedelmistä ja kuinka vitamiini c oli hyväksi sinulle (en saanut kunnolla selvää sanoista karhumaskin takia). Lapset joivat mehunsa ja jakso päättyi.

Nyt kun olen saanut nähä poliisiaseman hallussa olleet kasetit, olen tyytyväinen, mutta ainoastaan väliaikaisesti. Haluan yhä tietää tarinan kokonaisuudessaan. Poliisista sain tietoon ainoastaan asioita, jotka tiesin jo; Caledon Local 21-kanavan perustaja oli fetissinen pedofiili ja ilmeisesti myös jonkinlainen kulttilainen. Kirjaudun nyt ulos, hoidan kouluhommat ja kerään lisää tietoa myöhemmin. Toivottavasti pääsen blogini ääreen jälleen pian.

[Päivitys] - Maaliskuun 8, 2010

Viime kuussa sain viimeinkin G2 ajolupani (Kanadan Ontariossa tällä luvalla saa ajaa autoa yksin ja 6 kuukauden jälkeen kyytiläisten kanssa). Tottakai minun piti ottaa kaikki ilo irti tästä ja lähdin Caledoniin pienelle "Sunnuntai ajelulle". Koska en ole päivittänyt blogiani hetkeen ajattelin, että voisin vierailla talolla, josta lapsuuteni ohjelmaa lähetettiin. Talo näytti hyvin erilaiselta kuin lokakuussa, jolloin näin sen viimeksi. Paikkaa ei käytetty enää päiväkotitoimintaan, vaan se seisoi tyhjillään. Pihalla oli kuitenkin kyltti, jossa luki "Myynnissä", joten joku omisti talon ja halusi päästä eroon siitä,

Hylätty talo sai aikaan hämäriä muistoja mielessäni, pääasiassa siltä päivältä kun isäni oli vienyt minut vierailemaan Herra Karhun luona. Pelko hiipi selkääni pitkin kun mietin, mitä lapsille oli tehty heidän ollessaan talossa? Kävelin portaita talon etuovelle ja kurkistin ikkunasta. Sisällä näkyi melkein tyhjä käytävä, lukuun ottamatta satunnaisia pahvilaatikoita käytävän perällä.

Käytävän perällä oikealla oli avoin oviaukko, joka oletettavasti johti keittiöön. Vasemmalla oli kaksi ovea. Mietin, missä kellarin sisäänkäynti mahtoi olla ja että olikohan se naulattu umpeen. Kävelin talon takapihalle ja löysin vastauksen. Kaksi puista, munalukolla suljettua ovea olivat lähes maanrajassa. En halunnut jäädä ihmettelemään enempää (voit vain arvata, mitä mielessäni liikkui tuolloin), vaan halusin lähteä pois. 

Talon takana oli peltomaata, joka jatkui metsän rajaan saakka. Mietin, olikohan kyseessä se samainen metsä josta lasten ruumiit oli löydetty. Sanoin itsekseni "Vitut", ja aloin kävelemään pellon läpi metsään. Metsä oli kumman hiljainen, vain tikan koputus kuului kaukaisuudesta. Jatkoin taivaltani metsässä välittämättä siitä, etten edes tiennyt minne olin menossa. En osaa selittää, mutta minulla oli outo tunne; olin varma, että oli jotain, jota minun täytyisi löytää. Näin etäällä muutaman pienen talon. Mietin, olikohan joku niistä Pollon entinen talo. Lähestyin pientä metsäaukeaa, jossa näin muutamia halkoja mustalla, hiiltyneellä alueella (näytti siltä, että pieni nuotio oli ollut hetki sitten palamassa siellä). 

"HEI! PAINU HELVETTIIN MEIDÄN TUKIKOHDASTAMME!" Olen varma, että sain melkein sydänkohtauksen. Käännyin nopeasti ja näin kaksi tummiin pukeutunutta hahmoa juoksemassa minua kohti. Ensimmäisenä mieleeni tuli; pakene. Hahmojen tullessa lähemmäs huomasin, että kyseessä oli ehkä noin 12-14-vuotiaita lapsia. He taisivat myös samoihin aikoihin huomata, että olin heitä paljon isompi; olen päälle 180 cm pitkä ja lapset olivat vain noin 150 cm pitkiä.

"Me sanoimme... Painu helvettiin." Toinen lapsista, jolla oli yllään Slipknotin paita, sanoi arempaan sävyyn. Kohautin olkiani vastaukseksi. Pienempi lapsista heilutti kädessään perhosveitseä minun suuntaani.

"Et halua heilutella tuota," Sanoin syvällä, totisella äänellä ja nyökkäsin veistä kohti (yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottavalta). Vedin puhelimen taskustani.

Lapset peruuttivat taaksepäin ja veistä heilutellut lapsi laski aseensa. "Hei kuule, emme tykkää, että kukaan tulee tukikohtaamme, joten voitko vain lähteä?", Isompi lapsista vaati. Minulla ei ollut mitään todellista tarkoitusta metsässä samoiluun, joten mutisin vastaukseksi "Selvä.", ja käännyin lähteäkseni. Sitten tajusin, että tämähän oli loistava tilaisuus!

"Oletteko kuulleet tyypistä joka murhasi joukon lapsia näissä metsissä noin...13 vuotta sitten?" Kysyin lapsilta. Lapset katsoivat toisiaan hämmentyneinä, kunnes nuorempi heistä vastasi.

"Joo... Kaikkihan hänet tietävät." Hän sanoi ja katsoi minua kuin typerystä. Isompi lapsista jatkoi "Hän asuu yhä täällä, viemärissä.. Isoveljeni ystävä väittää nähneensä hänet kerran yöllä karhupuvussa, kävelemässä metsässä."

Minun vaistoni kertoi, että tuo oli luultavasti vale. Caledon Local 21-kanavan omistaja oli luultavasti kuollut jo aikoja sitten ja kyseessä oli vain pienen kyläyhteisön satu. Olin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan lisää. "Missä tuo viemäri sijaitsee?", kysyin. Pienempi lapsista tuijotti minua hetken aikaa ja vastasi ärsyyntyneenä, hippunen kiinnostusta äänessään "Et taija olla täältä päin? Miksi edes tulit tänne?"

Olin hieman yllättynyt lapsen suorasukaisuudesta ja päätin, että voisin kyllä kertoa heille syyn vierailulleni. Kerroin heille kanavasta 21 ja sen takana olleesta miehestä. Kerroin myös, että tulin etsimään täältä jonkinlaista päätöstä koko juttuun (vaikken ollut itsekään varma millaista päätöstä).

Lapset vaikuttivat tietävän kanavan, sillä he katsoivat toisiaan hymyillen kun mainitsin sen. He myös vaikuttivat ymmärtävän minua paremmin ja antoivat ohjeet, miten pääsen viemäreille. Pian sen jälkeen lähdin pois, jättäen lapset tukikohtaansa. 

Tässä lasten antamat ohjeet:

- Viemäri sijaitsee lasten tukikohdasta eteenpäin, eli juuri siellä suunnassa minne olin alunperin menossakin

-Viemäri päättyy pieneen jokeen. Tämän paikan lähettyvillä on pieni leikkikenttä, mitä ihmiset harvemmin käyttävät.

Mies asuu mitä ilmeisimmin suuressa putkessa, josta vesi päätyy jokeen. Ihmiset ovat nähneet, että hänellä on aina yllään karhupuku. En tosin usko, että tämä on totta vaan luultavasti vain tarina, joka liikkuu Caledonin alueella. Tarinassa ei ole mitään järkeä; miksei kukaan olisi koskaan soittanut poliisille? Eikö mies heidän mielestään näyttänyt epäilyttävältä? Tällaiset kysymykset saavat tarinan vaikuttamaan epäaidolta.

Saatan käydä kuitenkin katsomassa viemäriä. En tietenkään sen takia, että uskoisin tarinaan. Haluan vain tekosyyn vierailla siellä, sillä blogini kuihtuu kasaan muuten (kasettejakaan ei ole enempää, joten en edes tiedä, mistä muusta kirjoittaisin!).

Kiitos, että jatkatte blogini tukemista. Tiedän, että monet teistä odottavat lisätietoja siitä, Mitä Caledonissa tapahtui vuonna 1999 ja teen parhaani tutkiakseni asiaa lisää.

[Päivitys] Lokakuun 7, 2010

Vau, melkein viisi kuukautta edellisestä päivityksestäni. Kaikki varmaan luulivat, että olin jo kipannut? Onneksi en ole. Ollaanpa nyt vakavia; olen ollut todella kiireinen näiden viimeisten kuukausien aikana joten bloggaaminen siitä tapahtumasta, mikä melkein tapatti minut lapsena, ei ole kuulunut listani kärkeen. Tällä hetkellä asun Waterloossa, Ontariossa ja opiskelen Waterloon yliopistossa ohjelmointia. Kuten voit kuvitella, ohjelmointi ei ole mitenkään helppoa hommaa, joka on syy siihen miksi melkein unohdin blogini. Mutta kuten huomaat, olen palannut.

Muistin vierailla viemärissä, josta lapset metsässä puhuivat. En kuitenkaan löytänyt mitään mielenkiintoista. Otin muutamia kuvia putkesta, mutta kyseessä EI ollut viemäri kuten lapset olivat kertoneet.

Näin pelkästään pienen putken, joka yhdisti ilmeisesti kaksi vesistöä toisiinsa. Palatessani Caledonista en edes viitsinyt päivittää blogiani, ja lopulta unohdin sen tyystin. En vain enää ajatellut asian olevan niin tärkeä (pyydän, anteeksi.) Mielenkiintoni tapausta kohti heräsi kuitenkin vastikään uudestaan. Syyskuun 10 päivä, sain sähköpostin tästä osoitteesta: returntheb@hotmail.com

Hauskaa, eikö? No, tämä paranee entisestään. Kopioin teille viestin, jonka se tyyppi lähetti minulle:

--

Hyvä Elliot,

Rakas poikaseni.

Tämä tarina saattaa tai ei saata olla totta, mutta se voisi kuitenkin tapahtua. Kanavien lähetysajalle on paljon tilaa erilaisille ohjelmille. Jos sinulla on rahaa, voit omistaa TV-kanavan jota kuka vain voi katsoa. Jotkut kanavat jakavat lähetysaikaa kuten EWTN (Uskonnollinen kanava, jota lähetetään Michiganista), joka näyttää katolista ohjelmistoa, mutta ohjelmiston ulkopuolella saatetaan näyttää aivan toisenlaisia ohjelmia, jotka eroavat tyystin katolilaisuudesta. Tai sitten näytetään vain tyhjää, sinistä ruutua. Kaapelitelevisioilla on tyhjiä kanavia, jotka ovat vapaina vuokraa vastaan. Joten mielikuva siitä, että pedari vuokraisi lähetysaikaa kaikille avoimelta kanavalta ei vaikuta kovin kaukaa haetulta. Julkiset kanavat ovat kuitenkin vahvasti valvottuja ja ne voidaan sulkea milloin tahansa. Nämä säännöt pätevät Yhdysvalloissa, eivät Kanadassa, jonne tämä tarina myöskin sijoittuu. Jos tämä tarina olisi sijoittunut Yhdysvaltoihin, olisi siitä vastuussa ollut henkilö jäljitetty ja pidätetty. Kyllä, tämä tarina voisi olla totta, mutta se on epätodennäköistä.

100 karvaista halia,

Herra Karhu

--

Tämä viesti vaikuttaa ilmiselvästi tekaistulta, mutta haluaisin kiittää sitä henkilöä, joka sen minulle lähetti. Pelkästään viestin lukeminen sai minut pelokkaaksi, mutta sen takia kiinnostuin jälleen blogini kirjoittamisesta. Mielestäni on mukavaa yrittää ratkaista mysteereitä, joiden todenperäisyyttä epäilen. Myös yliopiston huonetoverini tietää tarinasta. Hän oli varma, että viestin lähettäjä on oikea Herra Karhu ja oli enemmän peloissaan kuin minä. 

Tarkoitan, millä todennäköisyydellä tämä kaikki on totta? Miten "Herra Karhu" voisi tietää kaiken tuon televisioista? Ja miten hän tietää sähköpostiosoitteeni tai sen, että olen edelleen kiinnostunut hänen kellaristaan? Hah.

Aijon lähettää vastauksen returntheb-sähköpostiin. Pelkästään katsomalla lähettäjän osoitetta huomaa, että joku haluaa pelästyttää minut. Se ei tosin oikeastaan onnistunut. Haluaisin kuitenkin kiittää viestin lähettääjää siitä, että kiinnostuin jälleen aiheesta. Ehkä löydän lisää tietoa siitä, mitä Herra Karhulle tapahtui. Vaikka en uskokaan lähettäjän olevan se, keneksi hän itseään väittää, osa minusta tuntee silti suurta ahdistusta.

Kiitos kaikille teille, jotka yhä seuraatte blogiani, te olette myös osasyy jatkamiselleni!

Kiitos tyypit.

[Päivitys] - Marraskuun 7, 2010

En voi uskoa, ettei blogiani ole vielä poistettu, postaukseni ovat jääneet niin vähäisiksi´. Minulla on syyni tähän, enkä haluaisi vielä puhua niistä. Vuosi on ollut... vaikea minulle. Jotkut teistä olivat oikeassa, Minun ei olisi pitänyt yrittää selvittää lapsuuteni mysteeriä, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Viimeisen postaukseni jälkeen on tapahtunut paljon. Selitän teille, mitä tapahtui sen jälkeen kun "Herra Karhu" lähetti minulle sähköpostia.

Sähköpostiosoite returntheb@hotmail.com ei ole enää käytössä, yritin vastata sen lähettämään viestiin, mutten koskaan saanut vastausta. Yritin lähettää toisenkin kerran osoitteeseen viestiä, ilman vastausta.

Olen muuttanut Ottawaan (joka on Kanadan pääkaupunki) ja siirtynyt opiskelemaan uuteen yliopistoon, enkä ole palannut Caledoniin tai kotiin. Minulla oli syyni lähtemiseen.

Minun piti tehdä uusi sähköpostiosoite, koska ihmiset ovat lähettäneet minulle pilaviestejä Herra Karhun nimissä. Kiitos, kaverit (ei oikeasti).

Miksi olen palannut blogin pariin? Mitchell Wilson (muistatko isäni ex-poliisi kaverin?) soitti minulle lokakuun 23 päivä kaseteista, jotka oli löydetty Bramptonin kirjaston arkistoista. Brampton on kotikaupunkini. Hän väitti, ettei saa keskustella kanssani tarkemmin kaseteista sillä ne ovat osa todistusaineistoa, mutta kuitenkin kutsui minut katsomaan niitä kunhan vain palaan takaisin kotiin. Nuo kyseiset kasetit saivat rattaat taas pyörimään, koska muistan hyvin mitä edellisissä katsomissani videoissa oli ollut. Löydettyjen kasettien täytyi liittyä jollakin tapaa Caledon Local 21-kanavaan.

Halusin vain ilmoittaa, että jatkan blogini päivittämistä ja kiitän kaikkia, jotka sitä yhä seuraavat. En tiedä, milloin seuraava postaukseni tulee. Luultavasti silloin kun näen kasetin. En tiedä, mitä odotan niiltä. Niiden näkeminen on saanut minut kiinnostumaan tästä mysteeristä uudelleen.

- Elliot

[Päivitys] - Tammikuun 21, 2011

Viime vuosi tuntui jatkuvan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Yliopisto on aiheuttaunut minulle unettomia öitä erityisesti sen jälkeen, kun minut siirettiin opiskelemaan Ottawaan, joka on bileiden ykköspaikka (sarkasmia). Nyt olen ollut isäni luona kotona Bramptonissa, kaupungissa, jossa vartuin. Palasin kotiin Joulukuun 18 päivä ja olen nähnyt ystäviäni ja perhettäni. Olen kuitenkin ollut todella poissaoleva, tiedostan sen itsekin.

Vastatakseni samalla kertaa kaikkiin niihin satoihin sähköposteihin ja kommentteihin joita sain - kyllä, näin poliisin löytämät uudet kasetit. Nämä kasetit ovat kuitenkin kuin kirous minulle; haluan tietää lisää, mutta haluan silti unohtaa kaiken. En voinut itselleni mitään, minun täytyi nähdä ne. En ainoastaan itseni vuoksi, mutta myös teidän kaikkien jotka ovat yhtä kiehtoutuneita tästä tapauksesta.

Aikaisempi kasettien katsomisen jälkeen tunnen, kuinka pieni pelon tunne hiipii jälleen sisälleni. Se pelon tunne, joka tulee siitä että tiedän kaikkien videoiden lapsien kuolleen ja olisin hyvin voinut olla yksi heistä. Olen oppinut, että jotkut ihmiset ovat hyvin, hyvin synkässä paikassa. Jos et ole skipannut tätä kohtaa mehukkaampien juttujen toivossa kiitos, että kuuntelit vuodatustani.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä soitin Mitchell Wilsonille ja kysyin, milloin minun olisi mahdollista tulla katsomaan kasetteja. Poliisiasemalla oli melko hiljaista noihin aikoihin, sillä soittoni sattui juuri lumimyrskyn aikoihin. Mitchell totesi, että voisin tulla jo tuona samana päivänä. Ajoin pitkin lumisia teitä vältellen Bramptonin muita surkeita autokuskeja ja saavuin perille poliisiasemalle.

Tapasin Wilsonin aseman tiskillä, josta hän johdatti minut toisessa kerroksessa sijaitsevaan pieneen toimistoon. Hän pyysi minua istumaan alas samalla kun hän meni hakemaan kasetteja. Ennen huoneesta poistumistaan hän kääntyi minuun päin ja kysyi, "Tiedän että olet kiinnostunut tästä aiheesta mutta... Oletko varma että haluat tehdä tämän?"

Tottakai olin, tai ainakin luulin olevani. Sitä paitsi en halunnut haaskata mahdollisuuttani. Tällä kyseisellä asemalla oli kaksi löydetyistä kaseteista. Pystyin katsomaan videoita vain muutaman minuutin edestä, sillä Wilson kertoi, että toinen kaseteista oli liian vahingoittunut, että se olisi toiminut videonauhurilla.

Herra Karhun Kellari - Jakso 30: Herra Karhu ei koskaan epäonnistu minun vaivaannuttamisessani, erityisesti silloin, kun olin nuorempi. Tämä jakso oli kuvattu metsässä illansuussa, jonka takia oli melko hankalaa saada selvää videosta sen laadun takia (huonolaatuisuus on ilmeisesti vaatimus mille tahansa ohjelmalle Caledon Local 21-kanavalla). Tämä jakso alkoi siten, että Herra Karhu piteli kameraa "tassuissaan" ja kuvasi itseään.

Tuo karhumaski.. Se näytti kammottavammalta kuin videossa näkyvien puiden varjot. Tuttu maskin vaimentama ääni puhui, "Hei lapset! Tänään teen mahtavan asian ystävilleni; lähetän heidät kaukaiseen maahan missä he tulevat olemaan varmasti onnellisia!" Herra Karhu käänsi kameransa kohti mönkijää, jonka perässä oli kiinni pienehkö kärry. Silmiini osui kuitenkin kärryssä olevat seitsemän liikkumatonta lasta, jotka makasivat vieretysten. "T-tämä on ensimmäinen kuorma, mutta toinen on pian matkalla!" Herra Karhu kääntyi ympäri ja osoitti kameralla suurta kangasta, joka oli levitetty maahan.

Hän vetäisi kankaan pois ja paljasti sen alta ison kuopan, joka oli ainakin reilusti yli 3 metriä syvä ja ehkä noin 4-5 metriä leveä.

loppujakson ajan Herra Karhu otti lapset yksitellen kärrystä ja tiputti heidät kuoppaan. Kysyin Wilsonilta, olivatko lapset kuolleita. Wilson pudisti päätään ja vastasi lyhyesti, "Eivät vielä." Pian kaikki lapset olivat kuopassa, jokseenkin oudoissa asennoissa ja tajuttomina. "Vitamiini C auttaa varmasti näitä lapsia heidän mahtavalla matkallaan joka heitä odottaa!" Herra Karhu huudahti ja käänsi kameran kohti pensasta, jonka juuressa oli useita kanistereita bensaa. Hän zoomasi vielä lähemmän kanistereita ja hymisi itsekseen. Jakso loppui.

Wilson paljasti minulle, että videossa oli näytetty 7 uhria kuudestatoista, jotka oli myöhemmin löydetty. Herra Karhua esittänyt mies käytti bensaa kuopan sytyttämiseen. Kuopan, joka oli täynnä lapsia. Kuka pystyisi tekemään niin? Tunsin taas pelon hiipivän mieleeni kun tajusin, että olisin voinut olla noiden lapsien joukossa.

Wilson paljasti, että oli valehdellut aikaisemmin. Toinen kaseteista oli toiminut, mutta se oli sisältänyt videota lasten polttamisesta. Hänestä oli tuntunut, että video olisi ollut liian raaka minulle. Ja tiedätkö mitä? Hän oli luultavasti oikeassa. En edes halua nähdä sitä. Olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen ja minun täytyy ottaa hetki aikaa itselleni ja kasata itseni jälleen kokoon. Mutta fakta on se, että kanavan perustaja on yhä vapaalla jalalla.

Lisää tulossa pian.

- Elliot

--

INRI

Olipa kerran aika..

Jolloin eli poika nimeltä Elliot.

Elliot oli viisas poika joka rakasti kavereidensa kanssa leikkimistä.

Eräänä päivänä hän katsoi ihastuttavaa televisio-ohjelmaa karhusta ja hänen ystävistään.

Lapset rakastivat toistensa auttamista, aivan kuten hyvien lasten kuuluisikin, mutta he rakastivat myös karhua.

Karhu rakasti lapsia, sillä he olivat niin hyviä hänen ja langenneen enkelin auttamisessa.

Lapset ja karhu halusivat leikkiä yhdessä ikuisesti heidän enkelikaverinsa avulla.

Mutta sitten langennut enkeli tarvitsi enemmän apua, joten lapsilla piti tehdä ultimaattinen uhraus.

Koska niin ystävät tekevät, Elliot.

He auttavat toisiaan.

Auta meitä Elliot, pala meidän kanssamme, Elliot.

Haluan sinut, Elliot, hän haluaa sinut Elliot.

Tule takaisin kellariini.

Tule, ole kiltti!

- Herra K

INRI

--

[Päivitys] - Huhtikuun 5, 2011

Halusin päivittää useammin, oikeasti. Olen saadut satoja sähköposteja blogistani ja olin jopa yhteydessä erääseen lehteen tarinastani. Mutta nyt minun on aika paljastaa, mitä olen tehnyt tämän vuoden ajan. Päätin katsoa myös toisen kasetin. Haluaisin myös kertoa, että olen jälleen saanut tuhottoman paljon pilailuviestejä Herra Karhun nimissä. Aloitetaan toisesta kasetista, joka traumatisoi minua ja pakotti lopettamaan tiedonhakuni hetkellisesti.

Muutama viikko ensimmäisen löydetyn kasetin katsomisen jälkeen, päätin kysyä Mitchell Wilsonilta, voisinko katsoa toisen kasetin josta hän oli puhunut. En oikeastaan edes tiedä, miksi tein sen. Minusta vain tuntui, että sen katsominen antaisi tälle koko jutulle jonkinlaisen päätöksen. Wilson oli vastahakoinen näyttämään minulle sitä, mutta minä vaadin. Hän vastasi vaatimukseeni tarjouksella; jos olisin kiinnostunut katsomaan kasetin sisällön täytettyäni 20-vuotta, saisin nähdä sen. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.

Syntymäpäiväni saapui ja olin edelleenkin todella kiinnostunut kasetin katsomisesta. Soitin Wilsonille ja hän myönsi toivoneensa, että olisin unohtanut asian jo kokonaan. Hän väitti kiven kovaan että, "Et halua nähdä sitä." Mutta minun täytyi. Lopulta hän myöntyi ja kutsui minut asemalle eräänä Maanantaisena iltapäivänä. Katsottuani jokaisen Saw-elokuvan sekä eläintenteurastusvideon etiikan tunnillani, olin varma että kestäisin mitä ikinä videolla olisikaan. Kuinka naiivi olinkaan..

Herra Karhun Kellari - Jakso 31: Kun Wilson meni hakemaan kasettia todistusaineistojen varastosta, kohtasimme varastosta vastuussa olevan poliisin joka katsoi minua päästä varpaisiin pudistellen päätään ikään kuin sanoen 'Mitä olet tekemässä?'. Wilson selitti minulle, että tuossa kyseisessä kasetissa on viimeinen tunnettu jakso Herra Karhun kellarista. Tiesin näkeväni lasten lopullisen kohtalon ja olin kauhuissani.

Jakso oli kuvattu metsässä, aivan kuten aikaisemmatkin jaksot. Minulla kesti hetken aikaa tajuta se, sillä oli videossa oli yö ja puut sekä niiden lehdet näyttivät vain pimeydessä tanssivilta hahmoilta. Ruudun oikeassa kulmassa näkyi himmeä hehku. Videosta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, mikä oli outoa; metsässä tuuli puiden liikkeistä päätellen. Hitaasti kamera alkoi kääntymään kohti hehkua, paljastaen kuopasta nousevan savupilven liekkien saattelemana. Wilson pysäytti videon. "Oletko aivan varma, että haluat nähdä tämän?" Vaadin sitä, vaikkakin ääni pääni sisällä sanoi ei. Video jatkui ja kameramies siirtyi lähemmäs palavaa kuoppaa. Tämä oli se sama kuoppa, jonka olin nähnyt aikaisemmassa jaksossa. Kuopassa oli hahmoja, joista osa liikehti hitaasti ja osa oli liikkumatta. Tiesin vallan mainiosta, mitä ne olivat. Kameran kuva alkoi tarkentua ja näytölle lävähti... palavaa lihaa. Toivoisin, että voisin unohtaa mitä näin. Mutta ei kukaan voi unohtaa nähneensä jotain tuollaista. Tämä ei ollut kauhuelokuva, tämä oli todellisuutta. Ihmisiä, joita tapettiin kauhealla tavalla, tavalla joka melkein sattui minunkin kohdalleni.

Yhtäkkiä video leikkaantui aamuun. Kamera kuvasi nyt eri paikasta, kauempaa kuopasta. Tuli oli jo sammunut ja jäljellä oli vain savuverho, joka kohosi hiljalleen korkeuksiin. Kameran edessä oli jotain ja tunnistin sen miltei välittömästi; Herra Karhun asu oli laskettu maahan ristin asentoon. Se oli tyhjä ja näytti jotenkin entistä kammottavammalta. Kameramies kiersi asun ympäri kuvaten sitä kuin jonkinlaista aarretta. Karhuasun päähän oli asetettu pienehkö kyltti jossa luki "INRI". Kameramies zoomasi asun päähän ja jakso loppui viimein.

Olin sanaton. Se oli kuin unta. Netin syövereistä voi löytää kauheita asioita, mutta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään näin kamalaa. Wilson kysyi, olenko kunnossa ja vastasin tärisevällä äänellä "Kyllä.". Varmistin vielä hänelle ennen lähtöäni, että olin oikeasti kunnossa ja kerroin kuinka video oli auttanut minua saamaan koko jutulle päätöksen. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut uskovan minua täysin, mutta jätti asian sikseen. Hän oli ollut tosin oikeassa - näin painajaisia viikkoja. Luovutin. En enää välittänyt koko asiasta. Sairas mies poltti joukon lapsia ja houkutteli heitä tekaistuilla lastenohjelmilla. Olisin voinut olla yksi hänen uhreistaan, mutta olen yhä täällä. Minun pitäisi olla kiitollinen, mutta tunnen ainoastaan syyllisyyttä. Potkaisiko minua vain onni kun olen täällä? Kymmenen kuukautta myöhemmin olen palannut, mutta nyt minulla on jotain muuta kerrottavana.

Sähköpostiini on tulvinut viestejä. Jotkut ihmisistä kyselevät lisätietoja, jotkut kysyvät voisinko ladata videot tänne ja jotkut väittävät olevansa Herra Karhu. Ensinnäkin, en voi ladata videoita koska a) ne ovat poliisin hallussa todistusaineistona ja b) minulla ei ole hajuakaan, miten VHS siirretään tietokoneelle. Ja niille ihmisille, jotka yrittävät esittää Herra Karhua; ette huijaa minua. Saan päivittäin useilta eri ihmisiltä sähköposteja, jossa he väittävät olevansa hän. Olen nähnyt tekaistun Caledon Local 21-kanavan, joka ei ole oikea. Vielä ärsyttävämpää on se, että joku hakkeroi käyttäjätunnukseni ja lisäsi jonkun tyhmän runon minusta tähän blogiin. Jätän runon yläpuolelle, jotta voitte lukea sen niin halutessanne. Olen ottanut sivustoon yhteyttä asian tiimoilta ja he kertoivat, että runo oli postattu halloweenina (hui, onpa pelottavaa..). Hakkerointi on jollain tapaa liitetty sähköpostiin paintwithb@aol.com. Oletan, että se on jälleen yksi vitsillä tehty osoite.

Olen päässyt yli jaksosta 31. Video tulee kyllä pyörimään mielessäni vielä hetken aikaa. Aijon ottaa yhteyttä Mitchell Wilsoniin jälleen ja toivottavasti saan nähdä myös muiden asemien hallussa olleet kasetit. Yritän päivittää teidät pian. (Olen varma, ettette joudu odottamaan niin kauan kuin viimeksi). Kiitos kaikille, jotka lukevat yhä tätä.

- Elliot

eng. ©

Koputus

Se alkoi ollessani 6-vuotias.

Olin koulun oppitunnilla ja minun täytyi päästä nopeasti vessaan. Tuon ikäisinä useat lapset kastelevat vielä housunsa, joten olin todella vainoharhainen siitä, että nolaisin itseni sillä tavalla ja vieläpä julkisella paikalla. Viittasin saadakseni Rouva Zebbyn huomion ja pyysin lupaa vessassa käymiseen. Hän piti sen kaikille lapsille tutun puheen, kuinka minun "olisi pitänyt käydä välitunnin aikana vessassa", mutta myöntyi kuitenkin ja ojensi minulle avaimen liikuntarajoitteisten vessaan (se oli nimittäin lähimpänä luokkahuonettani).

Päivän viides oppitunti oli kesken ja koulun käytävät olivat täysin tyhjiä. Minulla oli joskus vaikeuksia saada ovia auki, sillä olin pieni ja luiseva poika noihin aikoihin. Vessan oven avaaminen oli minulle työlästä ja kulutinkin siihen aikaa minuutin pari.

Pääsin vihdoin sisään ja istahdin pöntölle. Kuului koputus.

"Tämä on varattu.", sanoin närkästyneesti vessarauhani rikkojalle.

Ääntäni seurasi tauko, jonka jälleen koputtaminen jatkui; tällä kertaa se oli huomattavasti nopeampaa ja määrätietoisempaa.

"Odota nyt hetki!", huudahdin.

Koputus muuttui hitaammaksi ja ääni vastasi:

"Päästä minut sisälle. Minun täytyy päästä sinne."

En tunnistanut puhujaa, mutta hän oli aikuinen jolla oli hyvin ohut ja säröinen ääni. Vaikka olinkin vain 6-vuotias, tiesin varsin hyvin mitä kuului vessassa käymisen kirjoittamattomiin sääntöihin; et päästä toista ihmistä tilaan, joka on kooltaan vain aavistuksen komeroa isompi.

"Mene pois!", vastasin.

Koputtaminen muuttui jälleen vaativammaksi kunnes se kuulosti jo raivokkaalta rummun hakkaamiselta. Meidän välillämme oli vain muutama hassu metri, enkä tiennyt kuka oven takana on. Kuulin äänen huutavan kovemmalla ja epätoivoisemmalla äänellä;

"Päästä minut sisään! Avaa vain se ovi, pyydän!"

Tässä vaiheessa olin jo kauhuissani. Oven hakkaaminen ja huuto oli jo niin kovaäänistä, mutta kukaan ei ollut vieläkään tullut tarkistamaan tilannetta. Loppujen lopuksi opettajani tuli vihaisena etsimään minua, sillä olin ollut hänen mukaansa poissa jo puolet oppitunnista. Kieltäydyin kuitenkin avaamasta ovea, joten hän joutui hakemaan vessan vara-avaimen. Jouduin tämän jälkeen rehtorin puhutteluun ja vanhemmilleni soitettiin. Minut erotettiin koulusta loppuviikon ajaksi, mutta en kertonut koskaan kellekään mitä vessassa oli tapahtunut.

Muutama viikko kului ennen seuraavaa tapahtumasarjaa. Olin juuri juhlinut 7-vuotissyntymäpäiviäni ja perheeni päätti grillata juhlapäiväni kunniaksi. Oli kaunis sunnuntaipäivä ja olimme saaneet kaikki juhlavalmistelut takapihalle valmiiksi. Isäni ei kuitenkaan saanut grilliä syttymään ja pyysi minua hakemaan tulitikkuja puutarhamme vajasta.

Vajan sisällä oli melko ahdasta, enkä mahtunut kokonaan sisään. Tyydyin siis kurottamaan hyllyllä olleita tulitikkuja kohti oviaukolta. Nappasin tikut, suljin oven ja lähdin kävelemään takaisin. Kääntäessäni selkäni se alkoi. Hätäinen oven hakkaaminen vajan sisäpuolelta.

"Avaa ovi! Minun täytyy päästä sinne!" Ääni ei ollut sama jonka olin kuullut aikaisemmin; se oli paljon matalampi ja vihaisempi.

En vastannut mitään ja aloin nopeuttamaan askeltani.

En ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin todella peloissani. Kävellessäni poispäin kuului vielä viimeinen, voimakas lyönti puuovea vasten ja ääni karjui:

"Sinä pieni paskiainen. Revin hampaasi irti. PÄÄSTÄ MINUT SINNE!"

Juoksin takaisin isäni luokse ja vietin koko loppupäivän vilkuilemalla olkani yli.

Kuten olet varmaan arvannut, aloin kuulemaan useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat minulle ovien takaa. Laskin ainakin 30 eri ääntä. Joka ikinen kuukausi samankaltaiset tapahtumat toistuivat; joku vaati minua avaamaan milloin mitäkin ovia. Yleensä oven hakkaus alkoi välittömästi, kun suljin sen. Ikään kuin ne seuraisivat minua. En koskaan kertonut kellekään ja jos ollaan rehellisiä, ajan myötä totuin siihen. Äänet kuitenkin säikäytti minut jokaisella kerralla ja joskus jotkut niistä saivat minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi. Tiesin kuitenkin, että kunhan en avaa ovea niin olen turvassa. Joihinkin ääniin totuin jopa niin paljon, että nimesin ne. Yksi ilmestyi aina kotiovelleni. Ulko-ovessamme on pieni lasi-ikkuna, josta pystyin näkemään normaalikokoisen miehen hahmon, jolla oli päässään jonkinlainen lippis. Hän ei koskaan puhunut, mutta tiputti joskus oven postiluukusta sisään kirjeitä, joissa oli vain valkoinen paperi sisällä. Kutsuin häntä posteljooniksi. Jos yritin puhua hänelle, hän saattoi katsahtaa ylös nopeasti ja aloittaa koputtamisen. Jätin yleensä posteljoonin rauhaan.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämää. Minulla on paljon ystäviä ja jopa naisystävä, jota tapailen satunnaisesti. Ei huonosti miehelle, joka heräilee keskellä yötä ja kuuntelee oven ulkopuolelta tulevia ääniä joita muut eivät pysty kuulemaan. Ystäväni ajattelevat, että olen ehkä hieman kahjo, mutta he ovat jo tottuneet siihen. He ovat mahtavia ystäviä ja minulla on ikävä heitä.

Asiat ovat alkaneet nimittäin muuttumaan oudoiksi. Siis oudommiksi kuin yleensä. Kolme viikkoa sitten, heräsin itkuisena ja hikisenä, enkä tiennyt miksi. Uneni oli ollut hyvin tavallinen aluksi, mutta sitten suuri varjo oli langennut kaiken ylle. Samalla sekunnilla kun avasin silmäni, makuuhuoneeni oveen koputettiin. Koputus ei kuitenkaan ollut tavallinen vaan hätäinen,

"Kuka siellä?", huusin.

"Auta meitä, kiltti...", se vastasi. Tunnistin äänen; se oli sama, jonka olin kuullut vajassa 7-vuotis syntymäpäivänäni, mutta tällä kertaa se ei ollut vihainen vaan kuulosti vilpittömästi anelevan minulta. Havahduin siihen, että olin oikeasti alkanut siirtää peittoa syrjään päältäni ja nousemaan. Aloin epäröimään. En ollut koskaan aikaisemmin ollut halukas avaamaan ovea äänille. Olin lapsena takonut päähäni luultavasti ajatuksen siitä, että mikä ikinä oven takana onkaan on paha. Jos ollaan rehellisiä, tuona kyseisenä aamuna oli hyvin lähellä, että olisin avannut oven. Loppujen lopuksi kuitenkin peräännyin.

Vain pari päivää myöhemmin olin paikallisessa marketissa ostoksilla. Olin juuri maksanut sanomalehden ja tölkillisen maitoa, kun kuulin jonkun paiskautuvan voimalla kaupan ovea vasten. Samanaikaisesti ääni päästi kijlaisun; pitkän, syvän tuskan huudon. Käännyin välittömästi oveen päin, mutta en kyennyt näkemään kuin naisen hahmon, sillä ovi oli tapetoitu melkein kokonaan erilaisilla mainoslappusilla. Nainen hakkasi hitaasti kämmenillään oven lasia.

Kauppias katsoi minua kuin hullua. Kysyin häneltä, olisiko tällä vessaa jota voisin käyttää ja mutisin jonkinlaisen tekosyyn. Olin vessassa ainakin kymmenen minuuttia, kunnnes äänet loppuivat. Tämän hetken ja tuolloisten tapahtumien välillä oli vielä muutama samankaltainen tilanne, jossa äänet kiljuivat tuskissaan. Eilen myös posteljooni kävi ulko-ovellani. Hän koputti kohteliaasti ja pudotti luukusta kirjeensä, kuten tavallista.

Sitten toisen, ja kolmannen...

Kaiken kaikkiaan kymmenen kirjettä putosi lattialle. Posteljooni odotti muutaman minuutin, koputtaen silloin tällöin ja lopulta jätti minut rauhaan.

Jokainen kirje sisälsi A4 paperin. Ne oli väritetty raivokkaasti mustalla kynällä. Niin raivokkaasti, että paperi oli repeillyt keskeltä ja reunat olivat riekaileisia. Laitoin paperit takaisin kuoriinsa ja yritin unohtaa tapahtuneen.

Myöhemmin, mennessäni nukkumaan makuuhuoneeni ovea ravistettiin voimakkaasti. En kuullut kuitenkaan kiljuntaa tällä kertaa. Kuulin pelkästään itkua. Tusinoitttain erilaisia ääniä itki hiljaa oven toisella puolella. Ravistus oli niin voimakas, että osa seinieni laastista rapisi lattialle. 

Rysähdys.

Hypähdin sängystäni.

Toinen  rysähdys.

Oven pieleen oli ilmestynyt pieni halkeama.

Puhelimeni alkoi soimaan ja samalla kuulin verhojen takana olevaan ikkunaani tulleen iskun. Yritin vastata puhelimeen, mutta kuulin vain lisää itkeviä ääniä. Suljin puhelun, mutta puhelin soi uudelleen. Otin akun irti.

Toimin nopeasti ja työnsin ikkunan ja oven eteen suurimmat huonekaluni makuuhuoneessa. Nyt on kulunut kolme tuntia. Äänet eivät ole lakanneet vieläkään. Olen melko varma, ettei oveni kestä enää kauaa. Huonekaluistani rakentamat suojamuurit kaadettaisiin hetkessä. Tajusin, että saatan mahdollisesti kuolla pian, joten kirjoitan tätä siltä varalta, jos jotain tapahtuu.

Rysähdys.

Mitä he haluavat?

Rysähdys.

Haluavatkohan he edes satuttaa minua?

Rysähdys.

Mikä ajoi heidät tähän pisteeseen?

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi avata ovi.

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi päästää heidät sisään.

…

Hiljaisuus laskeutui huoneeseeni. Huomasin, että itku oli loppunut. Minuutin ajan, vain istuin lattialla. Sitten nousin ja kiirehdin oveni luokse. Halusin päästä pois tästä ahtaasta tilasta. Jos menen ulos, olen kaukana ovista ja koputtelusta. Siirsin huonekalut oveni edestä ja käänsin kahvaa.

Lukossa.

Menin polvilleni ja katsoin avaimen reiästä. Oven takana ei ollut taloni tuttua käytävää, vaan jonkinlainen huone joka muistutti kirjastoa tai luokkahuonetta. Huoneessa ei ollut kuin yksi lapsi, joka luki jotain selkä vasten minua. Koputin oveen.

"Hei lapsi, päästä minut ulos, jooko?"

Lapsi katsoi olkansa yli.

"Täällä juuri! Voisitko avata oven, pyydän."

"En voi. Olen jälki-istunnossa. En saisi puhua kellekään. Mene pois."

Lapsi käänsi selkänsä minulle jälleen. Olin hämmentynyt ja nousin seisomaan. Voimakas ääni rikkoi hiljaisuuden. Tajusin, että se kuulosti siltä kuin joku olisi lyönyt nyrkillä lasia vasten. Minun ikkunani!

Kuulin äänen jälleen. Mutta tällä kertaa se ei kuulostanut siltä, että joku haluaisi sisälle. Se, joka oli ikkunani ulkopuolella tiesi, että olen sisällä. Se tiesi, että olin peloissani ja halusi että pelkään.

Käännyin takaisin oveen päin  ja aloin hakkaamaan sitä hädissään nyrkeilläni.

"Hei! Päästä minut sisään. Minun todella täytyy päästä pois täältä..."

eng. ©

Hirviöitä ei ole olemassa

"Sänkyni alla on hirviö!", Jimmy huusi ja heittäytyi sängyssä makaavien, häkeltyneiden vanhempiensa väliin. Hänen äitinsä kietoi kätensä hellästi pojan ympärille samalla kun isä vakuutti, ettei hirviöitä ole olemassa. Jimmy kuitenkin vaati, että isä kävisi tarkistamassa hänen huoneensa. Isä myöntyi, nousi huokaisten ylös ja käveli käytävään.

Äiti ja Jimmy kuuntelivat, kuinka isän askeleet suuntasivat Jimmyn huoneeseen. Yllättäen kuului kova kolahdus, jota seurasi hiljaisuus. Äiti nousi ylös kiiruhtaen katsomaan mitä oli tapahtunut, jättäen Jimmyn yksin pimeään huoneeseen. Jimmy kuunteli äidin askelia, kun tämä asteli hänen huoneeseensa päin. Toinen kolahdus, jota seurasi jälleen hiljaisuus.

Jimmy keräsi rohkeutensa, nousi ylös ja hiipi käytävään. Hän käveli hitaasti kohti huonettaan lattialautojen naristessa tasaisesti hänen jalkojensa alla. Jimmy yllättyi nähdessään, että hänen huoneensa ovi oli kiinni. Hän kurottautui hitaasti kurkkaamaan aivaimenreiästä ja näki äitinsä pyyhkimässä lattiaa ja isänsä nojaamassa hänen sänkyynsä päin. Jimmy avasi oven hitaasti. Hänen äitinsä hyppäsi välittömästi ylös ja piilotti kätensä selkänsä taakse.

"Anteeksi," äiti sanoi hellästi. "Isäsi kompastui leluun ja repäisi kaatuessaan sänkysi kankaan rikki. Hän yrittää saada sen ommeltua kiinni ja minä vain siivoilen." Isä sai kankaan korjattua ja käveli Jimmyn luokse. "Mitäpä jos nukkuisit tämän yön meidän vieressämme poika?" Isä sanoi samalla, kun nosti Jimmyn syliinsä. Sinä yönä Jimmy nukahti nopeasti vanhempiensa turvalliseen läsnäoloon.

Seuraavana päivänä Jimmy huomasi, että hänen vanhempansa käyttäytyivät oudosti. He laittoivat Jimmyn nukkumaan heti illallisen jälkeen sanomatta sanaakaan. Jimmy tajusi mennessään sänkyynsä, että se tuntui todella muhkuraiselta. Hän mietti, olikohan isä sittenkään ommellut kangasta kiinni oikein. Jimmy nousi ja käveli vanhempiensa huoneen ovelle, joka oli kuitenkin lukossa. Vaikka Jimmy kuinka koputti oveen, kukaan ei tullut sitä avaamaan. Hän luovutti ja meni takaisin sänkyynsä lopulta nukahtaen.

Aamulla Jimmy kysyi vanhemmiltaan sängystä ja lukitusta ovesta. Isä väisti kysymyksen ja sanoi tiukasti, että Jimmy oli liian vanha pelkäämään hirviöitä. Isä myös totesi, että he tulisivat vastaisuudessa lukitsemaan hänen huoneensa oven yöksi, kunnes Jimmy ei enää pelkäisi olemattomia.

Seuraavana yönä uni ei tullut Jimmylle heposti. Maatessaan peittonsa alla hän haistoi oudon hajun, vaikka tuuletin puhalsi täydellä teholla huoneeseen. Jimmy yritti olla välittämättä hajusta, mutta päätyi lopulta nukkumaan huoneensa lattialla.

Jimmy vaati vanhempiaan tarkistamaan sänkynsä seuraavana aamuna, mutta he vain totesivat, että sängyn pinta oli tasainen ja mikään ei haissut. Rangaistuksena valehtelemisesta isä lukitsi Jimmyn omaan huoneeseensa. Aika kului hitaasti ja Jimmyllä alkoi olla jo nälkä ja tukala olo. Tilannetta pahensi sängystä leijaileva haju, jonka lämmin iltapäivän aurinko oli saanut voimistumaan.

Jimmy päätti löytää itse hajun lähteen. Hän otti laatikostaan sakset ja leikkasi sänkynsä kankaan auki. Hänen eteensä paljastui järkyttävä näky; Jimmy alkoi kiljumaan nähdessään patjan täytteiden seassa hänen vanhempiensa mädäntyvät ruumiit.

Oveen koputettiin.

"Jimmy? Oletko kunnossa?" Hänen äitinsä ääni sanoi. Isän ääni jatkoi; "Muista Jimmy, sänkysi alla ei ole hirviöitä."

eng. ©

Rakkaudenkipeä

Olen ollut sinkku jo jonkin aikaa ja täysin kyllästynyt siihen. 32-vuotiaana sinkkuna oleminen ei ole naurun asia; joudut katsomaan kun ystäväsi menevät naimisiin, saavat lapsia ja toteuttavat yhteisiä unelmiaan. Minäkin haluan vaimon, lapsia ja vakituisen työn, mutta sen sijaan työskentelen paikallisessa pikaruokaravintolassa ja asun yksin pienessä, ahtaassa yksiössä. Kyllästyin kuitenkin lopulta vellomaan itsesäälissä ja pakotin itseni osallistumaan speed dating-tapahtumaan.

Valitsin ylleni siisteimmät vaatteet, jotka kaapistani löysin ja suuntasin ulos ovesta. Ota huomioon, että minun palkallani siisteimmät vaatteet tarkoittivat keskinkertaisia puvun kenkiä ja suoria khaki-housuja, jotka olin löytänyt paikallisen marketin ale-laarista.

Tapahtuma järjestettiin paikallisessa ravintolassa ja saavuttuani sinne minut ohjattiin istumaan pöytään. Tapahtuma alkoi pian ja eteeni istui ensimmäisenä 22-vuotias kolmen lapsen äiti. Hän kertoi, että oli tehnyt paljon virheitä elämänsä aikana ja häntä kuunnellessaan ymmärsin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Hän esimerkiksi mainitsi ylpeänä, että oli ollut jo neljä päivää raittiina huumeista. Nainen myös totesi, että haluaisi asettua asumaan miehen kanssa joka ei näytä mursulta. Yritin keksiä puhuttavaa seuraavalle neljälle minuutille joita minulla hänen kanssaan vielä oli. Kellon soidessa hypähdin ylös salamannopeasti. Nainen vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta mitä hän olisi voinut odottaa kaiken kertomansa jälkeen minun tekevän?

Seuraava nainen oli rehellisesti sanottuna aivan liian vanha minulle. Olin ollut aikaisemmin siinä uskossa, että tällaisissa tapahtumissa osallistujat jaotellaan ikäryhmittäin. Olin ilmeisesti väärässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nainen alkoi puhua lapsenlapsistaan tiesin, että tämä oli tässä. Kellon soidessa kysyin häneltä, tarvitseeko hän apua nousemiseen. Jälleen tuima katse.

Uusi nainen istui eteeni ja huomasin välittömästi, että hänessä oli jotain erilaista. Nainen kertoi minulle olevansa 26-vuotias opiskelija paikallisessa sairaalassa. Hän myönsi rakastavansa lapsia, mutta ei ollut vielä äiti. Se oli kieltämättä suuri helpotus minulle. Nainen oli pukeutunut siististi ja vaikutti tasapainoiselta. Juuri ennen aikamme päättymistä, rohkaisin itseäni kysymään naisen numeroa. Sain myöntävän vastauksen. Hymyilin, kiitiin häntä ja siirryin seuraavaan pöytään. Huomaamattani suljin kuitenkin puhelimeni tallentamatta numeroa ja hävitin sen.

Pöytääni ei tullut ketään. Mikä vitsi. Jos olisin halunnut istua ja tuijottaa seinää, olisin pysynyt kotona. Kellon jälleen soidessa vaihdoin nopeasti seuraavaan pöytään ja mielessäni rukoilin, että seuraava olisi unelmieni nainen.

Eteeni istunut nainen oli kiistelemättä kaikista tapaamistani mielenkiintoisin. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, vihreät silmät ja nätti hymy. Yllään naisella oli pelkkää mustaa. Synkästä pukeutumistyylistä huolimatta hänellä oli todella kupliva persoonallisuus. Hän kikatti kaikelle mitä sanoin. Nainen kertoi olevansa 27-vuotias, eikä tällä hetkellä työskennellyt missään. Hän oli ollut naimisissa, mutta hänen miehensä jätti hänet heidän lastensa kuoltua leukemiaan. Mies oli syyttänyt naista lasten sairaudesta, sillä tämän suvussa oli paljon syöpää. Nainen oli päättänyt jättää menneisyytensä taakseen ja oli muuttama viikko sitten muuttanut kaupunkiin.

Vaikka elämä oli kohdellut naista kaltoin, ei tämä näyttänyt masentuneelta. Joko hän oli todella optimistinen elämän suhteen tai paras näyttelijä jonka olin koskaan nähnyt. Oli miten oli, päätin ottaa riskin. Kysyin, haluaisiko nainen minun numeroni. Tuli ilmi, että naisella oli ollut aikaisemmin illan aikana huonoja partnereita ja halusi poistua yhdessä tekemään jotain hauskaa. Hänen ei tarvinnut pyytää minua mukaan kahta kertaa.

En ymmärtänyt, mitä erityistä hän minussa näki verratuna muihin paikalla olleisiin miehiin. Ehkä hän ymmärsi minun elämäntilanteeni ja kykeni samaistumaan siihen jollain tapaa. Olimme molemmat yksinäisiä ja halukkaita muuttamaan elämämme suunnan. Ikään kuin alottamaan alusta.

Menimme pelaamaan biljardia eräänlaiseen pelihalliin. Hän oli kertomansa mukaan ollut edellisen asuinalueensa baarissa yksi vakituisista biljardin pelaajista ja oli voittanut jopa muutamia paikallisia otteluita. En itse ole oikein hyvä pelaamaan kyseistä peliä, mutta olin innokas ja nopea oppimaan. Hänen jokainen lyöntinsä hipoi täydellisyyttä ja pallot menivät pesiinsä kerta toisensa jälkeen. Minä olin keskinkertainen ja nainen pyyteli jatkuvasti anteeksi pelitaitojaan. Vastauksena heilautin kättäni ja kehuin häntä. Nainen kikatti suloisesti. Joka ikinen kerta kun hän nauroi, vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen pauloihinsa.

Pelattuamme useamman pelin päätimme lähteä. Nainen kertoi lähtevänsä kotiinsa, sillä hänen täytyi järjestellä asioita, olihan hän vasta muuttanut. Vaihdoimme kuitenkin numeroita ja lähdimme eri suuntiin. En voinut uskoa tätä todeksi. Olin juuri tavannut upean naisen, jonka kanssa voisin mahdollisesti jakaa yhteisen tulevaisuuden.

Viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat. Me jatkoimme yhteydenpitoa tiiviisti ja loppujen lopuksi aloimme seurustella vakituisesti. Parisuhteemme eteni nopeasti, olimmehan täydellinen pari. Kumpikaan ei nähnyt mitään syytä, miksi meidän olisi pitänyt jarrutella. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen kysyin häntä vaimokseni. Hänestä se oli todella romanttista ja hän kiljui onnesta. Asiat alkoivat vihdoin järjestyä elämässäni.

Muutin pois pienestä asunnostani hänen kotiinsa. Mielestäni se oli juuri täydellinen perheen perustamiseen.

Päivänä jona muutin huomasin, kuinka paljon sotkua olin jo saanut aikaiseksi hänen asunnossaan; olin levittänyt tyhjiä pahvilaatikoita ympäriinsä ja pakkausmateriaaleja lojui siellä täällä. Pahoittelin ja ehdotin, että veisin laatikot säilytykseen kellariin. Hänen katseensa nauliintui minuun ja hän totesi melkeinpä hätäisellä äänellä, että hoitaisi loput ja että minun pitäisi levätä. Hänen käytöksensä oli kyllä hieman outoa, mutta päätin kuitenkin totella häntä ja istuuduin sohvalle. Olin uupunut raskaasta päivästä, joten apu kyllä kelpasi.

Seuraavat pari kuukautta olivat loistavia ja emme koskaan kyllästyneet toistemme seuraan. Ainoa minua silloin tällöin vaivannut asia oli, että hän muuttui aina oudoksi jos olin lähellä kellarin ovea. Joskus hän jopa toi sen satunnaisissa riidoissamme esille. Muuten en nähnyt hänessä mitään negatiivisia puolia, hän oli elämäni nainen.

Oli, sanoin. Kunnes elämäni pirstaloitui.

Eräänä päivänä hän kertoi minulle menevänsä ruokakauppaan. Pyysin häntä tuomaan myös pihvejä, sillä ajattelin hemmotella häntä ja tehdä hampurilaisia päivälliseksi. Hän hymyili hellyyttävästi vastaukseksi ja lähti.

Olin saanut ajan saatossa ylennettyä itseni työpaikkani talouspäälliköksi ja tämä tarkoitti sitä, että työskentelin alueeni pikaruokapaikkojen budjetoinnin parissa. Palkkani oli todella hyvä, joten en valita. Siirsin jokaisen budjettiraporttini usb-tikulle. Kauhukseni tietokoneeni kaatui juuri, ennen kuin ehdin siirtää raporttini. Ne olivat kadonneet jonnekkin bittiavaruuteen. Jos en saisi tehtyä niitä uudelleen, menettäisin työpaikkani varmasti.

Soitin vaimolleni kysyäkseni, olisiko hänellä tietokonetta jota voisin käyttää. Hän ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Päädyin etsimään talon kaapeista tietokonetta tai edes jotain, jolla saisin raporttini valmiiksi. Viimeiseksi vaihtoehdokseni jäi kellari. Tartuin sen jääkylmästä kahvasta kiinni; lukossa. Istahdin sohvalle turhautuneena. Muistin, että vaimollani oli eräs kukka, jota hän rakasti yli kaiken. Minulla ei ollut mitään menetettävää, joten kävelin kukan luokse ja nostin sen ylös katsoakseni ruukun alle; avain.

Avasin oven ja minua vastassa oli järkyttävä löyhkä. Kellari näytti läpimädältä ja jokaista tasoa peitti paksu pölykerros. Näytti siltä, että kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Käytin puhelimeni taskulamppua valaistuksena laskeutuessani varovasti portaita alas. Painoin seinässä olevaa valonkatkaisinta ja yllätyin himmeän kattolampun syttyessä hitaasti päälle.

Seinät olivat selvästi homeessa, joka mahdollisesti selitti ilmassa vellovan kitkerän hajun. Aloin nopeasti etsimään jotain tietokoneen tapaista. Onnekseni löysin eräästä pahvilaatikosta vanhan läppärin ja latausjohdon piilotettuna kirjojen ja laatikoiden alle.

Annoin tietokoneelle muutaman minuutin aikaa käynnistyä. Vaikka ohjelmisto siinä oli todella vanhaa, minulle riitti, että kirjoitusohjelma toimisi. Raportit oli pakko saada valmiiksi. Ruudulle tuli teksti, jossa kerrottiin vastikään lisätyistä tiedostoista. Tietokone kysyi, halusinko tarkastella niitä. Uteliaisuuteni otti vallan.

Näytölle aukesi piilotettu tiedosto, joka vaati salasanan. Pyöritin silmiäni ja suljin tiedoston. Se ei kuitenkaan sulkeutunut, vaan salasana täyttyi näytölle itsestään ja päästi minut sisälle tiedostoon. Tiedostossa oli neljä videota; HIM.avi, TWO.avi, ONE.avi ja WHY.avi. Videoiden kuvakkeet olivat pikimustia. Avasin videon HIM.avi. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä.

Video oli todella epävakaa ja rakeinen. Erotin juuri ja juuri miehen hahmon, joka istui sidottuna jonkinlaisella rautalangalla. Videolla näkyi myös nainen, joka näytti siltä kuin hän olisi leijunut ilmassa. Nainen leijui hitaasti huoneen läpi miehen luokse. Huomasin, että nainen kantoi kädessään isoa veitseä. Nainen alkoi viillellä miestä. Mies karjui kivusta naisen leikatessa tätä hitaasti. Verta alkoi pursuta miehen suusta naisen työntäessä veistä yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nainen otti esille jotain, jolla sytytti tulen ja poltti sillä miestä, en saanut kunnolla selvää. Miehen iho oli täynnä palovammoja ja pahoja viiltoja. Mies ei enää kyennyt karjumaan vaan huokaisi vain välillä "Miksi?". Jokaisella kerralla nainen puukotti häntä ikään kuin rangaistuksena lausutuista sanoista. Mies alkoi oksentamaan verta ja jotain muuta epämääräistä nestettä naisen nauraessa pilkallisesti. Hän otti veitsen terällä oksennusta maasta ja nuolaisi sen puhtaaksi. Naisen alkaessa repimään miehen toista silmää, suljin videon. En kyennyt katsomaan enempää.

Kauhusta täristen klikkasin videota ONE.avi. Minun täytyi tietää, mitä oli meneillään. Tällä kertaa videossa oli nuori poika, joka oli köytettynä tuoliin. Ravistin epäuskoisena päätäni ja kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani.

Videon laatu oli samanlainen kuin aikasemmankin, mutta tällä kertaa tausta oli paljon vaaleampi. Video oli kuvattu jonkinlaisessa vanhassa talossa seinien homepilkuista päätellen. Kesti hetki, ennen kuin tunnistin mikä paikka oli kyseessä. Nainen leijui jälleen, aivan kuten edellisessäkin videossa, pojan luokse ja suuteli tätä hellästi poskelle. Nainen veti huoneen reunoilta lämpölamput (jotka olivat ilmeisesti videon valon lähteenä) pojan kasvoihin kiinni. Lamput alkoivat hitaasti polttamaan hänen vaatteitaan ja ihoaan. Poika kiljui "MIKSI?". Rangaistuksena häntä lyötiin jokaisella kerralla vyöllä, joka näytti olevan täynnä jonkinlaisia teräviä lasinsiruja. Hänen ihonsa alkoi kuplimaan polttavan lampun alla. Lopulta videolla oli haudan hiljaista eikä poika enää liikkunut. Nainen nauroi jälleen ja kaiversi puukolla "MINÄ ANSAITSIN TÄMÄN" pojan vatsaan.

Seuraava video, TWO.avi. Tässä videossa kukaan ei ollut sidottuna kiinni. Videossa oli tuoli, jonka päällä oli pieni kehto. Kehdossa makasi pieni lapsi. Nainen leijui jälleen ruutuun ja huoneen läpi uhrinsa viereen. Hän hyväili hellästi lapsen poskea ja poistui kameran kuvasta hetkeksi. Hän palasi ruutuun ruisku kädessään ja iski sen lapseen. Sinistä nestettä virtasi lapsen suoneen. Video alkoi kelaamaan eteenpäin, kunnes lapsi alkoi itkemään ja yskimään. Videolla näytettiin pullo, jossa luki "Makeaa mehua". Pullon sisältö kaadettiin maahan; sinistä nestettä tulvi lattialle. Lapsi oli liikkumatta. Nainen alkoi jälleen nauraa, tällä kertaa holtittomasti ja iski lapsen ruumiin voimalla seinään. Sitten video muuttui mustaksi.

Viimeinen video, WHY.avi. Huomasin videon tiedoista, että sitä oli muokattu viimeisen tunnin aikana. Olin järkyttynyt ja kauhunsekaisin ajatuksin painoin videon päälle. Tällä kertaa videossa oli vain nainen, ei keitään muuta. Hän oli kääntynyt pois päin kamerasta ja  demonisella, matalalla äänellä.

"Hei. Tiedät nyt etten ole se ihminen, joksi olet minua luullut. Olen sairas. Rakastan tätä. Tiedän, että katsot tätä videota ja tiedän että olet peloissasi. Tappamani ihmisten sielut parveilevat ympärilläsi ja käskevät sinua vetäytymään pois ruudun luota pelastaaksesi itsesi. Mutta katsot silti tätä. Kaikki mitä näit on totta. Rakastan katsoa näitä videoita, mutta minun täytyi pysyä piilossa. Sinä et saanut tietää. Sinun pienet aivosi olisivat ilmoittaneet minusta poliisille. Olit niin epätoivoinen rakastaja. Rakastuit sarjamurhaajaan."

Nainen kääntyi hitaasti kameraan päin ja tunnistin välittömästi vaimoni kasvot. En kyennyt enää tuntemaan mitään. En tiennyt mitä ajatella. Muistoni olivat hajonneet palasiksi, meidän muistomme. En tiennyt missä olin, kuka olin ollut ja mitä minulle tulisi tapahtumaan., Kaikki elämässäni kuoli sillä sekunnilla, kun näin kerran niin iloiset ja kirkkaat silmät nyt synkkinä ja tunteettomina. Hymy hiipi hänen kasvoilleen. Siinä oli pelkkää pahuutta. Video jatkui.

"Sääli että oikeasti rakastin sinua. Meillä oli intohimoa. Minä sain sinut rakastumaan minuun. Huijasin sinua. Valehtelin sinulle. Ja haluatko tietää erään asian? Tiesin että saisit kaiken selville. En pystyisi pitämään salaisuutta ikuisesti. Lopulta löytäisit avaimen kellariin ja lopulta tajuaisit, ettei lapsillani koskaan ollut leukemiaa eikä mieheni koskaan jättänyt minua. Minä tapoin heidät. Ja he ovat lähempänä kuin arvaatkaan. Miksi luulet, että kellarissa haisee niin pahalta? Et arvaakkaan kuinka helppoa on muurata ihmisen jäänteet lattiaan. Seisot heidän päällään."

"Minä tiedän että katsot tätä. Tiedän sen."

Pudistin jälleen päätäni epäuskoisena, olin sanaton. Kylmä hiki nousi kasvoilleni tuntiessani jonkun katselevan minua. Tuntui, kuin olisin ollut halvautunut. Käännyin hitaasti. Silmäni kohtasivat vaimoni psykoottisten silmien kanssa. Hän alkoi kikattaa.

En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui. Poliisi kertoi minulle, että naapurit olivat kuulleet huutoa talostani ja soittivat poliiseille. Entinen vaimoni oli kiduttanut minua aivan kuten edellisiä uhrejaan ja videoinut kaiken. Olin onnekas, että naapurit olivat hälyttäneet apua ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Videot ovat nyt poliisin hallussa, enkä suostu koskaan katsomaan omaani.

Vaimoni tuomittiin kuolemaan hänen tekemiensä rikosten vuoksi. Olin paikalla teloituksessa. Hän vannotti viimeisinä sanoinaan, että ei koskaan jättäisi minua ja tietäisi aina missä olin. Hän aikoisi kertomansa mukaan saattaa murhani loppuun asti ja että tulisin näkemään hänet vielä. Lopuksi hän vielä totesi, etten olisi koskaan turvassa.

Outoa kyllä, hän selvisi kolmesta ensimmäisestä teloitusruiskeesta ja kuoli vasta neljännen ruiskeen vaikutuksesta. Kuollessaan hän hymyili ja kikatti vielä viimeisen kerran.

Olen käynyt läpi kymmeniä terapiaistuntoja ja nyt, vuosia myöhemmin olen alkanut päästä yli kokemastani traumasta. Minulla on yhä hyväpalkkainen työ, useita ystäviä ja elämäni on kaikin puolin loistavaa. Olen itsevarma. Itse asiassa niin itsevarma, että aijon mennä treffeille erään tytön kanssa. Hän on suloinen; pitkät mustat hiukset ja kauniit vihreät silmät.

eng. ©

Disneyn hylkäämä

Jotkut teistä ovat varmasti kuulleet, että Disney on vastuussa ainakin yhdestä oikeasta kummituskaupungista.

Disney rakensi Bakers Bayhyn Bahamalle Treasure Island-lomakohteen. Disneyn risteilyalukset toivat kohteeseen turisteja, jotka nauttivat sen tarjoamista elämyksistä. Disney kulutti arviolta noin 30,000,000 dollaria paikkaan. Kyllä, luit oikein; 30 miljoonaa dollaria.

Sitten Disney hylkäsi sen.

Syynä oli heidän mukaansa matalat vedet (heidän risteilyaluksensa eivät voineet liikkua turvallisesti alueella) ja syytteitä lauottiin myös bahamalaisia työntekijöitä kohtaan, jotka olivat Disneyn mukaan liian laiskoja työskennelläkseen heidän antamiensa aikataulujen mukaan.

Syynä ei ollut kuitenkaan matalat vedet tai se, että työntekijät olivat laiskoja. Molemmat näistä olivat vain nopeasti keksittyjä tekosyitä joiden ajateltiin vaikuttavan edes jollakin tavalla uskottavilta.

Miksi Disney sitten sulki Treasure Islandin?

Luultavasti samasta syystä kuin Mowglin palatsinkin.

Disney aloitti 1990-luvun lopulla Mowglin palatsin rakentamisen Pohjois-Carolinassa sijaitsevan rannikkokaupunki Emerald Islen lähelle.

Siltä varalta ettet tiedä, kuka Mowgli on, hän on Disneyn Viidakkokirjasta tuttu orpo poika, joka on susien kasvattama ja elää sulassa sovussa melkein kaikkien viidakon eläinten kanssa.Viidakkokirja on piirretty elokuva vuodelta 1967.

Mowglin palatsin rakentaminen oli kiistelty hanke alusta alkaen. Disney osti laajalti kallista maata projektia varten ja joidenkin ostettujen alueiden ympärillä pyöri noihin aikoihin myös skandaaleita,
syystäkin; paikallinen hallitus nimittäin laittoi ihmisten koteja pakkolunastukseen ja myi alueet Disneylle. Eräässä tapauksessa vastavalmistunut talo määrättiin välittömästi pakkolunastukseen ilman suurempia selityksiä.

Hallitus otti välistä alueita myös fiktiiviselle valtatie-projektille. Alueilla asuvat ihmiset tiesivät varsin hyvin, mitä on meneillään, joten he ristivät tien "Mikki Hiiren valtatieksi".

Ryhmä Disneyn johtohenkilöitä päätti järjestää kaupunkitapaamisen. Heidän tarkoituksenaan oli vakuuttaa asukkaat siitä, kuinka tuottoisa projektista tulisi alueen taloudelle. He näyttivät Mowglin palatsin pohjapiirrokset ja kertoivat, kuinka työntekijöillä olisi alustavien suunnitelmien mukaan heimo- ja lannevaatteet päällään. Ihmiset raivostuivat ja eräs yleisössä ollut jopa yritti kiivetä lavalle raivon vallassa, mutta järjestysmiehet taltuttivat hänet nopeasti.

Intialainen palatsi, sitä ympäröivä viidakko ja heimovaatteet päällä kulkevat työntekijän eivät varsinaisesti sopineet keskelle suhteellisen varakasta asuinaluetta, joka sattui olemaan myös melkoisen muukalaisvastainen.

Alkoi alueen uusiminen; taloja ja muita "turhia" rakennuksia purettiin, eikä kukaan voinut tehdä mitään estääkseen sitä. Paikallinen televisio ja lehdet olivat olleet aluksi hanketta vastaan, mutta Disney sai vaikutusvallallaan ja rahalla uutisoinnin kääntymään positiiviseksi.

Rakennukset saatiin valmiiksi ja asiakkaita alkoi virtaamaan kohteeseen. Liikenteen määrä kasvoi alueella huomattavasti ja asukkaat joutuivat neuvomaan jatkuvasti eksyneitä turisteja. Turistit eivät aina käyttäytyneet hyvin ja tämäkin lisäsi asukkaiden vihamielisyyttä.

Sitten kaikki vain loppui.

Disney sulki kohteen, eikä kellekään kerrottu syytä. Disneyn lähteminen oli suorastaan unelmien täyttymys asukkaille, jotka olivat vastustaneet projektia alusta alkaen.

- -

En ole ajatellut tätä tapausta kohteen sulkeutumisen jälkeen, josta on nyt jo yli kymmenen vuotta. Asun noin neljän tunnin ajomatkan päässä Emerald Islestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä.

Jonkin aikaa sitten luin kuitenkin artikkelin, jonka joku Treasure Islandin kohteessa sulkemisen jälkeen käynyt oli kirjoittanut ja julkaissut nettiin. Disney oli vain... jättänyt kaiken jälkeensä. Rakennukset olivat lahonneet ja tavarat jääneet paikoilleen. Ilkivaltaa oli myös paikassa harrastettu. Tekijöiksi epäilisin paikan entisiä työntekijöitä, jotka olivat menettäneet työpaikkansa yhtäkkiä. Myös paikallisilla oli varmasti osansa asiassa, sillä ihmiset olivat varmasti yhtä vihaisia Treasure Islandin rakentamisesta kuin ihmiset olivat täällä Mowglin palatsin rakentamisesta.

Ihmisten vihaa Disneytä kohtaan lisäsivät myös huhut, joiden mukaan Disney olisi päästänyt akvaarioissa olleet merenelävät vapaaksi mereen paikan sulkemisen jälkeen. Näihin mereneläviin kuului muun muassa haita.

Postaus Treasure Islandin kohteesta sai minut miettimään asioita. Vaikka Mowglin palatsin sulkemisesta oli kulunut jo vuosia, ajattelin, että olisi mahtavaa tehdä pieni tutkimusretki paikan päälle; ottaa paljon kuvia, kirjoittaa kokemuksistani ja katsoa olisiko raunioissa mitään, mitä voisin ottaa muistoksi itselleni.

Valehtelisin, jos kertoisin että lähdin matkaan heti. Minulla meni vuosi reissun suunnitteluun ja siihen, että oikeasti ryhdyin valmistelemaan Emerald Islelle lähtöäni. Sen vuoden aikana tein paljon taustatutkimusta Mowglin Palatsin kohteesta. Tai no, ainakin yritin. Luonnollisesti yksikään Disneyn omista lähteistä ei maininnut sanallakaan paikasta. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin ilmeisesti ajatellut postata nettiin mitään kohteesta. Myöskään mikään paikallisen median artikkeli ei maininnut sanallakaan kohteesta mitään. Toisaalta se oli kyllä odotettavissa kun muistelee, miten ne olivat aikoinaan taipuneet Disneyn tahtoon.

Sain vasta tietää, että yhtiöt voivat itseasisassa pyytää hakukoneita poistamaan tiettyjä linkkejä joita löytyisi, kun heidän nimensä kirjoittaa hakukenttään. Nyt kun ajattelen tarkemmin, ihmiset ovat varmasti postanneet Disneyn hylkäämistä kohteista, mutta Disney on hiljentänyt kaikki tällä hakukone-kikalla.

Löytääkseni hylätyn lomakohteen, minun piti etsiä todella vanha kartta, jonka olin saanut postissa joskus 90-luvulla. Se lähetettiin kaikille, jotka olivat tuolloin vierailleet vastikään jossain Disney-kohteessa. Saatuani kartan tungin sen huolimattomasti kirjojeni ja sarjakuvieni sekaan. Itseasiassa muistin kartan olemassaolon vasta muutama viikko sitten ja minulta kului pari viikkoa sen löytämiseen. Vanhempani olivat nimittäin laittaneet pitkälti kaikki tavarani lapsuudesta ullakolle, joka on täynnä erilaisia esineitä ja muuta rojua. Onnekseni löysin sen lopulta.

Koitti vihdoin päivä, jota olin vuoden päivät odottanut. Lähtö. Neljän tunnin ajomatka kaupunkiin sujui suhteellisen vaivattomasti. Minun täytyy kuitenkin mainita, etten ole kovin hyvä lukemaan karttaa. Paikallisista ihmisistä ei ollut juurikaan apua suunnistuksessa, sillä suurin osa heistä oli muuttanut alueelle vasta kohteen sulkemisen jälkeen. Vanhemmat asukkaat taas katsoivat vihaisesti ja hätistelivät minut pois, kun aloitin lauseen "Mistä löytäisin Mowglin..."

Minun täytyi siis löytää tie Mowglin palatsiin omin avuin. Ajomatkani aikana ajoin läpi tien, jossa Disneyn istuttamat trooppiset kasvit olivat levinneet ja kasvaneet niin suuriksi, että ne rehottivat osittain tiellä. Tästä tiesin, että olin oikealla suunnalla. Niiden varjossa kasvoi paikallisia kasvilajeja, jotka OIKEASTI kuuluivat sinne.

Lopulta näin kasvien katveesta pilkottavan suuren, puisen portin, joka näytti siltä, ettei sitä olisi avattu vuosikausiin. Muistin katsoneeni joskus luontodokumentin uhanalaisista punapuista ja minusta näytti, että tuo massiivinen portti olisi voitu hyvinkin rakentaa niistä. Ja näin luultavasti olikin. Tajusin, että olin viimein perillä kohteen pääportilla.

Pysäytin autoni ja sammutin moottorin. Jos totta puhutaan, olin hieman peloissani. En tiedä miksi, minulla oli vain outo tunne sisälläni. Nousin kuitenkin autosta ja kävelin lähemmäksi. Liu'utin kättäni porttin puurunkoa vasten ja huomasin, että ainakin tuholaiset olivat ehtineet paikalle ennen minua; osa puusta oli silminnähden lahoa ja hyönteisten jyrsimää. Portin ylä-osassa ohuiden narujen varassa roikkui ruostunut kyltti, johon oli kirjoitettu käsin "Disneyn hylkäämä". Se oli mitä luultavammin jonkun paikallisen pienimuotoinen protesti.

Portit olivat raollaan sen verran, että kokoiseni ihminen sopisi välistä. Autoni saisi siis jäädä tähän. Otin autostani kartan ja kameran ja lähdin kävelemään.

Portin sisäpuolella kasvit olivat yhtä ylikasvaneita kuin aikaisemminkin ja näytti kuin sisällä vallitsisi järjestyksen ja kaaoksen symbioosi; oli tarkkaan harkittuja kukka-istutuksia, jotka olivat kuitenkin painuneet villikasvien ja sienilajikkeiden jyrätessä ne alleen. Kookospuut oli istutettu siisteihin riveihin, mutta niistä pudonneet kookokset olivat mätänevissä läjissä puiden juurilla.

Näin useita patsaita, olihan kyseessä Disneyn kohde, mutta kaikki olivat hajonneet joko ilkivallan takia tai yksinkertaisesti ajan saatossa. Puiset rakennukset olivat lahonneita ja homeisia. Ohittaessani niitä imelä haju lejui nenääni ja sai minut nyrpistämään kasvojani.

Tie vei minut suuren rakennuksen eteen, jonka oletin olevan päärakennus kokonsa takia. Keskellä pihaa oli Baloo-patsas, joka on Viidakkokirja-elokuvien ystävällinen karhu. Baloo tuijotti tyhjällä katseella kaukaisuuteen tassu leppoisasti ilmassa. Hymähdin huomatessani, että patsas oli lintujen ulosteen peitossa ja köynnökset olivat kiertyneet Baloo-paran jalkojen ympärille. Rakennuksen kyljessä luki veikein puisin kirjaimin "Palatsi". Sen maali oli rosoinen ja halkeillut, ja seiniä koristi lukuisat spray-maalilla loihditut kuvat ja kirjoitukset. Oviakaan ei enää rakennuksessa ollut ja näytti siltä, kuin ne olisi revitty saranoineen irti.

Katsahdin oviaukon yläpuolelle, jossa luki sama teksti, jonka olin nähnyt aikasemminkin: "Disneyn hylkäämä". Astuin sisään.

Oi voisimpa kertoa teille, että löysin sisältä arvokkaita vanhoja esineitä, rahaa pullollaan olevia kassakoneita tai kodittomien ihmisten asuinyksikön.... Mutta ei, en löytänyt.

Rakennus oli täysin tyhjä. Jopa niin tyhjä, että vaikutti siltä kuin ihmiset olisivat varastaneet jopa tapetit seinistä. Kaikki esineet, jotka olivat olleet liian suuria varastettavaksi,  oli pinottu keskelle valtavaa salia. Kävellessäni eteenpäin askeleeni kaikuivat kolkosti ympäri rakennusta. Huomasin seinällä olevan pohjapiirroksen, johon oli merkattu, mitä löytää mistäkin huoneesta. Etsin piirroksesta kiinnostavimmilta kuulostavat huoneet ja suuntasin ensimmäiseksi keittiöön.

Keittiö oli juuri sellainen kuin keittiön tuollaisessa paikassa kuvittelisikin olevan; kustannuksissa ei oltu säästelty ja keittiöstä löytyi kaikki kodinkoneet, tasot ja vähän enemmänkin. Aika ei ollut kuitenkaan tässä tilanteessa kullannut muistoja, vaan jokainen lasipinta oli rikottu, ovet revitty saranoiltaan, metallipinnat murjottu pilalle ja kaiken tämän lisäksi keittiössä leijaili kuvottava lemu.

Löysin jättimäisen pakastimen, joka oli täynnä tyhjiä hyllyjä. Katosta roikkui rivi metallisia koukkuja ja oletin katsomieni ruoka-ohjelmien perusteella, että ne olivat varmaan lihalle tarkoitettuja. Seisottuani hetken pakasteessa huomasin, että nuo koukut heiluivat jokainen satunnaiseen suuntaan. Liike oli niin hidas ja huomaamaton, että sitä oli melkein mahdotonta edes nähdä. Ajattelin, että heilumisen oli luultavasti aiheuttanut se, kun olin astunut sisään pakasteeseen, joten tartuin kädelläni yhteen koukkuun pysäyttäen sen liikkeen.

Vessat olivat aika lailla samanlaisessa kunnossa kuin edellisetkin paikat. Aivan kuten Treasure Islandinkin kohteessa, joku oli lyönyt posliiniset altaat hajalle. Lattialla oli pieni lätäkkö vettä (tai ainakin toivon niin), joka haisi niin pahalta, etten viitsinyt jäädä vessaan enää pidemmäksi aikaa. Yksi outo asia kuitenkin sekä naisten että miesten vessassa oli se, että vessanpöntöissä oli vettä ja osa hanoista oli joko päällä tai vuoti vettä. Luulisi, että alueen vedet olisi katkaistu jo aikoja sitten.

Kohteessa oli paljon erilaisia paikkoja, mutta aikani ei riittänyt mitenkään kaikkien niiden tutkimiseen. Muutama rakennus jonne kurkistin oli hajotettu melkeinpä täysin, joten en olettanut löytäväni niiden sisältä mitään tutkimisen arvoista.

Eräs huone oli poikkeus, sillä olin varma, että kuulin todella hiljaista keskustelua sieltä. Oletin, että kyseessä olisi televisio tai radio, mutta miten ne toimisivat paikassa, joka on ollut suljettuna niin pitkään? Sanat olivat kuin kuiskauksia, ehkä ne olivatkin minun hengitykseni ääniä, jotka kaikuivat rakennuksen nurkissa ja saivat minut kuulemaan harhoja. Nämä asiat kuitenkin kuulin:

- En uskonut sitä.
- (Lyhyt epäselvä vastaus, jota en kuullut)
- En tiennyt sitä. En tiennyt sitä.
- Isäsi kertoi sinulle.
- (Jälleen epäselvä vastaus tai jonkinlaista nyyhkyttämistä)

Okei, tiedän, kuulosta naurettavalta. Haluan kuitenkin kertoa todenmukaisesti kokemuksistani kohteessa. Huoneessa olisi saattanut myös olla jotain kodittamia jotka olisivat voineet vaikka puukottaa minua. Kohautin harteitani ja vakuutin itselleni, että olin kuullut vain harhoja.

Saavuin jälleen päärakennuksen eteen ja tajusin, etten ollut löytänyt mitään mainitsemisen arvoista. Samalla huomasin näkökentässäni jotain kiinnostavaa, mitä en ollut aikaisemmin ilmeisesti edes huomannut. Rakennuksen pihalla oli melkeinpä elävää pytonia muistuttava, yli kaksimetrinen patsastas hienon jalustan päällä. Aurinko oli jo laskemassa ja sen valo osui TÄYDELLISESTI patsaaseen juuri oikeassa kulmassa.

Lähestyin patsasta, kaivoin taskustani kameran ja nappasin kuvan. Pinnistin varpaillani ja otin toisen. Sitten siirryin lähemmäksi ottaakseni lähikuvan patsaasta.

Pyton nosti hitaasti päätään, katsoi suoraan silmiini ja luikerteli nopeasti ylikasvaneen ruohikon sekaan. Käärmeen ruho näytti jatkuvan loputtomiin ja jos minun pitäisi veikata, sanoisin, että se oli loppujen lopuksi yli 24 metriä pitkä. Katsahdin karttaa ja huomasin, että seison matelijoiden rakennuksen vieressä. Olisi pitänyt arvata, mietin. Muistin huhun, jonka mukaan Disney olisi päästänyt merenelävät vapaaksi mereen. Mikseivät he muka olisi tehneet samaa maalla liikkuville eksoottisille eläimille.

Olin sanaton ja epäilemättä olin tuijottanut käärmeen perään suu auki jo ikuisuuden, ennen kuin palasin takaisin maan pinnalle. Räpsytin silmiäni pari kertaa ja peräännyin muutaman askeleen; en todellakaan aikonut ottaa minkäänlaista riskiä siitä, että mahdollisesti myrkyllinen käärme palaisi takaisin, joten päädyin kävelemään päärakennuksen sisälle.

Etsin katseellani istumispaikkaa, sillä jalkani olivat täysin hyytelönä. Lasinsirpaleita ja mätäneviä lehtiä täynnä oleva lattia ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta, eikä myöskään läjä huonekaluja keskellä huonetta ollut oikein tukevan näköinen. Muistin nähneeni aikaisemmin jonkinlaisen portaikon rakennuksen aulan lähellä ja päätin mennä sinne istumaan hetkeksi, jotta saisin hengitykseni ja etenkin sykkeeni tasaantumaan.

Löysin portaikon, joka oli tarpeeksi kaukana rakennuksen ovista, joten se oli säilynyt suhteellisen puhtaana. Huomasin, että portaikon viereisellä seinällä roikkui kyltti, johon oli jälleen kirjoitettu "Disneyn hylkäämä" Otin kyltin seinältä ja asetin sen takapuoleni alle, enhän voinut olla varma mitä kaikkea likaa portaissa todellisuudessa olisi.

Portaikko meni alaspäin. Sen alapäässä oli melko hämärää, joten en kunnolla nähnyt, mitä siellä oli. Käytin kamerani salamaa improvisoituna taskulamppuna ja huomasin, että portaikon päässä oli metallinen ovi jossa roikkui lukko. Ovessa oli - tällä kertaa oikea - kyltti jossa luki "VAIN MASKOTEILLE! KIITOS!"

Mielialani kohosi, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tuon oven takana saattaisi olla mielenkiintoisia esineitä takavuosilta. Toisekseen, lukko oli yhä ovessa. Kukaan ei ollut siis mennyt alakertaan; eivät vandaalit, varkaat... Ei kukaan. Tuo paikka oli luultavasti ainoa, josta löytäisin jotain kiinnostavia kuvauskohteita tai ehkäpä jonkun kivan pienen matkamuiston. Olin tullut kohteeseen sillä ajatustavalla, että saan ottaa mitä haluan koska kaikki on hylättyä tavaraa.

Minulla ei mennyt kauaa aikaa oven lukon rikkomiseen. Tai oikeastaan, en rikkonut lukkoa, rikoin ovessa olleen metallisen liuskan jossa lukko oli kiinni. Aika oli tehnyt enemmän ovelle mitä minä tein, joten onnistuin vääntämään liuskaa tarpeeksi, jotta sain ruuvit irti. Kummaa, ettei kukaan ollut yrittänyt mennä ovesta läpi ennen minua.

Huoneen takaa paljastui hyvin paljon muusta rakennuksesta eroava paikka; siellä oli jopa valot! Tai no, joka toinen katossa olevista lampuista oli päällä ja nekin välkkyivät. Mitään ei myöskään ollut varastettu tai rikottu, mutta tavarat olivat kulahtaneet. Pöydillä oli muistilappuja ja kyniä, seinillä oli kellot, tuoleja oli siellä täällä... Seinällä oli oikeasti jopa yksi vanha käkikello. Eräs oviaukko vei tauko-huoneeseen, jossa oli ikivanha televisio ja jo kuivaksi mennyttä mädäntynyttä ruokaa lautasilla.

Näkemäni muistutti minua katastrofi-elokuvista, joissa paikat on jätetty sellaisiksi, kuin ne olivat evakuoinnin hetkellä olleet.

Kävellessäni labyrintin omaisessa kellarissa eteenpäin minua alkoi mietityttämään näkemäni yhä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmas kävelin, sitä enemmän paikat menivät sotkuisiksi; pöytiä ja hyllyjä makasi lattialla, tuoleja oli sikin sokin, paperit olivat levinneet pitkin lattiaa ja eräskin matto oli kostean lattian vaikutuksesta täysin homeessa. Homeessa olivat myös huonekalut; kaikki puinen oli läpimätää ja koskettaessa lahosivat rikki. Eräässä huoneessa oli vaaterekki täynnä vaatteita ja irvistin inhosta huomatessani niidenkin olevan täynnä homepilkkuja.

Valot vähenivät, mitä kauemmas menin synkkää ja tunkkaista käytävää pitkin. Huomioni kiinnittyi oveen, Joka oli musta-kelta-raitainen ja siinä luki "HAHMOJEN PUKUHUONE 1".

Ovi ei auennut. Sen takana olisi luultavasti kaikki klassisten Disney-hahmojen asut ja minä todellakin halusin kuvata niitä. Yritin avata ovea kaikilla erilaisilla tavoilla, mutta mikään ei tehonnut, ovi oli jumissa. Huokaisin, ja käännyin lähteäkseni. Kuulin selkäni takaa oven narahtavan auki.

Käännyin ja taputin mielessäni itseäni olkapäälle. Astuin täysin pimeään huoneeseen. Valon lähteenä käytin kamerani salamaa löytääkseni valonkatkaisijan. Huoneessa ei kuitenkaan sitä ollut.

Yhtäkkiä kuulin särähdyksen ja huoneen kattovalot alkoivat hitaasti syttyä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin silmäni tottuivat valoon. Huone oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellutkin sen olevan. Lukuisia tuttuja Disney-asuja roikkui seinillä, joita katsoin ihaillen. Takaseinällä oli rekki, joka oli tarkoitettu ilmeisesti pelkästään lannevaatteille ja alkuasukas-tyylisille vaatteille.

Eräs asia kuitenkin oli mielestäni outo ja halusinkin ottaa siitä ensimmäisen kuvan; toisista asuista poiketen keskellä lattiaa oli Mikki Hiiri-asu joka makasi selällään kuin murhan uhri. Asun musta turkki oli mätä ja asusta puuttui tukkoja karvaa. Vielä oudompaa oli asun väri; se oli kuin negatiivi- kuva oikeasta Mikki Hiirestä; musta siitä mistä sen olisi pitänyt olla valkoinen ja valkoinen siitä mistä sen olisi pitänyt olla musta. Tavallisesti punaiset henkselit olivat nyt vaalean siniset.

Näky oli lopulta niin karmiva, että päätin ottaa kuvan siitä vasta viimeisenä.

Otin useita kuvia seinällä roikkuvista asuista ja niiden jähmettyneistä kasvonpiirteistä; ylhäältä, alhaalta, sivuilta ja lopulta suoraan edestä, joiltain asuista puuttui jopa muovisilmiä. Halusin ottaa myös yhden lavastetun kuvan hahmon päästä homeisella lattialla. Kurotin käteni seinällä roikkuvan  Aku Ankka-hahmon asun pään ympärille ja irrotin sen hennosti, jottei se hajoaisi käsiini. Katsoin käsissäni olevan hahmon muovisia silmiä. Kolaus sai minut hypähtämään säikähdyksestä.

Katsoin jalkoihini ja näin kenkieni välissä oikean ihmisen pääkallon. Se oli ilmeisesti tippunut maskotin pään sisästä lattialle ja kallon sirpaleet olivat levinneet jalkoihini. Vain tyhät kasvot ja leuka säilyivät ehjänä ja näytti kuin se olisi tuijottanut minua.

Pudotin käsissäni olleen hahmon pään välittömästi ja hyppäsin taaksepäin.

Minun täytyi ottaa kuva siitä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Tarvitsen todistusaineistoa varsinkin, jos Disney yrittää jotenkin peitellä asiaa. Mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Disney olisi vastuussa tästä.

Lattialla maannut Mikki Hiiri-hahmo alkoi hitaasti nousta.

Ensin se nousi istumaan, sitten ylös seisomaan. Se asu... Tai kuka ikinä oli asun sisässä seisoi keskellä huonetta ja sen muoviset silmät ja ilmeettömät kasvot tuijottivat minua samalla kun hoin ääneen "Ei..." yhä uudelleen ja uudelleen.

Kädet täristen ja sydän hakaten onnistuin ottamaan kamerani ja otin kuvan siitä.

Digikamerani näytölle ilmestyi huonolaatuinen kuva Mikki Hiiri-asusta. Sitten näyttö muuttui mustaksi.

Kohotin katseeni ylös eteeni.

"Hei," se sanoi käheällä ja hiljaisella äänellä, joka kuitenkin vastasi täydellisesti Mikki Hiiren oikeaa ääntä. "Haluatko nähdä pääni irtoavan?"

Se alkoi repiä omaa päätään valkoisilla hanskoilla peitetyillä käsillään.

Lopulta sen sormet upposivat syvälle kaulaan. Sen kaulasta alkoi valua paksua, paakkuista, keltaista nestettä.

Käännyin pois päin kuullessani lihan repeävän. Ryntäsin ovesta ulos ja viimeinen asia, jonka huoneessa näin, oli oven yläpuolelle kaiverrettu teksti "Jumalan hylkäämä"

En koskaan saanut kuvia kamerastani. En koskaan kirjoittanut blogi-postausta asiasta. Juostessani tajusin, miksi Disney ei halunnut kenenkään tietävän paikasta.

He eivät halunneet kenenkään pääsevän sisään.

He eivät halunneet kenenkään tuollaisen pääsevän ulos.