Ikkuna

Eräänä kylmänä talvisena iltana 16-vuotias tyttö nimeltä Brittany Snow oli kotonaan yksin ja katsoi televisiota. Hänen vanhempansa olivat menneet illalliselle ystäviensä luokse. Rankka lumisade oli kestänyt koko iltapäivän, mutta Brittany ei välittänyt siitä sillä hän oli kääriytynyt sohvalle pehmeän viltin alle.

Keskiyöhön mennessä Brittanyn vanhemmat eivät olleet vieläkään tulleet kotiin, ja hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Hän ei kuitenkaan halunnut soittaa heille, koska he olisivat ajatelleet ettei hän osaisi huolehtia itsestään.

Televisio oli huoneen nurkassa, ikkunan vieressä. Hän katsoi yhtä lempielokuvaansa, kauhuelokuvaa nimeltä Prom Night. Yhtäkkiä hän näki silmäkulmastaan jonkin liikkuvan ikkunassa. Pimeyden ja lumen seasta hän pystyi erottamaan miehen hahmon, joka käveli ikkunaa kohden. Kun mies läheni, Brittany näki tämän kasvot ja järkyttyi näkemästään. Miehen kasvot olivat arpeutuneet ja hänen silmissään oli hullu katse. Hän tuijotti herkeämättä Brittanya. Brittany vetäisi peitteen päänsä yli. Hän ei uskaltanut liikkua.

Hitaasti hän veti peitteen nähdäkseen juuri ja juuri jotain. Mies seisoi yhä siellä, tuijottaen suoraan häneen. Mies laittoi käden taskuunsa ja vetäisi jotain esille. Se oli pitkä veitsi. Kauhistuneena Brittany vetäisi peitteen jälleen päänsä yli ja toivoi, että mies luulisi sohvalla olevan vain kasa vilttejä. Hän onnistui siirtämään kättään ja vetämään hitaasti puhelimen taskustaan. Hän paineli numerot 911 hitaasti ja pidätti hengitystään odottaen vastausta.

Kun operaattori vastasi "Mikä on hätätilanteesi?", Brittany veti puhelimen lähelle kasvojaan ja kuiskasi "Ikkunani takana seisoo mies. Hänellä on veitsi. Tulkaa pian."

Hän oli liikkumattomana peiton alla minuuttien kuluessa. Lopulta hän kuuli sireenien äänen ulkoa ja poliisi koputti oveen.

Brittany vetäisi peitteen pois ja juoksi ulko-ovelle päästäen kaksi poliisia sisään. He sanoivat etteivät olleet nähneet ketään talon ulkopuolella.

"Hän oli tuolla", Birttany sanoi osoittaen ikkunaa etupihalla.
"Se ei ole mahdollista", toinen poliiseista sanoi. "Kukaan ei ole voinut seistä siellä. Lumessa ei ole yhtään jälkiä. Jos joku olisi ollut siellä, hän olisi jättänyt jalanjälkiä."
"Mutta hän seisoi juuri siellä ja tuijotti minua", Brittany sanoi. "Näin hänet omilla silmilläni!"
"Tiedäthän että silmäsi saattavat joskus huiputtaa sinua", poliisi sanoi. "Ehkä olet katsonut liikaa kauhuelokuvia."

Poliisit kääntyivät lähteäkseen, kun yhtäkkiä toinen poliiseista pysähtyi. Hän katsoi sohvaa jossa Brittany oli ollut. Hänen leukansa loksahti auki ja silmät suurenivat järkytyksestä.

Lattialla sohvan takana oli vetiset jalanjäljet ja veitsi.
"Sinä et katsonut miestä ikkunasi ulkopuolella", sanoi poliisi. "Katsoit hänen heijastustaan. Hän seisoi kokoajan takanasi."

Kelly Linkin kummitustarina

Time-lehti haastatteli Kelly Linkiä artikkeliin nimeltä "What Scares The People Who Scare Us?". Hän kertoi lehdelle seuraavan tositarinan.

Meitä oli yhdeksän tai kahdeksan North Carolinassa sijaitsevassa ravintolassa ja kerroimme toisillemme kummitustarinoita. Ystäväni ystävä sanoi, "Kun asuin pienenä Teksasissa, näin toistuvasti samaa unta. Unessa kävelin kotikaupunkini katua pitkin ja mies käveli minua vastaan. Joskus hän oli vanhempi ja joskus nuorempi. Hänellä ei ollut aina samoja kasvoja, mutta tiesin että hän oli sama mies. Hän läheni ja läheni, ja minulla oli tunne että jotain pahaa tapahtuisi, mutta heräsin aina ennen kohtaamistamme. Herätessäni olin kauhuissani. Eräänä yönä unessani, me vihdoinkin kohtasimme ja minä puhuin hänelle.
"Mikä sinun nimesi on?"
Hän sanoi, "Olen Sammy."
Sitten heräsin ja olin niin peloissani etten voinut enää mennä nukkumaan. Menin siskoni huoneeseen ja sanoin: "Voisinko tulla nukkumaan viereesi? Näin painajaista."
Siskoni sanoi, "Oliko se Sammy?"
"Mitä sanoit? Miten tiedät Sammyn?"
Siskoni vastasi, "En tiedäkkään. Mutta sinä toit juuri hänet kanssasi huoneeseen."
Laitoin valot päälle ja huomasin että siskoni nukkui.

Russian Sleep Experiment (Venäläinen Unitutkimus)

1940 luvun loppupuolella venäläiset tutkijat pitivät viittä ihmistä hereillä viidentoista päivän ajan käyttäen kokeellista kaasua joka perustui piristävään vaikutukseen. Heitä pidettiin suljetussa ympäristössä jotta heidän hengitystään voitiin tarkkailla, sillä kaasu sisälti suuren määrän myrkkyjä. Tämä tapahtui ennen valvontakameroiden keksimistä, joten heillä oli ainoastaan käytössään mikrofoneja ja 12 senttiä paksu peili-ikkuna josta heitä pystyttiin tarkkailemaan. Huoneessa oli paljon kirjoja ja telttäsänkyjä nukkumiseen, juoksevaa vettä, vessa ja tarpeeksi kuivaruokaa viidelle ihmiselle yli kuukauden ajaksi.

Testikohteet olivat poliittisia vankeja joiden uskottiin olevan valtion vihollisia toisen maailmansodan aikaan.

Kaikki meni hyvin ensimmäisten viiden päivän aikana; kohteet eivät tehneet paljon vastarintaa lupauksesta että heidät vapautettaisiin jos he suostuisivat testiin eivätkä nukkuisi 30 päivään. Heidän keskustelujaan ja tekemisiään seurattiin ja huomattiin että he alkoivat puhua menneisyyden traumaattisista tapahtumista ja keskustelujen yleinen sävy muuttui synkäksi 4 päivän kuluttua.

Viiden päivän jälkeen he alkoivat valittaa olosuhteista ja tapahtumista jotka johtivat heidän vangitsemiseensa ja heillä alkoi olla vakavia vainoharhoja. He lopettivat puhumasta toisilleen ja alkoivat jatkuvasti kuiskailemaan mikrofooneihin ja peili-ikkunaan. He alkoivat oudosti ajattelemaan että pystyisivät voittamaan tutkijoiden luottamuksen kääntymällä toisiaan vastaan. Ensin tutkijat luulivat sen olevan vain kaasun sivuvaikutus...

Yhdeksän päivän jälkeen ensimmäinen heistä alkoi kiljumaan. Hän juoksi huonetta ympäri jatkuvasti kiljuen täyttä kurkkua kolme tuntia putkeen, ja kun hän yritti sen jälkeen huutaa hän kykeni vain tekemään satunnaisia vingahteluja. Tutkijat olettivat että hän oli tuhonnut äänihuulensa. Kaikista yllättävin asia tässä käyttäytymisessä oli miten toiset kohteet reagoivat siihen...tai eivät reagoineet ollenkaan. He jatkoivat kuiskailua mikrofooneihin kunnes toinen kohteista alkoi kiljua. Kaksi kiljuvaa kohdetta ottivat kirjat ja avasivat ne keskeltä asettaen ne peili-ikkunoiden päälle. Kiljuminen loppui heti.

Niin loppui myös kuiskaaminen mikrofooneihin.

3 päivää kului. Tutkijat tarkastivat mikrofoonit tunneittain varmistaakseen että ne toimivat, koska oli mahdotonta että niistä ei kuulunut pienintäkään ääntä vaikka huoneessa oli 5 ihmistä. Hapenkäyttö kertoi että kaikkien 5 ihmisen täytyi olla yhä elossa. Itseasiassa huoneessa mitattu hapenkäyttö vastasi 5 ihmisen hapenkäyttöä erittäin korkea tasoisen raskaan treenauksen aikana. Neljännentoistapäivän aamuna tutkijat käyttivät sisäpuhelinta saadakseen yhteyden huoneeseen toivoen jotain vastausta testikohteiltaan, jotka he pelkäsivät olevan joko kuolleita tai aivokuolleita.

He sanoivat: "Me avaamme huoneen testataksemme mikrofoneja, astukaa pois ovelta ja menkää makuullenne lattialle tai teidät ammutaan. Ohjeiden noudattaminen johtaa yhden testikohteen vapauttamiseen."

Tutkijoiden yllätykseksi he kuulivat yhden lauseen joka sanottiin rauhallisella äänellä: "Me emme halua vapautua."

Väittely puhkesi tutkijoiden ja armeijan välille joka rahoitti tutkimusta. Kun tutkijat eivät kyenneet saamaan vastausta sisäpuhelimen avulla, huoneen ovi päätettiin avata viidennentoistapäivän keskiyöllä.

Huone puhdistettiin kaasusta ja täytettiin puhtaalla ilmalla jonka jälkeen mikrofonista alkoi välittömästi kuulua ääntä. 3 eri ääntä alkoi rukoilla että kaasu laitettaisiin takaisin päälle. Huone avattiin ja sotilaat lähetettiin hakemaan kohteet. Testikohteet alkoivat kiljumaan kovempaa kuin koskaan ennen, ja niin myös sotilaat kun näkivät mitä sisällä oli. Neljä viidestä kohteesta oli yhä elossa, vaikka kukaan ei voisi kutsua heidän tilaansa elämän kaltaiseksi.

Ruokavarastoihin viimeisen 5 päivän päivän ajalta ei ollut juurikaan koskettu. Lihapaloja kuolleen testikohteen jaloista ja rinnasta oli tungettu huoneen keskellä olevaan viemäriin tukkeuttaen sen, jonka takia lattialla oli 4 senttiä vettä. Siitä, kuinka suuri osa vedestä oli oikeasti verta ei tiedetty. Kaikilta neljältä "selviytyneeltä" kohteelta oli myös revitty suuria osia lihasta ja ihosta heidän ruumistaan. Tapa jolla liha oli revitty ja sormien päissä näkyvät luut kertoivat että ne oli revitty käsin, ei hampain kuten tutkijat aluksi luulivat.

Vatsan elimet rintakehän alapuolella oli poistettu kaikilta neljältä testikohteelta. Sydän ja keuhkot olivat paikoillaan, iho ja suurin osa luihin kiinnittyvistä  lihaksista oli revitty irti, paljastaen keuhkot rintakehän alapuolella. Kaikki verisuonet ja elimet olivat koskemattomia, ne oli vain revitty ulos ja laitettu lattialle. Kaikkien neljän testikohteen ruoansulatuskanavat toimivat. Pian tuli selväksi että heidän vatsansa sulatti heidän omaa lihaansa joka oli revitty irti ja syöty päivän aikana.

Suurin osa sotilaista oli Venäjän kovimpiin sotilaisiin kuuluvia, mutta silti monet kieltäytyivät palaamasta huoneeseen hakemaan testikohteita. Testikohteet jatkoivat huutamista ja rukoilivat ja vaativat että kaasu laitettaisiin takaisin päälle, jotteivät he nukahtaisi...

Kaikkien yllätykseksi testikohteet aloittivat rajun tappelun kun heitä alettiin poistaa huoneesta. Yksi venäläisistä sotilaista kuoli kun hänen kurkkunsa revittiin auki, toinen vahingoittui vakavasti kun hänen kiveksensä revittiin irti ja hänen jalkansa valtimo purtiin poikki. Muut 5 sotilasta menettivät henkensä myös, jos lasketaan mukaan heidän tekemänsä itsemurhat seuraavalla viikolla tapahtumista.

Kamppailussa yhden testikohteen perna oli revennyt ja hän oli vuotanut kuiviin välittömästi. Tohtorit yrittivät rauhoittaa häntä mutta se oli mahdotonta. Häneen piikitettiin yli 10 kertainen ihmisen normaali annos morfiinia ja hän silti taisteli kuin villiintynyt eläin, murtaen tohtorin kylkiluun ja käden. Sen jälkeen kun testikohteen sydän pysähtyi tämän vuodettua kuiviin, hän jatkoi kiljumista ja huitomista vielä 3 minuuttia, vaikeroiden ja hyökäten kaikkia ulottuvilla olevia ihmisiä kohtaan ja toistaen sanaa "LISÄÄ" yhä uudelleen ja uudelleen, heikommin ja heikommin kunnes hän viimein hiljeni.

Kolme selviytynyttä testikohdetta rauhoitettiin ja siirettiin lääketieteelliseen laitokseen. Kaksi joilla äänihuulet olivat yhä ehjät rukoilivat kaasua pitääkseen heidät hereillä.

Pahimmiten loukkaantunut vietiin ainoaan kirurgiseen operointihuoneeseen joka laitoksella oli. Sillä aikaa kun häntä valmisteltiin että hän saisi sisäelimensä takaisin ruumiiseensa huomattiin, että hän oli immuuni rauhoittavalle aineelle jota hänelle oli annettu. Hän taisteli raivostuneesti hänen pitelijöitään vastaan kun nukutuskaasua tuotiin saadakseen hänet rauhoittumaan. Hän onnistui ujuttamaan kätensä melkein kokonaan 10 senttisen nahkaremmin läpi, vaikka 100 kiloinen sotilas piteli hänen rannettaan. Kun hänelle annettiin hieman lisää nukutuskaasua kuin normaalisti ja välittömästi hänen silmäluomensa alkoivat räpsymään ja lopulta sulkeutuivat, ja hänen sydämensä pysähtyi. Operaatiopöydällä kuolleen testikohteen ruumiinavauksessa huomattiin että hänen veressään oli kolminkertainen määrä happea kuin normaalisti. Hänen lihaksensa jotka olivat kiinnittyneinä hänen luurankoonsa olivat pahasti repeytyneet ja hänellä oli 9 murtunutta luuta taistelusta pitelijöitään vastaan.

Toinen selviytyjä oli ensimmäinen ryhmästä joka oli alkanut kiljumaan. Hänen äänihuulensa olivat tuhoutuneet joten hän ei kyennyt rukoilemaan tai objektivoimaan kirurgia ja hän reagoi pudistamalla päätään väkivaltaisesti kun nukutusainetta tuotiin hänen lähelleen. Hän nyökytteli päätään kun joku vastahakoisesti ehdotti että he yrittäisivät leikkausta ilman nukutusainetta ja ei reagoinut 6 tunnin prosessiin jossa hänen vatsansa elimet asetettiin paikoilleen ja yritettiin peittää hänen jäljelle jääneellä ihollaan. Kirurgi sanoi toistuvasti että pitäisi olla lääketieteellisesti mahdollista että potilas olisi yhä elossa. Yksi pelästynyt sairaanhoitaja kertoi että ennen leikkausta potilaan suu oli vääntynyt hymyyn useaan otteeseen kun hän oli katsonut sairaanhoitajaa.

Kun leikkaus päättyi testikohde katsoi kirurgia ja alkoi korista kovaäänisesti, yrittäen puhua. Kirurgi oletti tämän olevan jokin äärimmäisen tärkeä asia joten hän antoi potilaalle kynän ja paperia jotta hän voisi kirjoittaa mitä halusi sanoa. Se oli yksinkertaista. "Jatka leikkaamista."

Kahdelle muulle testikohteelle tehtiin sama leikkaus, ilman nukutusainetta, mutta heihin pistettiin halvauttavaa aineutta operaation ajaksi. Kirugille oli mahdotonta suorittaa operaatiota kun potilaat nauroivat taukoamatta. Halvaantunina testikohteet kykenivät vain seuraamaan tutkijoita silmillään. Aine vaikutti vain lyhyen aikaa joten pian he yrittivät irtautua nahkaremmeistään. Kun he kykenivät jälleen puhumaan he pyysivät piristyskaasua. Tutkijat yrittivät kysyä miksi he olivat vahingoittaneet itseään, miksi he olivat repineet omat sisäelimensä ja miksi he halusivat lisää kaasua.

Ainut vastaus jonka he saivat oli: "Minun täytyy pysyä hereillä."

Kaikkien kolmen testikohteen nahkaremmit irrotettiin ja heidät laitettiin takaisin huoneeseen odottamaan päätöstä mitä heille pitäisi tehdä. Tutkijat kohtasivat armeijan "hyväntekijöiden" vihan heidän lopetettuaan testikohteiden valvonnan kun eräät testikohteista olivat peittäneet kammion ikkunan. Komentaja upseeri entisestä Neuvostoliiton komiteasta näki tutkimuksella valoisan tulevaisuuden ja halusi nähdä mitä tapahtuisi, jos kohteet laitettaisiin takaisin kaasukammioon. Tutkijat vastustivat tätä vahvasti, mutta heidät jätettiin huomiotta.

Kammion uudelleensulkemisen valmistelujen aikana kohteet yhdistettiin monitoriin ja heidän nahkaremminsä pehmustettiin kamppailun varalta. Kaikkien yllätykseksi kaikki kolme testikohdetta lopettivat kamppailun samalla hetkellä kun joku lipsautti että heidät laitettaisiin takaisin kaasukammioon. Oli selvää, että sillä hetkellä kaikki kolme kävivät jatkuvaa kamppailua etteivät he vain vaipuisi uneen. Yksi kohteista joka kykeni puhumaan hymisi taukoamatta ja kovaa; mykkä testikohde venytti jalkojaan nahkaremmejä vasten kaikilla voimillaan, ensin vasenta sitten oikeaa, sitten vasenta jotta keskittyisi johonkin eikä nukahtaisi. Kolmas testikohteista piteli päätään tyynyllä ja räpytteli silmiään nopeasti. Hän oli ensimmäinen joka kytkettiin monitoriin ja tutkijat katselivat hänen aivojensa aaltoja yllättyneinä. Ne olivat normaaleita suurimman osan ajasta mutta joskus linja meni yhtäkkiä suoraksi ja litteäksi. Vaikutti siltä kuin hänen aivonsa kuolisivat yhä uudelleen, palaten takaisin normaaleiksi. Kaikki olivat niin keskittyneitä monitorin tarkkailuun että vain yksi hoitajista näki testikohteen silmien menevän kiinni samalla hetkellä kuin hänen päänsä laskeutui tyynylle. Hänen aivoaaltonsa muuttuivat välittömästi kuvaamaan syvää unta, sitten suora viiva tuli viimeistä kertaa ja hänen sydämensä pysähtyi samanaikaisesti lopullisesti.

Ainut puhumaan kykenevä jäljelläoleva testikohde alkoi kiljuen vaatia, että hänet suljettaisiin kammioon välittömästi. Hänen aivoaaltonsa oli samankaltainen kuin kuolleella testikohteella joka oli kuollut vaivuttuaan uneen. Upseeri antoi käskyn sulkea viimeiset kaksi testikohdetta kammioon, sekä kolme tutkijaa. Yksi kolmesta nimetystä tutkijasta vetäisi välittömästi aseen esille ja ampui upseeria, sitten käänsi aseen kohti mykkää testikohdetta ja ampui tätä.

Hän osoitti aseellaan viimeistä testikohdetta, joka oli yhä remmitettynä sänkyyn samalla kun loput lääkäreistä ja tutkijoista tulivat huoneeseen. "En aijo sulkeutua sinne! En sinun kanssasi!" Hän huusi miehelle joka makasi sängyllä. "MIKÄ SINÄ OLET?" hän vaati. "Minun täytyy tietää!"

Testikohde hymyili.

"Oletko unohtanut sen noin helposti?" Testikohde kysyi. "Me olemme sinä. Me olemme hulluus joka on kaikkien teidän sisällä, rukoilemme vapautusta jokaisella hetkellä syvimmällä eläimellisissä mielissänne. Me olemme se miltä te piileksitte sängyssänne jokainen ilta."

Tutkija keskeytti hänet. Hän tähtäsi testikohteen sydäntä ja laukaisi aseensa. Monitorin käyrä suoreni kun kohde heikosti sanoi, "Niin...pian...vapaa...""

Gladdagh sormus

Kolme poikaa asui lähellä Galwayn kylää Irlannissa. He olivat olleet läheisiä ystäviä lapsesta asti ja olivat varttuneet yhdessä samalla kadulla. He olivat nimeltään Sean, Patrick ja Ronan.

    Eräänä päivänä, kun he kävelivät heidän kotiensa läheisellä niityllä, pojat löysivät kivisen autiotalon. Heidän ystävänsä olivat kertoneet heille että sen huhuttiin olevan kummitustalo ja monet lapset naapurustossa vierailivat paikassa, joka oli tavallaan rohkeustesti.

    Tietenkin pojat eivät voineet koskaan vastustaa haastetta, joten yhtenä iltana, he päättivät että olisi hauskaa vierailla autiotalossa. Yhdellä heistä oli puhelin mukana joten he ajattelivat että heidän seikkailunsa kuvaaminen olisi mahtava ajatus.

Kun he astuivat aution talon sisälle, pojat kuulivat tuulen vinkuvan avonaisissa ikkunoissa. Raunio näytti oudon aavemaiselta kuunvalossa.

"Kuulitteko tuon? Ronan nauroi. "Haamu sanoo MENE POIS, MENE POIS!"

"Ei ihme että ihmiset ovat niin peloissaan tullessa tänne," Sean sanoi. "Tämä paikka on oikea kaatopaikka!"

Pojat liikuivat talossa varoen liukastumasta mutaisella lattialla.

"Katsokaa tuota," Patrick sanoi, kuvaten maata puhelimellaan. "Tuolla on jotain kimaltelevaa. Se on sormus."

Patrick kumartui ja nosti mudan peittämän sormuksen. Sen kuviointi oli todella outo. Siinä oli kaksi kättä pitelemässä sydäntä. Sydämen huipulla oli kruunu. Se näytti todella arvokkaalta.

"Olen nähnyt tuollaisen kerran aijemminkin," Sean sanoi. "Se on Gladdagh sormus."

Iloisina löydöstään, pojat päättivät lähteä hylätystä talosta ja palata kotiin. He eivät olleet muutenkaan kokeneet mitään yliluonnollista.

    Kun he lähtivät, Ronan kääntyi ja huusi, "Hei, kummitus! Meillä on sormuksesi! Mitä ajoit tehdä asialle?"

Pojat kävelivät pois nauraen.

He kokoontuivat Ronanin taloon ja istuivat olohuoneeseen keskustelemaan, mitä Gladdaghin sormukselle pitäisi tehdä.

"Huomenna, meidän pitäisi mennä kaupunkiin ja myydä se kultasepälle", Sean ehdotti.

"Me voimme katsoa videon nyt," Patrick sanoi yhdistäessään puhelimen televisioon.

Hän painoi nappia ja näytöllä näkyi Ronan ja Sean kävelemässä autiotaloon tuulen vinkuessa kovaa.

"Kuulitteko tuon? Ronan nauroi. "Haamu sanoo MENE POIS, MENE POIS!"

Pari sekuntia myöhemmin he kuulivat matalan, pahantahtoisen äänen sanovan: 

"...menkää pois..."

Pojat jähmettyivät, silmät liimaantuneina näyttöön.

"Ehkä se oli vain tuuli," Patrick kuiskasi.

Video jatkui.

"Ei ihme että ihmiset ovat niin peloissaan tullessa tänne. Tämä paikka on oikea kaatopaikka!"

"...lähtekää täältä..."

Kolme poikaa tärisivät. He tajusivat ettei se ollut vain tuuli. He pystyivät kuulemaan äänen selkeästi.

Videolla, Patric tutki huoneen lattiaa.

"Katsokaa tuota. Tuolla on jotain kimaltelevaa. Se on sormus."

"...Älä koske siihen..."

"Olen nähnyt tuollaisen kerran aijemminkin. Se on Gladdagh sormus."

"...laita se takaisin..."

"Hei, kummitus! Meillä on sormuksesi! Mitä ajoit tehdä asialle?"

"...tapan sinut..."

Pojat katsoivat toisiaan uskomatta kuulemaansa.

"Tämä on vitsi, eikö?" änkytti Ronan. "Tarkoitan, teittehän te nuo äänet?"

Yhtäkkiä Patrickin puhelin alkoi soida. Hän nosti sen, tuijottaen poikia. Sitten hän vastasi puheluun ja asetti puhelimen korvalleen.

"Haloo?" hän sanoi varovasti.

Linjan toisessa päässä oli pitkä hiljaisuus. Sitten ääni kiljui:

"ANNA TAKAISIN GLADDAGH SORMUKSENI!"

Garden Plaza

Kaksi teinityttöä nimeltään Jenny ja Tanya olivat matkustamassa kotiin Tanyan isoäidin luolta. He päättivät pysähtyä viettämään pari päivää Gatlinburgissa, Tennesseessä ja vuokrasivat huoneen Garden Plaza hotellista, joka tunnettiin tuolloin nimellä "The Sunspree Resort Holiday Inn".

Kirjattuaan itsensä sisään huoneeseen 413 ja purettuaan tavaransa, tytöt viettivät loppupäivän kaupungilla. Sinä iltana, Jenny ja Tanya halusivat tehdä jotain hauskaa, joten he laittautuivat ja menivät keskustan yökerhoon. Tanssittuaan hetken tytöt menivät hakemaan juomista ja mies, joka istui baarissa alkoi juttelemaan heille. Illan lähentyessä loppuaan tytöt pyysivät miehen heidän hotellihuoneeseensa.
 
He istuivat sängyillä ja juttelivat hetken aikaa, mutta Tanya kyllästyi keskusteluun. Hän lähti käymään vessassa, jättäen Jennyn ja miehen huoneeseen. Kun Tanya huuhteli vessan ja avasi oven, hän huomasi kauhukseen, että mies oli kuristanut hänen ystävänsä kuoliaaksi.
    Nopeasti hän väisti miehen hyökkäyksen ja juoksi ulos huoneesta. Tanya meni käytävälle, hakaten ovia ja huutaen apua. Mies juoksi hänen peräänsä. Tanya onnistui pääsemään portaisiin. Murhaaja oli aivan hänen perässään. Epäonnekseen hän teki hätiköidyn päätöksen ja juoksi yläkertaan alakerran sijaan.
    Kauhistunut tyttö halusi epätoivoisesti päästä pakoon. Tanya pääsi portaiden päähän, jossa oli ovi joka johti katolle. Hän otti kiinni ovenkahvasta, mutta ovi oli lukossa. Hän kääntyi ympäri, mutta oli jo liian myöhäistä. Mies kiersi kätensä tytön kaulan ympärille.

Seuraavana aamuna, hotellin vieras oli palaamassa huoneeseensa kunnes huomasi Tanyan kuolleen ruumiin makaamassa portaiden päässä. Hän kytki hälytyksen päälle ja poliisi kutsuttiin paikalle. Jälkeenpäin, hotellin siivooja, joka oli siivoamassa huoneita, törmäsi Jennyn ruumiiseen joka lojui huoneen 413 lattialla.

Pelottavinta tässä tarinassa on se, että se on totta. Tyttöjen nimet ovat Jenny Stevens (17-vuotta) ja Tanya Roberts (16-vuotta). He kuolivat heinäkuun 29 päivä, vuonna 1980. Tappajan nimi on Allan Wayne Hughes. Hänet tuomittiin murhasta ja hän on viettänyt yli 30 vuotta vankilassa.
     Siitä lähtien kun tytöt murhattiin, huone 413 Garden Plaza Hotellissa on pysynyt tyhjänä. Vieraat ja työntekijät Garden Plazassa ovat kertoneet epätavallisista asioista joita tapahtuu neljännessä kerroksessa. Yöllä käytävillä ja portaikossa kuuluu juoksevien askeleiden ääniä, vaikka ketään ei siellä ole. Huoneesta 413 kuuluu huutoa, kiljuntaa ja hakkaamista, vaikka se on vapaana. Aina kun hotellin siivoojat siivoavat huoneen 413 vessaa, he kuulevat outoja ääniä huoneen sisältä.

The Never Ending Road

Coronassa, Californiassa oli kerran tie, jota suurin osa paikallisista kutsui nimellä "The Never Ending Road" eli päättymätön tie. Tien oikea nimi oli kuitenkin Lester Road. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Coronan ympäristö on muuttunut ja tietä ei enää ole. Jokatapauksessa, vuosia sitten Lester Road oli valaisematon tie jonka väitettiin tulevan päättymättömäksi jos sitä ajettiin yöllä. Ihmiset, jotka olivat varoituksista huolimatta päättäneet ajaa tietä pitkin yöllä katosivat, eikä kukaan kuullut heistä enää koskaan. Legendasta tuli niin tunnettu, että ihmiset kieltäytyivät ajamasta Lester Roadia edes päiväsaikaan. 

Eräänä iltana, kuten monet teinit näihin aikoihin, ajoin Lester Roadia, mutta vain pienen matkan. Se näytti ajovaloissani tosiaankin päättymättömältä. Kauhuissani käännyin nopeasti, koska jos olisin jatkanut tietä pitkin pelkäsin, etten olisi koskaan palannut.

Legenda vakuutti jopa paikallisen virkavallan niin, että he aloittivat tutkimukset. Lester Roadin lopussa oli tiukka käännös vasemmalle, eikä siinä ollut turvakaidetta. Käännöksen vieressä on rotko, jonka toisella puolella oli toinen toinen tie. Katsoessa oikeasta kulmasta näytti siltä, että tie jatkuisi suoraan, vaikka edessä olikin käännös. Tutkimuksissa löydettiin monia autoja rotkon pohjalta, joissa uhrien luurangot olivat yhä.

Kauhutarinoita Japanista (englanninkielisillä tekstityksillä) !

VIDEOIHIN PÄÄSET TÄSTÄ

Jeff The Killer

Lue myös toinen Jeff The Killer tarina täältä!

---

kuva

Viikkoja selittämättömien murhien jälkeen, uhkaava tuntematon murhaaja oli yhä työssään. Pienen todistusaineiston löydyttyä, nuori poika kertoo selvinneensä yhdestä murhaajan iskusta ja rohkeasti kertoo tarinansa.

"Olin nähnyt painajaista ja heräsin keskellä yötä," sanoo poika, "Huomasin ikkunan olevan auki jostain syystä, vaikka muistan sen olleen kiinni mennessäni nukkumaan. Nousin ja suljin sen. Sen jälkeen ryömin takaisin peiton alle ja yritin nukahtaa uudelleen. Silloin minulle tuli outo tunne, kuin joku katselisi minua. Katsoin ylös ja melkein hyppäsin sängystäni. Siellä, pienessä valossa joka tuli verhojeni välistä, oli yksi pari silmiä. Ne eivät olleet tavalliset silmät; ne olivat tummat, pahaenteiset silmät. Niiden ympärillä oli mustaa ja... se pelotti minua. Silloin näin sen suun. Pitkä, kauhistuttava hymy joka sai jokaisen ihokarvan kehossani nousemaan. Hahmo seisoi siellä, katsellen minua. Lopulta, ikuisuudelta vaikuttavan ajan jälkeen hän sanoi sen. Yksinkertaisen lauseen, mutta sanottuna tavalla, jolla vain hullu voisi puhua.

"Hän sanoi, `Mene nukkumaan.´. Kiljaisin, se sai hänet tulemaan luokseni. Hän veti esiin veitsen; tähdäten sydämeeni. Hän hyppäsi sänkyni päälle. Tappelin vastaan; potkin, löin, kierin ympäriinsä, yrittäen saada hänet pois kimpustani. Silloin isäni tuli sisään. Mies heitti veitsensä, se upposi isäni olkapäähän. Mies olisi luultavasti tappanut hänet, jos yksi naapureista ei olisi hälyttänyt poliisia paikalle.

"He ajoivat parkkipaikalle, ja juoksivat ovea kohti. Mies kääntyi ja juoksi kohti käytävää. Kuulin kolauksen, kuin lasi olisi rikkoutunut. Kun tulin ulos huoneestani, näin takapihalle päin osoittavan ikkunan olevan rikki. Katsoin siitä nähden hänen loittonevan. Voin kertoa sinulle yhden asian; en koskaan unohda niitä kasvoja. Ne kylmät, paholaisen silmät ja psykopaattinen hymy. Ne eivät koskaan lähde mielestäni."

Poliisi etsii yhä sitä miestä. Jos näet ketään joka sopii tämän tarinan kuvailuun, ota yhteyttä paikalliseen poliisilaitokseen.

Jeff ja hänen perheensä olivat juuri muuttaneet uuteen naapurustoon. Hänen isänsä oli saanut ylennyksen töissä ja he ajattelivat että olisi parasta asua yhdessä noista "hienoista" naapurustoista. Jeff ja hänen veljensä Liu eivät voineet kuitenkaan valittaa. Uusi, parempi talo. Mitä siinä ei voinut rakastaa? Kun he purkivat tavaroitaan, yksi naapureista tuli.

"Hei," hän sanoi, "Olen Barbara; asun teitä vastapäätä. No, halusin vain esitellä itseni ja poikani." Hän kääntyy ja kutsuu poikansa. "Billy, tässä ovat uudet naapurimme." Billy sanoi hei ja juoksi takaisin pihalleen leikkimään.

"No," Sanoi Jeffin äiti, "Olen Margaret, ja tämän on mieheni Peter, ja kaksi poikaani Jeff ja Liu." He molemmat esittelivät itsensä ja sitten Barbara kutsui heidät poikansa syntymäpäiville. Jeff ja hänen veljensä olivat aikeissa vastustaa, kun heidän äitinsä sanoi heidän tulevan mielellään. Kun Jeff ja hänen perheensä olivat saaneet kaiken purettua, Jeff meni äitinsä luokse.

"Äiti, miksi sanoit että tulemme jonkun lapsen juhliin? Jos et ole huomannut, en ole jokin tyhmä lapsi."

"Jeff," sanoi hänen äitinsä, "Me muutimme juuri tänne; meidän täytyisi näyttää haluavamme viettää aikaa naapureidemme kanssa. Nyt, me olemme menossa sinne juhliin ja se siitä." Jeff alkoi puhua, mutta lopetti, tietäen ettei hän voisi tehdä mitään. Aina, kun äiti sanoi jotakin, se oli lopullista. Hän käveli huoneeseensa ja meni makuulle sängylleen. Hän tuijotti kattoa kun yhtäkkiä, hän sai oudon tunteen. Ei kipua, mutta... oudon tunteen. Hän ajatteli sen olevan vain satunnainen tunne. Hän kuuli äitinsä kutsuvan häntä alakertaan hakemaan tavaroitaan ja hän käveli alas hakemaan ne.

Seuraavana päivänä, Jeff käveli alakertaan syömään aamiaista ja valmistautumaan kouluun. Kun hän istui siellä, syöden aamiaistaan, hän sai uudelleen sen tunteen. Tällä kertaa vahvempana. Se antoi hänelle kevyen kivun, mutta hän ei välittänyt siitä taaskaan. Kun hän ja Liu lopettivat aamiaisen, he kävelivät bussipysäkille. He istuivat odottamaan bussia, ja sitten yhtäkkiä joku lapsi skeittilaudalla hyppäsi heidän ylitseen, vain senttejen päässä heidän sylistään. He molemmat nojasivat taaksepäin yllättyneinä. "Hei, mitä helvettiä?"

Lapsi laskeutui ja kääntyi takaisin heihin päin. Hän potkaisi skeittilautansa ilmaan ja nappasi sen käsillään. Lapsi näytti olevan suunnilleen 12-vuotta; yhden vuoden nuorempi kuin Jeff. Hänellä oli yllään Aeropostalen paita ja revityt siniset farkut.

"Jaahas. Näyttää että meillä on tuoretta lihaa." Yhtäkkiä, kaksi muuta lasta ilmestyi. Toinen oli todella laiha ja toinen jättikokoinen. "No, kun olette uusia täällä, haluaisin esitellä meidät, tuolla on Keith." Jeff ja Liu katsoivat laihaa lasta. "Ja hän on Troy." He katsoivat lihavaa lasta.

"Ja minä," sanoi ensimmäinen lapsi, "olen Randy. Kaikille lapsille naapurustossa on pieni vero bussi maksusta, jos tajuatte mitä tarkoitan." Liu nousi seisomaan, valmiina lyömään lapselta tajun kankaalle kunnes yksi hänen kavereistaan vetäisi puukon esille. "Olisin toivonut sinun olevan yhteistyöhaluisempi, mutta ilmeisesti meidän on tehtävä se vaikeamman kautta." Lapsi käveli Liun luo ja otti hänen lompakkonsa. Jeff sai jälleen sen tunteen. Nyt, se oli tosiaankin voimakas; polttava aisti. Hän nousi, mutta Liu elehti häntä istumaan. Jeff ei huomioinut häntä vaan käveli lapsen luo.

"Kuunteleppa nyt pikku kovis, anna veljeni lompakko takaisin tai.." Randy pisti lompakon taskuunsa ja veti oman puukkonsa esiin.

"Ai? Mitä sinä aijot tehdä?" Juuri kun hän lopetti lauseensa, Jeff löi lasta nenään. Kun Randy tarrasi kiinni kasvoistaan, Jeff otti hänen ranteensa ja mursi sen. Randy kiljui ja Jeff nappasi puukon hänen kädestään. Troy ja Keith juoksivat Jeffiä kohti mutta Jeff oli liian nopea. Hän heitti Randyn maahan. Keith löi häntä kohti, mutta Jeff väisti ja puukotti häntä käteen. Keith pudotti veitsensä ja kaatui maahan huutaen. Troy yritti myös, mutta Jeff ei tarvinnut edes veistä. Hän vain löi Troyta suoraan vatsaan ja Troy kaatui. Kaatuessaan hän oksensi kaikkialle. Liu ei voinut muuta kuin katsoa ihmeissään Jeffiä.

"Kuinka pystyit?" se oli ainut mitä hän sanoi. He näkivät bussin tulevan ja tiesivät tulevansa syytetyiksi koko jutusta. Joten he alkoivat juosta niin nopeaa kuin pystyivät. Juostessaan, he katsoivat taaksepäin ja näkivät bussin kuljettajan juoksevan Randyn ja muiden luokse. Kun Jeff ja Liu pääsivät koululle, he eivät uskaltaneet kertoa mitä oli tapahtunut. He vain istuivat ja kuuntelivat. Liu luuli sen olleen vain parin lapsen hakkaamista, mutta Jeff tiesi sen olevan enemmän. Se oli jotain pelottavaa. Kun hän sai sen tunteen hän tunsi kuinka voimakas se oli, kehottaen häntä vain satuttamaan jotakuta. Hän ei pitänyt siitä miltä se kuulosti, mutta ei voinut olla tuntematta iloisuutta. Hän tunsi oudon tunteen kaikkonevan ja se pysyi poissa koulun loppuun asti. Jopa kun hän käveli koulusta kotiin, hän tunsi iloa. Kun hän saapui kotiin hänen vanhempansa kysyivät miten hänen päivänsä oli mennyt, hän vastasi, jotenkin pahaenteisellä äänellä, "Oli mahtava päivä." Seuraavana aamuna, hän kuuli koputusta etuovelta. Hän käveli alakertaan ja kaksi poliisia seisoi ovella, hänen äitinsä katsoessa häntä vihaisesti.

"Jeff, nämä poliisit sanovat minulle että hyökkäsit kolmen lapsen kimppuun. Ja että se ei ollut tavallista tappelua vaan heitä puukotettiin. Puukotettiin, poika!" Jeffin katse putosi maahan, näyttäen hänen äidilleen että se oli totta.

"Äiti, he vetivät puukot minua ja Liuta vastaan."

"Poika," sanoi toinen poliiseista,"Me löysimme kolme lasta, kaksi puukotettua ja yksi jonka vatsa oli mustelmilla, ja meillä on todistajia jotka kertovat sinun paenneen paikalta. Joten, mitä se kertoo meille?" Jeff tiesi ettei millään ollut väliä. Hän voisi sanoa että hän ja Liu olivat uhreja, muttei ollut mitään todisteita kuka hyökkäsi ensimmäisenä. He eivät voineet sanoa että he eivät paenneet, koska totuus oli että he tekivät niin. Joten Jeff ei voinut puolustaa häntä tai Liuta.

"Poika, kutsu veljesi paikalle." Jeff ei voinut tehdä sitä, koska sehän oli hän joka hakkasi kaikki ne lapset.

"Herra, se...se olin minä. Minä pahoinpitelin ne lapset. Liu yritti estää minua, mutta hän ei voinut." Poliisi katsoi partneriaan ja he molemmat nyökkäsivät.

"No poikaseni, näyttää että vietät vuoden nuorisovankilassa..."

"Odottakaa!" Liu huusi. He kaikki katsoivat häntä pitelemässä puukkoa. Poliisit ottivat aseensa esille ja tähtäsivät ne Liuhun.

"Se olin minä, minä hakkasin ne pikku kovikset. Tässä on jäljet todistamaan sen." Hän nosti hihaansa näyttääkseen haavat ja mustelmat, kuin hän olisi kärsivä.

"Poika, laske puukko," Poliisi sanoi. Liu pudotti puukon lattialle. Hän nosti kätensä ja käveli poliisien luokse.

"Ei Liu, se olin minä! Minä tein sen!" Kyyneleitä valui Jeffin kasvoja pitkin."

"Veli-parka. Yrittää ottaa syyt niskoilleen siitä, mitä minä tein. No, viekää minut pois." Poliisi johdatti Liun autoon.

"Liu, kerro heille että se olin minä! Kerro heille! Minä hakkasin ne lapset!" Jeffin äiti laski kätensä tämän hartioille.

"Jeff kiltti, sinun ei tarvitse valehdella. Me tiedämme että se oli Liu, voit lopettaa." Jeff katsoi avuttomasti poliisiauton kaartaessa pois Liu sisällään. Pari minuuttia myöhemmin Jeffin isä pysäytti autonsa tien laitaan, nähden Jeffin kasvot ja tietäen jonkin olevan hätänä.

"Poika, mikä on?" Jeff ei voinut vastata. Jeffin äiti käveli isän kanssa sisään kertoakseen huonot uutiset Jeffin itkiessä jalkakäytävällä. Noin tunnin jälkeen Jeff meni sisälle nähden hänen vanhempansa shokissa, surullisina ja pettyneinä. Hän ei kyennyt katsomaan heitä. Hän ei kyennyt katsomaan kuinka he luulivat sen olleen Liun syytä vaikka se oli hänen. Hän meni vain nukkumaan, yrittäen saada koko jutun mielestään pois. Kaksi päivää kului, ilman sanaakaan Liusta. Ei kavereita joiden kanssa viettää aikaa. Ei mitään muuta kuin surua ja syyllisyyttä. Sitä kesti lauantaihin, jolloin Jeffin herätti hänen äitinsä iloinen ja aurinkoinen ilme kasvoillaan.

"Jeff, on se päivä." Hän sanoi aukaisten verhot.

"Mitä, mikä päivä?" Jeff kysyi.

"No Billyn juhlat." Hän ei ollut kokonaan hereillä.

"Äiti, vitsailet, niinhän? Etkai odota minun menevän jonkun lapsen juhliin sen jälkeen kun..." Seurasi pitkä tauko.

"Jeff, me molemmat tiedämme mitä tapahtui. Luulen näiden juhlien olevan asia joka piristäisi viime päiviä. Nyt, pukeudu. Jeffin äiti käveli ulos huoneesta alakertaan laittautumaan. Hän taisteli herätäkseen kunnolla. Hän valitsi satunnaisesti paidan ja farkut ja käveli alakertaan. Hän näki äitinsä ja isänsä juhla-asuissa. Hän mietti miksi he laittoivat tuollaiset vaatteet jonkun lapsen juhliin?

"Jeff, nuo vaatteetko aijot laittaa?" Hänen äitinsä sanoi.

"Parempi kuin ylipukeutua." hän sanoi. Hänen äitinsä peitti vihan hymyllä.

"Jeff, me saatamme olla ylipukeutuneita, mutta näin pukeudut vaikutuksen tekemiseksi." hänen isänsä sanoi. Jeff huokaisi ja meni takaisin huoneeseensa.

"Minulla ei ole yhtään hienoja vaatteita!" hän huusi.

"On sinulla jotakin." hänen äitinsä vastasi. Hän katsoi kaappiinsa löytääksen jotain jota hän kutsui hienoksi. Hän löysi mustat housut ja valkoisen hupparin.

"Nuoko sinä laitat?" He molemmat sanoivat. Hänen äitinsä katsoi kelloaan. "No, ei ole aikaa vaihtaa. Mennään vain." He ylittivät tien Barbaran ja Billyn pihalle. He koputtivat ovea jota avaamaan ilmestyi Barbara, aivan kuten hänen vanhempansa, ylipukeutuneena. Kun he kävelivät sisälle Jeff näki vain aikuisia, ei lapsia.

"Lapset ovat pihalla. Jeff, mikset mene tapaamaan heitä?" Barbara sanoi.

Jeff käveli pihalle joka oli täynnä lapsia. He juoksentelivat ympäriinsä oudoissa cowboy-asuissa ampuen toisiaan muoviaseilla. Yhtäkkiä lapsi tuli hänen luokseen ja ojensi hänelle leluaseen ja hatun.

"Hei. Haluatko leikkiä?" hän sanoi.

"En, olen liian vanha sellaiseen." 

"Kiltti?" Lapsi sanoi. "Okei," Jeff vastasi. Hän laittoi hatun päähänsä ja alkoi leikkiä ampuvansa lapssia. Ensimmäisenä hän ajatteli sen olevan vastenmielistä, mutta sitten hänellä alkoi olla oikeasti hauskaa. Hän leikki lasten kanssa hetken aikaa kunnes kuuli jotain. Oudon rullaus äänen. Sitten se osui häneen. Randy, Troy ja Keith hyppäsivät kaikki skeittilaudoillaan aidan yli. Jeff pudotti leikkiaseen ja repi hatun päästään. Randy katsoi Jeffiä vihaisesti.

"Hei, Jeff, eikö vain?" hän sanoi. "Meillä on vähän keskeneräisiä asioita." Jeff näki hänen mukiloidun nenänsä. "Mielestäni olemme tasoissa. Hakkasin sinut, ja sinä sait minun veljeni nuorisovankilaan.

Randylla oli vihainen katse silmissään. "Voi ei, en halua tasapeliä, haluan voiton. Sinä olet ehkä hakannut meidät sinä yhtenä päivänä, muttet tänään." Kun hän oli sanonut sen Randy juoksi Jeffiä kohden. He molemmat kaatuivat maahan. Randy löi Jeffiä nenään, ja Jeff otti häntä korvista kiinni ja löi päällään häntä. Jeff puski Randyn pois ja he molemmat nousivat seisomaan. Lapset kiljuivat ja vanhemmat juoksivat pihalle. Troy ja Keith vetivät aseensa taskuistaan.

"Kukaan ei tule keskeyttämään tai luodit lentävät!" he sanoivat. Randy veti puukon esille ja puukotti Jeffiä olkapäähän.

Jeff kiljui ja kaatui polvilleen. Randy alkoi potkia häntä kasvoihin. Kolmen potkun jälkeen Jeff otti hänen jalastaan kiinni ja käänsi sitä, aiheuttaen Randyn kaatumisen maahan. Jeff nousi seisomaan ja käveli takaovea kohden. Troy otti hänestä kiinni.

"Tarvitko apua?" Hän heitti Jeffin takaoven läpi. Jeff yritti nousta pystyyn mutta hänet potkaistiin uudelleen maahan. Randy potki useasti Jeffiä, kunnes Jeff alkoi yskiä verta.

"Noniin Jeff, tappele kanssani!" Hän pukkasi Jeffin keittiöön. Randy näki pullon vodkaa ja rikkoi sen Jeffin päähän.

"Tappele!" Hän heitti Jeffin olohuoneeseen.

"Jeff, katso minua!" Jeff kohottaa kasvonsa, ne ovat veriset. "Minä sain sinun veljesi nuorisovankilaan! Ja nyt sinä vain olet täällä ja annat hänen mädäntyä vankilassa koko vuoden! Sinun pitäisi hävetä!" Jeff alkaa nousta.

"Oi vihdoin! Nouset tappelemaan!" Jeff on nyt jaloillaan, verta ja vodkaa kasvoillaan. Taas kerran hän saa sen oudon tunteen, jota ei ole tuntenut hetkeen. "Vihdoin. Hän on ylhäällä!" Sanoo Randy ja juoksee Jeffiä kohden. Silloin se tapahtuu. Jokin Jeffin sisällä napsahtaa. Hän mielensä on tuhottu, kaikki  järjellinen ajattelu on mennyttä, ainoa mitä hän voi tehdä on tappaa. Hän ottaa kiinni Randystä ja kaataa hänet maahan. Hän menee Randyn yläpuolelle ja lyö häntä suoraan sydämeen. Lyönti aiheuttaa Randyn sydämen pysähtymisen. Randyn haukkoessa henkeä Jeff hakkaa häntä. Lyönti lyönnin jälkeen, verta roiskuu Randyn ruumiista, kunnes hän ottaa viimeisen hengenvedon ja kuolee.

Kaikki katsovat nyt Jeffiä. Hänen vanhempansa, itkevät lapset, jopa Troy ja Keith. Jeff näkee kuinka he tähtäävät aseitaan häneen ja juoksee portaisiin. Juostessaan Troy ja Keith ampuvat häntä, mutta jokainen luoti menee ohi. Jeff juoksee yläkertaan. Hän kuulee Troyn ja Keithin takanaan. Jeff menee vessaan ja ottaa pyyhekoukut irti seinästä. Troyn ja Keithin panosten loputtua he tulevat puukkojen kanssa.

Troy heilauttaa puukkoaan Jeffiä kohden joka peruuttaa ja lyö koukulla Troyn kasvoja. Troy kaatuu pahasti. Nyt on jäljellä Keith. Jeff heilauttaa koukkua ja Keith pudottaa puukkonsa. Keith ottaa Jeffiä kaulasta kiinni. Hän puskee Jeffin seinää vasten, jolloin seinällä olleelta hyllyltä kaatuu valkaisuainetta heidän päälleen. Molemmat kiljuvat pyyhkiessään silmiään. Jeff on kuitenkin nopeampi ja heilauttaa koukun suoraan Keithin päähän. Keithin maatessa maassa ja vuotaessa kuiviin hänellä on uhkaava hymy kasvoillaan.

"Mikä on niin hauskaa?" Jeff kysyy. Keith ottaa käteensä sytkärin ja sytyttää sen. "Mikä on hauskaa," Hän sanoo, "Sinä olet valkaisuaineen ja alkoholin peittämä." Jeffin silmien laajentuessa Keith heittää sytkärin häntä kohden. Samalla hetkellä kun sytkäri osuu häneen liekki reagoi vodkaan. Alkoholin polttaessa häntä, valkaisuaine valkaisee hänen ihoaan. Jeff päästää kauhean kiljaisun. Hän yrittää kieriä mutta siitä ei ole apua. Hän juoksee käytävään ja putoaa portaat alas. Kaikki alkavat kiljua kun he näkevät Jeffin, sytytettynä tuleen, melkein kuolleena. Viimeinen asia jonka Jeff näkee on hänen äitinsä ja muiden vanhempien yritys saada liekit sammumaan. Sitten hän pyörtyy.

Kun Jeff herää hänellä on side kasvojensa ympärillä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta tuntee tikkejä kaikkialla kehossaan. Hän yrittää nousta, mutta tajuaa jonkun letkun olevan hänen kädessään. Jeff istuu siellä, ilman minkäänlaista tajua missä hän on. Vihdoin, tuntien jälkeen, hän kuulee äitinsä äänen.

"Kulta, oletko kunnossa?" hän kysyy. Jeff ei voi vastata, koska hänen kasvonsa ovat siteiden peitossa ja hän ei pysty puhumaan. "Kultaseni, minulla on mahtavia uutisia. Sen jälkeen kun kaikki silminnäkijät kertoivat poliisille Randyn aloittaneen tappelun, he päättivät päästää Liun vapaaksi." Se sai Jeffin melkein hyppäämään ylös, mutta hän kuitenkin hillitsi itsensä muistaessaan letkun kädessään. "Hän pääsee kotiin huomenna, ja sitten voitte olla taas yhdessä."

Jeffin äti halaa Jeffiä ja sanoo hyvästit. Seuraavan parin viikon aikana Jeffin perhe vieraili hänen luonaan. Sitten tuli päivä jolloin hänen siteensä poistettiin. Hänen perheensä oli paikalla katsomassa, miltä hän näyttäisi. Lääkärin poistaessa siteitä Jeffin kasvoilta kaikki nojasivat innoissaan nähdäkseen kasvot. He odottivat kunnes viimeinen side, joka peitti kasvoja oli melkein otettu pois.

"Toivotaan parasta," sanoin tohtori. Hän vetäisi nopeasti siteen pois; paljastaen loputkin Jeffin kasvoista.

Jeffin äiti kiljaisi nähdessään kasvot. Liun ja Jeffin isä tuijotti pelästyneenä hänen kasvojaan.

"Mitä? Mitä kasvoilleni on tapahtunut?" Jeff sanoi. Hän nousi sängystä ja kiirehti vessaan. Hän katsoi peiliin ja näki pelon aiheuttajan. Hänen kasvonsa. Se oli...Se oli kauhea. Hänen huulensa olivat palaneet tumman punaiseksi. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset ja hänen hiuksensa vaihtelivat mustasta ruskeaan. Hän laski hitaasti kätensä kasvoilleen. Siinä oli nyt outo nahkainen kuori. Hän katsoi perhettään ja sitten takaisin peiliin.

"Jeff," Liu sanoi, "Ei se ole niin paha...."

"Ei paha?" Jeff sanoi, "Se on täydellinen!" Hänen perheensä oli yllättynyt. Jeff alkoi nauraa hallitsemattomasti. Hänen vanhempansa huomasivat hänen vasemman silmänsä ja kätensä nykivän.

"Jeff....Oletko kunnossa?"

"Kunnossa? En ole koskaan ollut näin onnellinen! Katsokaa minua. Nämä kasvot sopivat täydellisesti minulle!" Hän ei voinut lopettaa nauramista. Hän veteli kasvojaan tunnustellen niitä. Katsoen peiliin. Mikä aiheuttaa tämän? No, saatat muistaa kun Jeff tappeli Randyn kanssa jokin hänen päässään napsahti; järki. Nyt jäljellä on vain hullu tappo-kone, jota hänen vanhempansa eivät tienneet.

"Lääkäri," Jeffin äiti sanoi, "Onko minun poikani... kunnossa, tiedäthän. Päästä?"
"Kyllä, tällainen käyttäytyminen on tyypillistä potilaille jotka ovat saaneet suuren annoksen kipulääkettä. Jos hänen käyttäytymisensä ei muutu parissa viikossa, tuo hänet takaisin tänne ja me teetämme hänellä psykologisen testin."

"Kiitos lääkäri." Jeffin äiti meni Jeffin luokse. "Jeff, kultaseni. On aika mennä."

Jeff katsoi pois peilistä, huulillaan yhä se sama hullu hymy. "Okei äiti." äiti otti hänen hartioistaan kiinni ja vei hänet hakemaan vaatteitaan. He lähtivät, tietämättä että se olisi heidän viimeinen elinpäivänsä.

Myöhemmin sinä iltana, Jeffin äiti heräsi ääneen joka tuli vessasta. Se kuulosti siltä kuin joku itkisi. Hän käveli hitaasti katsomaan kuka siellä oli. Kun hän katsoi vessaan ja näki jotain järkyttävää. Jeff oli ottanut veitsen ja veistänyt hymyn poskiinsa asti.

"Jeff, mitä sinä teet?" hänen äitinsä kysyi.

Jeff katsoi hänen äitiään. "En voinut hymyillä kokoaikaa. Se alkoi sattua. Nyt voin hymyillä ikuisesti. Jeffin äiti huomasi hänen silmänsä, mustat ringit ympärillä.

"Jeff, silmäsi!" Hänen silmänsä näyttivät kuin ne eivät olisi kiinni koskaan.

"En voinut nähdä kasvojani. Väsyin siihen että silmäni menivät aina kiinni. Poltin silmäluomeni jotta voisin nähdä itseni aina; uudet kasvoni." Jeffin äiti alkoi hitaasti perääntyä, nähden että hänen poikansa alkoi seota. "Mikä on vikana äiti? Enkö ole kaunis?"

"Kyllä poika," Hän sanoi, "Kyllä olet. Anna minun hakea isä, jotta hänkin voi nähdä kasvosi." Hän juoksi makuuhuoneeseen ja ravisteli Jeffin isää hereille. "Kulta, hae ase me...." Hän lopetti kun näki Jeffin ovella, pidellen veitseä.

"Äiti, valehtelit." Se oli viimeinen asia jonka he kuulivat kun Jeff juoksi veitsi kädessään puukottaen heitä molempia.

Hänen veljensä Liu heräsi ääniin. Kun hän ei hetkeen kuullut mitään, hän sulki vain silmänsä ja yritti nukahtaa uudelleen. Juuri ennenkuin hän nukahti, hän sai oudon tunteen että joku katseli häntä. Hän katsoi ylös ja Jeff peitti hänen suunsa kädellään. Hän hitaasti nosti veitsen iskeäkseen sen Liuhun. Liu kieri yrittäen päästä pois Jeffin otteesta.

"Shhhh," Jeff sanoi, "Nuku vain."

13 kauhutarinaa aasiasta

VIDEOON PÄÄSET TÄSTÄ

Mies hississä

 

19-vuotias korealaistyttö nimeltä Haruko opiskeli yliopistossa suuressa kaupungissa. Eräänä iltana hän opiskeli koulun kirjastossa ja lähti vasta myöhään yöllä kotiin. Hän asui kerrostalon 14 kerroksessa. Hän meni hissin oville ja painoi nappia kutsuakseen hissiä. Hän ei tykännyt liikkua yksin niin myöhään illalla. Se ei vain tuntunut turvalliselta.
Hissi saapui ja ovet avautuivat. Juuri kun Haruko oli painamassa nappia 14 kerrokseen, nuori komea mies juoksi käytävällä kohti hissiä pyytäen Harukoa odottamaan. Mies astui hissiin.

"Asutko 14 kerroksessa?", mies kysyi huomaten tytön painaneen nappia.
"Kyllä" Haruko vastasi.
"Ai" sanoi mies hymyillen "minä asun 13 kerroksessa."

Mies painoi nappia 13 kerrokseen. Kun hissi kohosi ylöspäin, Haruko katsoi hissin oven ikkunasta kuinka kerrokset kohosivat kun he seisoivat miehen kanssa syvässä hiljaisuudessa. Haruko tarkasteli miestä. Hän oli todellakin komea. Haruko mietti voisiko mies olla kiinnostunut treffeistä hänen kanssaan.

Aina, kun mies katsoi häntä Haruko hymyili hänelle hellästi.

Sitten hissi pysähty 13 kerroksen kohdalla ja mies astui hissistä.

"Nähdään myöhemmin..." mies sanoi.
"Kyllä, nähdään" vastasi Haruko.

Kun hissin ovet olivat menossa kiinni miehen takana, mies yhtäkkiä kääntyi, vetäisi terävän veitsen taskustaan ja sanoi uhkaavalla äänellä "...yläkerrassa!".

Sitten, nauraen kuin mielipuoli mies juoksi kohti portaikkoa. Tyttö oli kauhuissaan, mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, hissin ovet sulkeutuivat ja hissi alkoi nousta hitaasti kohti yläkertaa. Epätoivoisesti hän hakkasi nappeja toivoen hissin pysähtyvän, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Kun hissi saapui 14 kerrokseen ja ovet aukesivat, mies oli siellä odottamassa häntä veitsen kanssa.

Koreassa ihmiset sanovat tämän olevan tositarina. Tyttö löydettiin hissistä puukotettuna kuoliaaksi. Sanotaan, ettei pahinta ollut itse kuolema vaan se silkka kauhu jonka hän koki noiden kahden kerroksen välissä, kun hän oli loukussa hississä ja tiesi tulevansa kuolemaan.

Sanotaa myös, että tämä on syy miksi kaikissa hisseissä on nykyään "stop" napit.

Kauhujen yö

Olen maannut sängyssäni tunteja nyt. Kello on 05.35 ja en voi tehdä oikein mitään. Tiedätkö mikä on pahinta tilanteessani? Olen samassa huoneessa vanhempieni kanssa. He tuijottavat minua ja en voi olla tuijottamatta takaisin. Heidän silmänsä ovat kohdistuneet minuun ja heidän suunsa ovat auki. Ilmassa leijuu vahva veren haju ja olen jähmettyneenä pelosta.

Sillä sekunnilla kun annan yhtään merkkejä siitä, että olen hereillä, olen pulassa. Tulen kuolemaan ja lähelläni ei ole ketään pelastamassa minua. Olen yrittänyt miettiä viisasta pakokeinoa, mutta ainoa mikä on tullut mieleeni on juosta pois talosta ja huutaa apua toivoen, että naapurimme kuulisivat minut. Se on suuri riski, mutta jos jään tänne, kuolen varmasti. Hän odottaa minun heräävän.

Sinä varmaan mietit, mitä on tekeillä.

Noin kolme tuntia sitten, kuulin kiljumista talon toisesta päästä, nousin ylös mennäkseni etsimään äänen lähdettä, mutta ennen sitä minun täytyi käydä vessassa. Olisin kuollut jos olisin mennyt suoraan tarkistamaan. Tein tarpeeni ja tarkistin vessan ulkopuolen ja huomasin, että matolla oli verta. Luonnollisesti säikähdin todella paljon ja juoksin takaisin huoneeseeni, piiloutuen peittoni alle koska olen pelkuri. Koitin rauhoittaa itseäni ja alkaa nukkumaan, sanoen itselleni että olin vain uneksinut tai jotain.

Sitten kuulin toisen vessan oven avautuvan. Näin peittoni raosta jonkun raahaavan kuolleita vanhempiani huoneeseeni. Se ei ollut ihminen. Se oli kalju, silmätön ja alaston, se käveli kuin luolamies, selkä kyyryssä kun se raahasi vanhempiani. Mutta se oli paljon viisaampi kuin luolamies. Se oli tietoinen siitä, mitä se oli tekemässä.

Se laittoi isäni nojaamaan sänkyäni vasten ja käänsi hänen kasvonsa minuun päin. Sitten se laittoi äitini tuolille istumaan ja käänsi hänen kasvonsa minuun päin. Sitten se alkoi raapimaan käsiään seinää vasten, sotkien ne verellä ja piirsi ympyrän ja pentagrammin sen sisälle. Lisäksi se kirjoitti viestin seinälle, jota en kyennyt lukemaan pimeässä.

Sitten se meni sänkyni alle odottamaan.

Silmäni alkoivat tottumaan pimeään ja pystyin näkemään paremmin. En halua lukea seinällä olevaa viestiä, mutta tuntuu että minun täytyy nähdä se, ennenkuin kuolen.

Luen olion kirjoittaman viestin:

Tiedän että olet hereillä.

Korealainen kauhu-sarjakuva

 En saanut siirrettyä sarjakuvaa tähän blogiin, mutta se löytyy alla olevasta linkistä. Sarjakuva on kylläkin englanniksi. Suosittelen lukemista ! Rullaa sivua alaspäin niin sarjakuva tulee vastaan.

SARJAKUVAAN PÄÄSET TÄSTÄ

4 korneinta kauhutarinaa

1 Ihmisetkin osaavat nuolla

Perhe asui keskellä korpea. Perheeseen kuului 1 tytär, vanhemmat ja koira. Eräänä iltana vanhemmat lähtivät juhlimaan kaupunkiin, joten he jättivät tytön yksin koiran kanssa kotiin. He vannottivat tytölle että tämän täytyy lukita ovet ja ikkunat ja että hän ei saisi lähteä minnekkään eikä avata ovea kenellekään. Ilta sujui rauhallisesti ja tyttö asettui nukkumaan. Yöllä hän kuitenkin heräsi outoon ääneen, joka kuului keittiöstä. Hän meni tarkistamaan tilanteen. Keittiöstä ei löytynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta tyttö oli peloissaan ja meni sänkyynsä. Hän työnsi kätensä sängyn alle, ja koira nuoli sitä. Tyttö tunsi olonsa turvalliseksi ja jatkoi uniaan. Pian jälleen hän heräsi ääneen, joka tuli tälläkertaa olohuoneesta. Hän ei uskaltanut mennä katsomaan, vaan jälleen antoi sängyn alla olevan koiran nuolla kättään. Hän nukahti. Kun kolmannen kerran hän kuuli ääntä kylpyhuoneesta, hän meni katsomaan. Hänen koiransa roikkui siellä hirtettynä ja seinälle oli kirjoitettu verellä: Ihmisetkin osaavat nuolla.

2 Rautakoukku

Eräs nuoripari ajoi autolla yöllä metsässä. Kun he tulivat aukiolle, he pysäyttivät auton ja laittoivat radion päälle. Radiosta tuli ylimääräinen uutislähetys, jossa kerrottiin vaarallisen vangin karanneen mielisairaalasta. Tuntomerkkeinä olivat puuttuvan käden tilalla oleva koukku. Hänen kerrottiin hyökkäävän nuorten rakastavaisten kimppuun ja murhaavan heidät raa'asti. Tyttö kuuli ääntä auton taka-kontin läheltä. Hän sanoi pojalle, mutta tämä sanoi tytön vain olevan vainoharhainen. Tyttö vaati, että he lähtisivät pois. Poika suostui lopulta tytön ehdotukseen, koska tunnelmakin oli jo pilalla. Kun poika vei tytön tämän kotipihaan, he tekivät järkyttävän löydön: Verinen koukku roikkui taka-oven kahvasta.

3.Pelle

Tyttö oli palkattu erään perheen lapsenvahdiksi, koska vanhemmat lähtivät viettämään iltaa. Hänelle sanottiin, että jos mitään ongelmia tulisi, hänen täytyisi vain soittaa vanhemmille. Illan myötä tyttö laittoi lapset nukkumaan ja meni itse olohuoneeseen katsomaan televisota. Hän tunsi, kuin joku tarkkailisi häntä. Tyttö huomasi pelle-nuken huoneen nurkassa, joka hirvitti häntä. Hän päätti soittaa perheen isälle. Tyttö kysyi, voisiko hän mitenkään peittää nurkassa olevan pelle-nuken, koska se häiritsi häntä. Linjan toinen pää hiljeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen isä vastasi: Ota lapset ja menkää pois talosta, meillä ei ole mitään pelleä. 

Vanhemmat löysivät myöhemmin lapsenvahdin ja lapset murhattuina.

4. Taulu

Kolme naista majoittui pienen kylän paikalliseen motelliin. Motelli oli huonokuntoinen, mutta kelpasi heille yhdeksi yöksi. He valitsivat itselleen huoneet ja asettuivat taloksi. Kaikki heistä huomasivat pelottavan taulun naisesta motellin käytävällä. Eräs ryhmän naisista oli menossa yöllä vessaan, ja joutui kävelemään kyseisen taulun ohi. Taulun naisen ilme oli tuima ja hän ikäänkuin osoitti naista sormellaan. Nainen tunsi olonsa epämielyttäväksi ja vältti menemästä enään taulun ohi. Seuraavana aamuna toiset löysivät huonetoverinsa silvottuna sängystään. Myöhemmin selvisi, ettei käytävällä ollut taulua, vaan ikkuna.

Kauhukertomus Japanista

 Kertomus ei luultavastikaan ole totta ja vanha tämä ainakin on.

Japani, Tokio, 2008

Vuonna 2002 Japani hätkähti kammottavaa löytöä Tokion rautatieasemalla. Erään junanvaunun sytyttyä tuleen sähkövian takia juuri istumaan päässeet matkustajat ajettiin nopeasti vaunusta ulos pelastustöitä varten. Muutamat matkustajat unohtivat laukkunsa junaan heidän poistuessaan ja kun jälkikäteen laukut avattiin selvittääkseen kenen laukuista oli kyse, eräästä laukusta löytyi jotain järkyttävää. Isoon matkalaukkuun oli pakattu teinityttö. Tytön kaikki raajat olivat amputoitu ja hänet oli kääritty muoviin jättäen vain pienet hengitysreiät. Tytön äänijänteet oli katkaistu, joten hän ei pystynyt huutamaan. Osansa löydöksen outoudesta teki se, että tytössä ei ollut merkkejä väkivallasta, vaan hän oli erittäin hyväkuntoinen ja hyvin hoidetun näköinen, hänet oli meikattu taidokkaasti ja hienosti ja muovi, johon hänet oli pakattu, oli samanlainen kuin lelujen ympärillä oleva kääre. Muovin päälle oli kirjoitettu luku 72 ja mukana oli vihko, jossa oli tiedot tytön allergioista, kuukautisten alkamispäivistä ja mahdollisista muistettavista huomioista terveyden suhteen.

Poliisi yritti saada tytöltä tietoa, kuka hänelle oli tehnyt tämän. Mitään tietoja ei kuitenkaan koskaan saatu ulos, koska tytön puhekyky oli tuhottu ja hän ei koskaan oppinut tai suostunut kommunikoimaan apuvälineiden avulla. Vasta nyt vuonna 2008, lähes 6 vuotta löydöksen jälkeen, tällä hetkellä 26-vuotias nainen on lopultakin suostunut kommunikoimaan kokemuksistaan.

Nainen kertoi olevansa Kikumi Tottoro. Kyseinen henkilö katosi vuonna 1999 rautatieasemalta ja häntä ei koskaan löydetty. Vanhemmat luulivat tytön kuolleen, kun hänen katoamisensa ei koskaan selvinnyt. Kikumin mukaan hän eksyi vanhemmistaan ruuhkan aikaan ja joku vanhempi mieshenkilö tuli hänen luokseen ja sanoi vievänsä junahenkilökunnan luo, joka kuuluttaisi vanhempia. Mies kuitenkin vei Kikumin autoonsa, sitoi tämän silmät ja ruiskutti jotain ainetta, jolloin Kikumilta meni taju. Seuraava muistikuva hänellä on kirkkaasti valaistusta viileästä valkoiseksi maalatusta huoneesta, jossa hänet on lukittu häkkiin kahden muun tytön kanssa. Kikumin kauhuksi keskellä huonetta on leikkauspöytä ja pöydän ääressä on mies lääkärintakissaan operoimassa sähkösahaa, jolla hän on leikkaamassa nuorelta tytöltä toista jalkaa irti. Tytön toinen jalka on amputoitu jo selvästi aiemmin, kun taas käsien amputointi on tapahtunut vähemmän aikaa sitten siteistä päätellen. Kaikkein hirveintä Kikumille oli nähdä huoneen seinät, jotka olivat vieri vieressä jalustoja, joihin oli nostettu tyttöjä. Tyttöjen kaikki raajat oli amputoitu ja heidät oli meikattu hienoksi. Vaikka tytöt eivät liikkuneetkaan, he hengittivät ja räpyttelivät silmiään, eli olivat selvästi elossa. Kikumi kertoi menettäneensä tajunsa pian sen jälkeen kun hän lopulta huumaamisen jälkeen sai näkökykynsä kunnolla takaisin ja tajusi mitä huoneessa tapahtuu.

Seuraava muistikuva Kikumilla on sängystä, johon hänet on sidottu. Hän kauhukseen tajuaa, ettei hänen suustaan lähde ääntä vaikka hän huutaa ja kun myös tajuaa nopeasti karmaisevan syyn, miksi hän ei tunne toisen käden sormiaan. Hänen vasen kätensä on amputoitu juuresta lähtien ja leikkaushaava on ommeltu siististi umpeen. Kikumi kertoo, että huoneessa oli muitakin sänkyjä, joissa oli muita samanlaisia "potilaita". Riippuen tytöstä raajoja oli amputoitu yhdestä kolmeen ja jokainen oli mykistetty niin, ettei kukaan voinut huutaa. Osa tytöistä riehui villistä sängyissään yrittäen repiä itseä kahleistaan, osa vain makasi apaattisena paikallaan tuijottaen tyhjyyteen tai itkien.

Kikumi sanoi menettäneensä ajantajunsa nopeasti, koska hänet huumattiin päivittäin. Hänelle tuotiin kolmesti päivässä juhlava ateria ja hänen kahleensa ylävartalosta poistettiin, jotta hän pystyi syömään jäljellä olevallaan kädellä. Alussa Kikumi heitti ruoat lattialle nähdessään ne, mutta nälän tehtyä tehtävänsä hän ahmi aina kaiken mitä tarjottiin. Pystymättä kommunikoimaan kenenkään kanssa ja näkemättä koskaan ketään muuta kuin muita tyttöjä, hän alkoi menettää nopeasti järkeään. Hän ei tiennyt oliko yö vai päivä ja hän ei tiennyt, miksi tämä kaikki tapahtuu, kuka tämän tekee ja milloin tämä loppuu. Päätellen muiden tyttöjen poistumisesta huoneesta ja palaamisesta yksi raaja vähempänä kuin lähtiessä hän tajusi, että joku sairas henkilö amputoi tytöiltä kaikki raajat pois yksi kerrallaan. Periaatteessa kammottavinta Kikumin mielestä asiassa oli se, että amputointi tapahtui aina taidokkaasti, haavat sidottiin hyvin ja kukaan tyttö ei näyttänyt sairaalta tai kuolevalta. Leikkauksien takana oleva henkilö selvästi pyrki pitämään tytöt niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista, elossa ja terveenä ja vaikka Kikumi ei pystynytkään arvioimaan tarkasti aikaa, hän kuvitteli raajan amputoinnin tapahtuneen noin viikon parin välein.

Kun hänen viimeinen raajansa, vasen jalka, amputoitiin ja hän toipui leikkauksesta, hänet siirrettiin "näyttelyhuoneeseen". Hänet oli edelleen köytetty sänkyyn kun hänet siirrettiin huoneen puolelle. Kikumi näki taas kerran tilanteen hirveyden. Huone oli pyöreähkö ja selvästi viileä, seinä oli vieri vieressä jalustoja ja jokaisella jalustalla numeroituna tyttö. Keskellä huonetta oli leikkauspöytä ja välineet ja pöydän lähellä häkki, joka oli tällä hetkellä tyhjä. Kikumi näki myös ensimmäistä kertaa kasvokkain hänen vangitsijansa. Kyseessä oli vanhahko mieshenkilö, jonka lyhyt parta oli hieman harmaantunut. Mies näytti lempeältä, aivan perinteiseltä isoisältä, eikä mikään hänen kasvonpiirteissään antanut ilmi hänen hulluuttaan. Mies avasi Kikumin kahleet, jolloin Kikumi yritti heti purra miestä. Mies kuitenkin oli varautunut tähän, painoi Kikumin sängylle takaisin, käänsi hänet mahalleen ja kiinnitti hänen selkäänsä suoran metallilevyn, jonka hän kiinnitti jollain mekanismilla Kikumin häntäluuhun ja takaraivoon. Kikumi ei ollut huomannut, että hänelle oli leikkauksessa myös istutettu hakaset alaselkään ja päähän, jonka avulla häneen saatiin liitettyä metallilevy, joka teki mahdottomaksi liikkua sivuttaissuunnassa.

Mies toi eräästä pienemmästä huoneesta kärryillä uuden jalustan, jossa roikkui kyltissä luku 72. Jalusta asetettiin tytön numero 71 viereen, jonka Kikumi näki itkevän. Jalusta oli noin 1.5 metriä korkea tyypillinen näyttelyissä käytetty isompi jalusta, jonka erikoispiirre oli keskellä jalustaa olevat kaksi uloketta, joista toinen oli paksumpi ja toinen ohuempi. Lisäksi jalustan takapuolella oli kiinnitysmekanismi rautalevyä varten. Kun mies rasvasi jollain aineella jalustassa pystyssä olevat ulokkeet, Kikumi tajusi niiden tarkoituksen. Mies nosti yllättäen vaivattomasti alastoman Kikumin ilmaan ja asetti hänet jalustalle. Kikumi tunsi, miten ulokkeet työntyivät hänen vaginaansa ja anaaliinsa. Hän yritti liikkua, mutta miehen vahvat kädet, sisälle tunkeutuvat ulokkeet ja selässä oleva rautalevy tekivät sen mahdottomaksi. Hän vain itki niin lohduttomasti kuin osaisi, muttei se aiheuttanut mitään muutosta lempeäkasvoisen miehen toimissa. Kun ulokkeet olivat lopulta uponneet Kikumin sisään, mies kiinni rautalevyn jalustaan, siirsi jalustan siististi seinän vierellä samaan linjaan muiden kanssa ja poistui huoneesta sammutettuaan valot.

Kikumi kertoi ensimmäisen yönsä, jos se yö edes oli, tuntuneen loputtomalta. Ympäriltä kuului vain silmänripsien sulkemisesta kuuluvaa ääntä, joka oli karmaisevampaa kuin mitkään tuskanhuudot. Päivien valvomisen jälkeen hän nukahti pimeyteen ja herättyään hän tunsi, että hänet oli yön aikana meikattu. Huoneessa oli valot päällä, mutta mies ei ollut paikalla. Hän ennätti lopultakin katsoa kunnolla muita huoneessa olevia tyttöjä, niitä mihin hän näki kääntymättä ja huomasi heidän kaikkien olevan nättejä, siististi meikattuja ja nuoria. Alkupään numeron tytöt olivat vähän vanhempia, kun taas numeron kasvaessa tytöt nuorentuivat. Kikumi päätteli miehen keränneen tyttöjä jo pidemmän aikaa ja nappaavansa tytöt noin 16-vuotisina. Kaikki tytöt näyttivät hyvin samanlaiselta, oikein perinteiseltä japanilaiselta nuorelta tytöltä mustine hiuksineen ja nuorekkaine kasvoineen.

Pian mies palasi huoneeseen mukanaan jotain liuosta, jota hän ruiskutti jokaisen tytön suuhun ykkösestä alkaen. Myös Kikumin suuhun ruiskutettiin suurehko määrä jotain ruokamaista ainetta, jota hän ei voinut muuta kuin niellä. Ruokkimisen jälkeen mies juotti kaikki tytöt ja sen jälkeen hän kävi tytöt läpi tutkien leikkaushaavat. Neljännellä kierroksella mies tyytyi vain ihailemaan "nukkejaan", joiden hiuksia hän saattoi vähän kohentaa, silittää tytön poskea tai suudella hellästi otsalle.

Täydellisesti ajantajun ja mielenterveytensä menettäneeni Kikumi kertoi vain tuijottaneen tyhjyyteen loputtomalta tuntuvia aikoja. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään järkevää, vaan hänen päässään pyöri ensin suuri määrä järjettömältä tuntuvia sanoja ja lopulta ei mitään. Hän oli kuin päältä pois kytketty robotti, joka vain söi, hengitti ja ulosti (hän huomasi sisällänsä olevien ulokkeiden olevan itseasiassa onttoja, joihin ulosteet ja virtsa menivät). Muutaman "ikuisuuden" mentyä Kikumi kuuli lujaa ääntä ja näki häkissä olevan taas kolme nuorta tyttöä. Kikumilla oli nyt suora näköyhteys leikkauspöydälle ja hän näki, miten mies taitavasti nukutti ja operoi tytöt, mutta kuitenkin selvästi kuin esittäen jalustalla oleville tytöille. Mies oli kuin vaatimaton rokkitähti työssään, joka kommentoi proseduurejaan, kertoi ihastuneella äänellä siitä mitä hän juuri teki ja esittelisi verisiä välineitään. Kikumi näki, miten häkissä olleilta tytöiltä leikattiin yksitellen vasemmat kädet pois, jonka jälkeen heidät siirrettiin toiseen huoneeseen, josta ikuisuuden jälkeen heidät tuotiin takaisin toisen jalan amputointia varten. Lopulta taas monen ikuisuuden jälkeen tytöt olivat täysin amputoituja ja heidät sijoitettiin Kikumin viereen.

Kikumi ei muista seuraavista vuosista paljoakaan. Elämä oli yhtä sumua ja tyttömäärä jalustoilla kasvoi jo yli sadan. Kikumi muistaa vain kaksi erikoisempaa tapausta. Ensimmäinen oli kun tyttö numero 29, lähes Kikumia vastapäätä, oli kuollut eräänä yönä. Hän ei edes ensin tajunnut asiaa, kun kukaan tytöistä ei hirveän elävältä näyttänyt, mutta aamulla miehen tehdessä syöttökierrosta hän huomasi tytön nukkuneen pois. Mies murtui täysin tapahtuman jälkeen, huusi ja itki ja raivoissaan pahoinpiteli ja raiskasi erään häkissä olleista uusista tytöistä, jonka jälkeen hän leikkasi tytön pään irti sähkösahalla muiden katsellessa. Miehen käytös muuttui selvästi tämän tapahtuman jälkeen ja hän alkoi jostain syystä viemään tyttöjä välillä ulos talosta. Hän nosti tytön pois jalustalta, pakkasi matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Seuraavana aamuna hän oli taas palannut tyttö mukanaan ja ruokahuolto toimi. Mies ei vienyt tyttöjä "ulos" mitenkään järjestyksessä tai säännöllisesti, vaan valitsi aina jonkun tytöistä ainakin Kikumin mukaan sattumanvaraisesti.

Jonkun 20 tytön jälkeen oli hänen vuoronsa. Mies nosti Kikumin jalustalta, asetti muoviseen pakettiin, laittoi sen matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Kikumi yritti kuunnella tarkoin mihin hänet viedään, mutta hän ei kuullut muuta kuin auton moottorin ääntä. Lopulta hän tunnisti selvästi rautatieaseman äänet ja kuulutukset ja kun hän kuuli palohälytyksen soivan ja virkailijoiden huutavan asiakkaita poistumaan, hän oli varma kuolevansa. Hän yritti huutaa, mutta se ei edelleenkään onnistunut, eikä hän myöskään voinut liikkua muovikuoren takia. Kun hän tajusi, ettei palanutkaan hengiltä ja että tulipalo on selvästi sammutettu ja hän on edelleen junassa eikä kuule miehen ääniä mistään, hänen toivonsa heräsi. Muutaman tunnin odottelun jälkeen joku nosti matkalaukun alas ja avasi sen. Kikumi sulki silmänsä tuskasta kirkkaan keinovalon tulvittua matkalaukkuun sisään, mutta pian hän avasi ne uudestaan kivusta huolimatta ja katseli junavirkailijoiden täysin järkyttyneitä katseita. Hän ei kuullut mitään, hän vain itki onnesta ja pyörtyi lopulta. Seuraavan kerran kun hän avasi silmänsä, hän oli sairaalassa ympärillä oikeita sairaanhoitajia. Kikumin piina oli ohi, vaikkakin henkisesti hän oli niin rikkoutunut, ettei hän halunnut kommunikoida kenenkään kanssa vuosiin.

Vaikka Kikumi pystyikin kuvailemaan miehen ulkonäön hyvin ja vaikka juna-aseman turvakameroista mies tunnistettiin, häntä ja kaikkia yli sataa kadonnutta tyttöä ei ole vieläkään löydetty. Edelleen myös ympäri Japania ilmoitetaan lisää kadonneita 16-18-vuotiaita tyttöjä, jotka jäävät kadonneiksi. Vaikka osa kadonneista katoaakin ihan muista syistä, viranomaiset tietävät hyvin, että osa tytöistä päätyy jonkun välikäden kautta keräilijän julman nukkeleikin osaksi.