Kansan Temppelin joukkomurha

SISÄLTÄÄ KUVIA JOTKA SAATTAVAT JÄRKYTTÄÄ

Jim Jones ©

Jim Jones perusti Kansan Temppeli-nimisen (eng. People's Temple) lahkon vuonna 1956. Hänellä oli selkeä näkemys kommunistisesta yhteisöstä, jossa kaikki ihmiset rotuun tai ikään katsomatta kykenisivät elämään harmoniassa ja työskentelemään yhteisen hyvän eteen. Jones koki myös olevansa sosialistisen aatteen ja kristinuskon sanansaattaja. Hänen ajatuksensa olivat ihailtavia, mutta hänen kuorensa alle kätkeytyi kuitenkin jotain synkkää. Jonesin lapsuuden ystävä Chuck Wilmore kuvaili vuonna 2006 ilmestyneessä dokumentissa Kuoleman Temppeli, Jonesin olleen outo lapsi. Wilmore paljasti, että "Hän oli koukussa uskontoon ja kuolemaan. Ystäväni kertoi minulle, että hän oli nähnyt Jimmyn tappaneen kissan puukolla.". Kirjassa The Road to Jonestown  kuvaillaan myös, kuinka Jones oli jo varhaisesta iästä saakkaa kiinnostunut muun muassa Adolf Hitleristä.

Jones oli naimisissa ja vaimonsa kanssa he adoptoivat useita lapsia

Lahko perustettiin alunperin Indianan Indianapolisiin. Jos jotain positiivista Kansan Temppelistä pitäisi löytää on se, että se suvaitsi kaiken väriset ihmiset jäsenikseen. Tuolloin nimittäin Yhdysvalloissa rotuerottelu oli näkyvä osa jokapäiväistä elämää. Lahkon tukikohta säilyi Indianassa vuoteen 1966. Tuolloin lahko siirtyi Kaliforniaan, Redwood Valleyhyn. Jonesin päämäärä ulottui kuitenkin Yhdysvaltojen ulkopuolelle; hän toivoi, että lahko toimisi kaukana Yhdysvaltojen hallituksen vaikutusalueelta ja hän saisi täydellisen määräysvallan omaan lahkoonsa.

Vuonna 1973 Jones löysi vihdoin lahkon käyttöön täydellisen ja etäisen paikan Etelä-Amerikasta, Guyanasta. Hän ei aikaillut kauaa, vaan osti maata Guyanan hallitukselta keskeltä viidakkoa. Rakennuksiin tarvittiin paljon rakennustarpeita ja niiden kuljettaminen keskelle viidakkoa oli hankalaa. Tämän takia alueen rakennusprojektit venyivät pitkiksi. Alueesta alettiin puhumaan nimellä "Jonestown" perustajansa nimen mukaan. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Jonesin lahko levisi San Franciscoon Ja Los Angelesiin.

Vuonna 1977, vain noin 50 ihmistä asui vakituisesti alueella. Edes Jones itse ei ollut vielä muuttanut sinne, vaan asui edelleen Kaliforniassa. Jones kuitenkin muutti suhteellisen nopeasti Guyanaan kun hänen korviinsa kantautui tieto siitä, että erääseen yhdysvaltalaislehteen olisi ilmestymässä paljastusartikkeli hänestä, jota varten oli haastateltu lahkon entisiä jäseniä. Artikkelissa huhun mukaan paljastettaisiin myös lahkon rahallisia epäselvyyksiä. "Sattumoisin" päivää ennen artikkelin julkaisua Jones perheineen lensi usean sadan muun lahkon jäsenen kanssa Guyanaan aikomuksenaan muuttaa Jonestowniin vihdoinkin.

Jonesilla oli ollut hyvin selkeä näkemys siitä, kuinka Jonestown olisi maanpäällinen taivas. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Ihmisten suureen määrään ei oltu osattu varautua, joten paikalle rakennetut mökit eivät riittäneet kaikille ihmisille. Tämä johti siihen, että jokainen mökki oli täyteen ahdattu, eikä ihmisillä ollut kunnollista asuintilaa. Usealle tuli yllätyksenä sekin, että mökit oli jaoteltu siten, että miehet ja naiset nukkuvat erillisissä mökeissä. Tämä tarkoitti sitä, että puolisot joutuivat nukkumaan erillään toisistaan. Myöskään ruokaa ei ollut riittävästi ja ihmiset joutuivat usein olemaan nälissään.
Paikka sijaitsi viidakossa, joten ilmaston kuumuus ja kosteus johtivat ihmisten jatkuvaan sairasteluun. Ihmiset joutuivat myös työskentelemään näissä olosuhteissa ja heillä teetätettiin jopa 11 tunnin päiviä.
Kaiken tämän lisäksi alueella oli useita kaiuttimia, joista kuului lähes taukoamatta Jonesin puheita lahkosta ja sen merkityksestä, jopa öisin.

Osa ihmisistä kuitenkin todella rakasti tässä yhteisössä elämistä. Oli myös useita, jotka halusivat lähteä pois. Se ei kuitenkaan ollut helppoa; ympärillä kasvoi viidakkoa silmän kantamattomiin ja lisäksi aluetta vartioi useita aseistettuja vartijoita. Jones ei päästänyt ketään lähtemään pois. Ihmisten saapuessa Jonestowniin Jones otti heidän passinsa ja kaikki käteisenä olleet rahat, jotta nämä eivät voisi lähteä vaikka haluaisivat.

 Lahkon entinen jäsen, Yulanda Williams kertoi, että "Jäsenten rankaiseminen oli tavallista," ja että "Hänen (Jonesin) käyttäytymisensä oli täysin järjen vastaista. Ihmiset alkoivat vain tottelemaan häntä pelon varjossa. Mitä tapahtuisi, jos eroaisin lahkosta, mitä saattaisin joutua kokemaan, millaiseen vaaraan saattaisin itseni."

Lahkon todellinen luonne alkoi paljastua vähitellen myös ulkopuolisille. Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen, Leo Ryan, oli saanut vihiä Jonestownin tapahtumista. Hän päätti matkustaa itse paikan päälle vuoden 1978 marraskuussa katsomaan, pitivätkö huhut ihmisten kaltoinkohtelusta paikkansa. Hän lensi Guyanaan neuvonantajansa, kuvaustiimin ja useiden lahkolaisten huolestuneiden sukulaisten kanssa. Heidän saapumispäinsä iltana Jonestownissa järjestettiin juhlallisuudet, joiden aikana eräs lahkolaisista oli ojentanut eräälle tiimin jäsenelle lapun. Lapussa oli lukenut useiden ihmisten nimiä ja tieto siitä, että he haluaisivat lähteä pois Jonestownista. Totuus selvisi Ryanille ja hän ilmoitti seuraavana päivänä, että kaikki halukkaat voisivat lähteä hänen kanssaan takaisin Yhdysvaltoihin. Tuolloin kuitenkin vain osa uskaltautui lähtemään, sillä he pelkäsivät niin paljon Jonesin reaktiota.

Lähtöhetki koitti ja lahkosta poistuvat nousivat lentokentälle ajavien autojen kyyttin. Ryan itse jäi vielä paikan päälle hetkeksi varmistamaan, ettei kukaan muu haluaisi enää tulla mukaan. Kultin jäsenet hyökkäsivät yllättäen hänen kimppuunsa ja yrittivät jopa leikata hänen kaulansa. Ryan onnistui pakenemaan ja pääsi viimeisen ajoneuvon kyydissä lentokentälle. Heidän tiiminsä joutui kuitenkin odottamaan kentällä saapuvia lentokoneita. Tämä koitui osan kohtaloksi; lahkon jäsenet olivat seuranneet heitä ja alkoivat ampumaan aseilla tiimiä kohti. Tässä välikohtauksessa viisi ihmistä menetti henkensä, joihin lukeutui myös Leo Ryan.

Jonestownissa kaikki käskettiin kokoontumaan keskeisellä paikalle sijaitsevan paviljongin luokse kuuntelemaan Jonesin puhetta. Hänen olemuksensa oli muuttunut; hän panikoi ja oli silminnähden levoton. Jones ilmaisi myös pettymyksensä siihen, että osa lahkon jäsenistä oli lähtenyt pois. Hän myös kertoi ihmisille lentokentällä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka johdosta Jonestown ei ollut enää turvassa hänen sanojensa mukaan. Jones kertoi, että Yhdysvaltojen hallitus reagoisi nopeasti välikohtaukseen. Jones totesi, että "Kun he hyppäävät laskuvarjoilla alas kyläämme, he tappavat meidän viattomat lapsemme.".

Jones vakuutti ihmiset siitä, että ainoa tie ulos tilanteesta olisi tehdä "vallankumouksellinen teko", itsemurhan muodossa.

Jonesille kerrottiin kesken puheen Leo Ryanin kuolemasta, joka sai hänet täysin pois tolaltaan. Jones vakuutti, että "Jos he onnistuvat laskeutumaan tänne, he kiduttavat lapsiamme. He kiduttavat meidän kanssaihmisiämme, he kiduttavat meidän vanhuksiamme. Me emme voi hyväksyä sitä."

Lahkolaiset valmistivat useita saavillisia mehua, joiden sekaan sekoitettiin syanidi-nimistä myrkkyä.

Vauvat ja lapset tapettiin ensin. Heidän suuhusa ruiskutettiin tappavaa mehua. Tämän jälkeen naiset joivat mehunsa. Lopulta muut tekivät saman. Myrkyllä kesti arviolta 3-8 minuuttia tappaa uhri, joten osa ihmisistä kuoli jo ennen toisia. Jos joku vastusti juomista, vartijat uhkasivat tätä aseella ja pakottivat juomaan myrkyn.

© / Frank Johnston

18.11.1978. Tuona päivänä 912 Kansan Temppelin jäsentä menehtyi juotuaan myrkkyä. Heistä 276 oli vasta lapsia. Jim Jones kuoli itse päähän kohdistettuun ampuma-aseen luotiin, mutta ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, tappoiko Jones itsensä vai ehtikö joku muu ennen sitä. Vain muutama ihminen selvisi tuosta tragediasta piiloutumalla tai juoksemalla viidakkoon. Jonestownin joukkomurha on yksi Yhdysvaltojen eniten ihmishenkiä vaatinut, luonnonkatastrofiin liittymätön tragedia.

Tim Carter, eräs selviytyneistä, totesi "Todellisuudessa se ei ollut mikään 'Kuollaan yhdessä Jim Jonesin Puolesta-hetki', vaan täysin päinvastoin. Koin sen niin. Se, mitä Jonestownissa tapahtui oli murha."

©

Jonesin puhe ihmisten juodessa ja juottaessa myrkkyä lapsilleen:

Pluckley - maailman aavemaisin kylä

©

Miltä kuulostaisi vierailu maailman karmivimmassa kylässä? Kyseessä on Pluckley, pienehkö kylä Iso-Britannian Kentissä. Paikka on päässyt aavemaisen maineensa ansiosta jopa Guinnessin maailmanennätysten joukkoon; kylällä on nimittäin ainakin 12 haamua, joiden havainnoista ihmiset ovat raportoineet säännöllisesti. Uskotaan kuitenkin, että niiden todellinen lukumäärä on vielä suurempi. Mikä tekee tästä kylästä vielä mielenkiintoisemman on se, että ihmisten haamujen lisäksi kylässä kerrotaan olevan myös esimerkiksi koiria ja hevosia.

Kylän asukasluku ei päätä huimaa; siellä asuu vain noin 1000 vakituista asukasta. Alueella on pitkä ja rikas historia ja ajan saatossa kylää ympäröivä maalaisseutu on saanut lempinimen "Englannin puutarha". Paikka itsessään on hyvin kaunis ja tyypillinen brittiläinen kylä. Ei siis uskoisi, että sen kuoren alle kätkeytyy joukko karmivia kummitustarinoita. Tässä muutama tunnetuimmista.

©

Mustalaisnainen

Kyseinen nainen tienasi aikanaan elantonsa myymällä sillan kupeessa lähistöltä keräämäänsä, salaattina ja mausteena syötävää vesikrassia. Kerrotaan, että hänen kuolemansa oli epäonnisten sattumusten sarja; naisella oli päällään iso hame, joka oli kauttaaltaan alkoholin tahrima, olihan hän hieman viinaan menevä. Hänellä oli tapanaan poltella piippua, josta oli lentänyt kipinä hameeseen ja nainen oli sammutusyritysten jälkeen palanut hengiltä alkoholin leimahtaessa palamaan. Hänen haamunsa kerrotaan oleskelevan erään risteyksen lähettyvillä olevan sillan luona. Sen samaisen sillan, jossa hän oli eläessään myynyt vesikrassia. 

©

Robert Du Bois

Robert oli eläessään tunnettu ja pelätty mies, joka ryöväsi pahaa-aavistamattomia ihmisiä satoja vuosia sitten. Hänellä oli tapana piiloutua onttoon puuhun, joka sijaitsi erään tienhaaran keskellä. Samaisen tienhaaran, jonka lähettyvillä olevan sillan luona mustalaisnaisen haamu on nähty. Matkailijan kulkiessa puun ohi, Robertilla oli tapana hypätä piilostaan ja vaatia tämän kantamia arvotavaroita itselleen. Ajan saatossa Robert alkoi niittämään itselleen mainetta ja sana lähti kiertämään; jos kävelit risteyksestä, tulit mitä todennäköisimmin hänen ryöstämäkseen. Robertin tarinalle on olemassa kaksi päätöstä; ensimmäinen kertoo, kuinka eräs matkailija ei halunnut tulla ryöstetyksi ja läpäisi miekallaan puun kätköissä piileskelleen Robertin. Toinen tarina kertoo, että Pluckleyn kyläläinen oli kyllästynyt ryövärin toimintaan ja oli käynyt omakätisesti tappamassa miekalla puussa piileskelleen Robertin.

Huutava mies

Pluckleyn kylän yössä kuuluu tuskan huutoja; kyseessä on mitä luultavammin yksi kylän tunnetuimmista kummituksista. Eräs mies kuoli jäätyään sortuvan kivimuurin murskaamaksi. Sanotaan, että hänen huutonsa kaikuu ilmassa edelleen.

Rehtori

Elettiin vuotta 1920, kun joukko lapsia löysi paikallisen koulun rehtorin hirttäytyneenä. Sanotaan, että hänen haamunsa, jolla on yllään pitkä takki ja raidalliset housut, vaeltelee edelleen Puckleyn kylän laitamilla.

©

Black Horse-Pubi

Tämä 1450-luvulla rakennettu kuppilla sijaitsee keskeisellä paikalla kylää ja se on tunnettu maistuvan ruoan ja kylmien juomien lisäksi kummituksistaan. Itseasiassa, kun puhutaan koko Iso-Britannian aavemaisimmasta pubista, puhutaan mitä todennäköisemmin tästä. Paikassa kummittelee useampikin kummitus, Erään kummituksen muun muassa kerrotaan pelleilevän ruokailuvälineillä, kerran se lukitsi jopa paikan omistajan talon ulkopuolelle. Yhdessä pubin yläkerran huoneista on myös nähty pitkää punaista mekkoa käyttävän naisen haamu.

©

St. Nicholaksen kirkon hautausmaa

Hautausmaalla kummittelee kaksi Dering-nimisen suvun naista. Ensimmäinen naisista, eläessään äärimmäisen kaunis, kuoli traagisesti joskus 1100-luvulla. Naisen käsiin asetettiin kaunis, punainen ruusu. Sitemmin naisen haamu sai lempinimekseen "Red Lady". Sanotaan, että hautausmaalla liikkuessa saattaa kuulla vaimeita lyöntejä, joiden uskotaan tulevan siitä, että nainen hakkaa jykevää arkkuansa käsillään sisältä päin. Usein nainen on nähty vaeltelemassa hautausmaalla punainen ruusu käsissään. Hänen kerrotaan etsivän kuolleena syntyneen lapsensa hautaa samalla hiljaa valittaen kurjaa kohtaloaan.

Toinen nainen liikkuu kirkon sisällä sekä aikaisemmin myös kotinsa kirjastossa, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1952. Tulipaloa ennen, maailmansotien välissä Yhdysvaltojen suurlähetystön työntekijät asuttivat Deringin suvun taloa. He kertoivat useita tarinoita mystisestä naisesta, jonka olivat nähneet talossa. Nimekseen tämä kyseinen kummitus sai "White Lady". Eräs hurja tarina kertoo, miten eräs mies, Herra Walter nimeltään, oli myös ollut talon omistajana jonkin aikaa. Hän oli viettänyt joulua talon kirjastossa ja naisen haamu oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Vaistomaisesti Walter oli ampunut kiväärillään hahmon lävitse.

Hautausmaan lähettyvillä sijaitsee vuonna 1863 rakennettu talo. Alunperin se oli pappila, jossa kirkon pappi asui. Sitemmin siellä kummitteli pitkän aikaa muuan munkki. Havainnot kyseisestä munkista kuitenkin loppuivat heti sen jälkeen, kun talo nimettiin uudelleen vuonna 1924 Greystoneksi.

©

Kummitushevosia

Kylässä sijaitsevalla Maltman Hill-nimisen kukkulan läpi kulkevalla tiellä kerrotaan myös kummituksista - mutta tällä kertaa kyseessä on kummitushevoset. Tiellä on nähty hevosia, jotka vetävät perässään vanhanaikaista kärryä. Eräs nainen kertoo nähneensä kerran myös kyseisen kärryn kuskin hevosten pysähtyessä kadulle. Kärryn ikkunasta oli hänen kertomansa mukaan hehkunut outoa valoa. Vuonna 1997 eräs autoilija oli ajanut melkein ulos tieltä säikähtäessään yhtäkkistä voimakasta kavioiden kopsetta.

Rakastajatar

Yli 250 vuoden ajan, Rose Court-niminen kartano on ollut erään epäonnisen naisen kummittelun kohteena. Hänen kerrotaan olleen Daeringin perheeseen kuuluneen miehen rakastajatar. Nainen kuoli nieltyään kourallisen myrkyllisiä marjoja. Ihmiset ovat kertoneet kuuleensa nimenomaan iltapäiväisin naisen äänen kutsuvan kartanon pihamailla kahta koiraansa. Myös koirien haukkumista on kuultu, vaikka lähettyvillä ei ole koiria - tai siis ainakaan elossa olevia sellaisia.

©

The Dering Arms-pubi

Vuonna 1840 valmistunut rakennus toimi alunperin metsästysmökkinä. Aikaisemmin The Blacksmith's Arms, The Spectre's Arms ja The Ghost's Arms nimiä kantaneessa, nykyisin Pubina toimivassa rakennuksessa on nähty ainakin kolme erilaista kummitusta; sisäkkö, ajomies joka tuijottaa usein pubissa sijaitsevaa tulipesää ja vanha nainen, joka istuskelee pöydässä ja katselee ulos ikkunasta. Vielä tänäkin päivänä pubissa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita.

©

Metsä

Lempinimeä "Screaming Woods" kantava metsä on saanut hyytävän lempinimensä useiden ihmisten kertoessa kuulleensa kiljumista metsän uumenista. Tarina kertoo, että huudot ovat peräisin metsään ikuisiksi ajoiksi eksyneiden ihmisten hengistä. Metsässä kuullaan usein myös askeleita, vaikka ketään ei olisi lähimaillakaan. Lisäksi on kerrottu sotilaasta, joka kävelee metsän polkuja pitkin. Eräs toinen sotilas roikkuu puusta tai kävelee metsässä.

Mount Everestin ruumiit

Yli 200 ihmistä on kuollut aikojen saatossa yrittäessään kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle Mount Everestille. Vuoristo on vaikeakulkuista, joten kuolema voi koittaa milloin vain. Suuri riski on etenkin kuiluihin tippumiseen, hapen loppumiseen ja putoilevien lohkareiden alle jäämiseen. Näistä seikoista huolimatta, useat vuorikiipeilijät - sekä kokeneet että amatöörit - lähtevät kokeilemaan onneaan vuorelle kiipeämisessä. Mount Everestillä on Death Zoneksi nimitetty laaja alue, jossa lisähappi on pakollista. Siellä ilma on niin ohutta, että ihmisen ruumis tarvitsee enemmän happea kuin ilmasta on mahdollista saada kerralla. Kun kiipeilijä saapuu Death Zonelle, hänellä on 2-3 päivää aikaa päästä huipulle, joka on helpommin sanottu kuin tehty, sillä kiipeilijältä saattaa kestää jopa 12 tuntia yhden ja puolen kilometrin matkaan hapen vähyyden takia.

Kaikkia ruumiita ei voida kuljettaa pois olosuhteiden takia, joten ne jäävät paikoilleen. Vanhimmat ruumiit ovat ansainneet lempinimensä vuorikiipeilijöiden keskuudessa ja ovat ikäänkuin reitin merkkeinä vuorella liikkujille.

Green Boots 

Green Boots on intialaiselle kiipeilijälle annettu lempinimi, joka kuoli vuonna 1996. Hänen oikean nimensä uskotaan olevan Tsewang Paljor ja hänen ruumiinsa on lähellä luolaa, jonka kaikki vuoren hupuille kiipeävät ohittavat. Green Boots on nykyisin välietappina, jota vuorikiipeilijät käyttävät arvioidakseen, kuinka lähellä he ovat vuoren huippua. Green Boots kuoli eksyttyään ryhmästään. Hän havaitsi vuoren ulkoneman, jonka ajatteli olevan hyvä suoja. Hän istui siellä kylmissään siihen asti että kuoli.

David Sharp
Vuonna 2006, englantilainen kiipeilijä nimeltä David Sharp liittyi Green Bootsin seuraan. Hän pysähtyi samaisen luolan kohdalle levätäkseen. Sharpin ruumis jäätyi ja jähmettyi paikalleen, mutta hän oli yhä elossa kykenemättä liikuttamaan itseään. Kun hän istui jäätymässä kuoliaaksi, yli 40 kiipeilijää ohitti ulkoneman. Monet saattoivat ajatella, että Sharp oli jo kuollut Green Boots. Lopulta eräät kiipeilijät kuulivat vaimeita ääniä ja tajusivat, että hän on yhä hengissä. He antoivat Sharpille lisähappea ja yrittivät saada häntä seisomaan, mutta oli kuitenkin liian myöhäistä.

Francys ja Sergei Arsentiev
Francys Arsentiev oli ensimmäinen amerikkalainen nainen, joka saavutti Everestin vuorenhuipun ilman pullotetun hapen käyttöä vuonna 1998. Vuorikiipeilijät eivät kuitenkaan pidä tätä onnistuneena kiipeämisenä, sillä hän ei selvinnyt matkasta huipulta alas hengissä. Seuratessaan reittiä alas, hänen kanssaan kiivennyt hänen Sergei, Francysin aviomies, huomasi että Francys ei seurannut häntä. Vaaroista huolimatta hän päätti kääntyä takaisin löytääkseen vaimonsa. Matkallaan hän kohtasi ryhmän uzbekistanilaisia kiipeilijöitä, jotka kertoivat yrittäneensä auttaa Francystä, mutta heidän oli täytynyt jatkaa matkaa ilman tätä, koska heidän lisähappensa oli lopussa. Seuraavana päivänä kaksi kiipeilijää löysivät Francysen, joka oli yhä elossa mutta liian huonossa kunnossa siihen, että häntä olisi voitu siirtää. Hänen aviomiehensä jääkirves ja köysi löytyivät lähettyviltä, mutta miestä itseään ei näkynyt missään. Francys kuoli sinne, minne kaksi kiipeilijää hänet jättivät. Eräät kiipeilijät selvittivät hänen aviomiehensä kohtalon vuosi myöhemmin, jolloin he löysivät tämän ruumiin läheltä Francysen ruumista. Sergei oli ilmeisesti löytänyt vaimonsa, mutta tippunut kuolemaansa alas vuoren rinteeltä yrittäessään päästä vaimonsa luo.

Dokumentti Everestistä
Vuosi 2006 oli yksi eniten kuolonuhreja vaatinut vuosi Everestin historiassa. Monet kiipeilijät yrittivät hyötyä poikkeuksellisen hyvästä säästä ja päästä huipulle. Heidän joukossaan oli Lincoln Hall, kokenut vuorikiipeilijä joka oli epäonnistunut yrityksessään 22-vuotta aikaisemmin. Tälläkertaa Hall pääsi huipulle asti, mutta pian sen jälkeen alkoi käyttäytyä oudosti ja lyyhistyi maahan. Hänen ajateltiin kuolleen, joten hänen perheelleen ilmoitettiin kuolemasta ja uutisissa kerrottiin Hallin kohtalosta. Myöhemmin tuona kyseisenä iltana jotain tapahtui, jota edes asiantuntijat eivät kykene selittämään. Hall löydettiin elossa istumassa vuorenrinteellä. Miracle on Everest on Lincoln Hallin selviytymiskertomus.

eng. ©

Overtounin silta

1985-vuonna valmistunut Overtounin silta Miltonissa, Skotlannissa on vaatinut 1950-luvulta lähtien ainakin 50 koiran hengen yli 600 koirasta, jotka ovat mystisesti hypänneet 15 metriä korkealta sillalta alas. Länsi-Dunbartonshiren paikalliset uskovat, että Overtounin Valkoiseksi Naiseksi kutsuttu haamu on kummallisen ilmiön takana, sillä eläimet tunnetusti aistivat ihmisiä paremmin yliluonnollisen läsnäolon.

"Seisoin sillalla kaksi vuotta sitten ja tunsin jämäkän töytäisyn, joka tuntui kuin sormelta. Joku tai jokin yritti pukata minut alas sillalta, aivan kuten ne koiratkin." Sanoi uskonnon ja filosofian opettaja Paul Owens Glasgowsta The Mirrorin mukaan.

Sillan lähelle on asetettu sitemmin kyltit, jotka varoittavat koirien omistajia mahdollisesta vaarasta: "Ole hyvä ja pidä koirasi hihnassa."

Siitä huolimatta koirat, sekä jotkut ihmisetkin jatkavat sillalta hyppäämistä.

Joidenkin lähteiden mukaan kaikki alkoi vuonna 1994, kun mies nimeltä Kevin Moy heitti kaksi viikkoa vanhan poikansa alas sillalta. Moy yritti hypätä sillalta alas itsekin, mutta hänen vaimonsa esti sen. Moy uskoi olevansa antikristus ja että hänen poikansa olisi Saatana uudelleensyntyneenä.

Outo seikka koirien itsemurhassa on se, että ne hyppäävät yleensä aina samalta puolelta siltaa ja ne ovat yleensä pitkäkuonoisia rotuja. Jotkut koirat, jotka ovat aluksi selvinneet hypystä, ovat menneet välittömästi sillalle uudestaan vain hypätäkseen jälleen alas.

"Olen kuullut monia sydäntäsärkeviä tarinoita koirien omistajista, jotka ovat menettäneet lemmikkinsä tässä selittämättömässä ilmiössä." Sanoi alueen palveluiden tarjoaja Jackie Baillie.

Tieteellisempi selitys ehdottaa, että sillan alta tuleva minkkien vahva haju saattaa ajaa koirat hyppäämään, sillä sillan kohtalaisen korkea reuna estää koiria näkemästä korkeaa pudotusta.

Dubartonista kotoisin oleva Alice Trevorrow, jonka 3-vuotias springerspanieli hyppäsi sillalta vuonna 2014 sanoi The Sunin mukaan: "Pystyn yhä kuulemaan hänen ulvaisunsa kuin se olisi tapahtunut eilen. Ei ole mitenkään mahdollista, että koirani olisi hypännyt sillalta tarkoituksella. Siellä on jotakin pahaenteistä meneillään. Käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Olin juuri pysäköinyt sillan lähelle ja koska hän oli erittäin tottelevainen, ei laittanut hänen hihnaansa kiinni. Minä ja poikani Thomas, joka oli 24-vuotias tuolloin, kävelimme kohti Cassieta, joka tuijotti jotain sillan yläpuolella olevaa. En koskaan saa tietää mitä hän tuijotti, mutta hän näki ehdottomasti jotain, joka sai hänet hyppäämään."

Donna Cooper taas todisti tilanteen, jossa hänen colliensa Ben hyppäsi yllättäen sillan kaiteelta alas. Donna kommentoi Mail Onlinelle: "Hänen jalkansa ja leukansa olivat murtuneet. Hänen selkänsä oli murtunut niin pahasti että se oli mutkalla." Ben vietiin eläinlääkäriin, mutta koiran kivut nähtiin niin suuriksi, että tämä päätettiin lopettaa.

Koiran käytösten tutkijoiden mukaan niillä ei voi olla itsemurha-ajatuksia, jote sillan alla täytyy olla jotain, joka simuloi niiden aisteja jollain tapaa ja saa ne hyppäämään.

Tässä vielä loppuun video jossa pohditaan luonnollisia syitä ilmiölle:

eng. ©

Japanilaisia urbaanilegendoja

Tominon Helvetti
Tämä suosittu japanilainen legenda on runosta nimeltä "Tomino's Hell". Sanotaan, ettei runoa saisi lukea ääneen koskaan. Runon on kirjoittanut Yomota Inuhiko ja se on kirjassa nimeltä "The Heart Is Like A Rolling Stone". Se ilmestyi myös Saizo Yason runokokoelmassa vuonna 1919. Ei ole varmuutta siitä, miten runoon liittyvät uskomukset saivat alkunsa, mutta varoitus "Jos luet tämän runon ääneen, kauheita asioita tapahtuu." antaa sellaisen vaikutelman, että runon yhteyteen olisi liitetty jonkinlainen kirous.

Runoon liittyvä tarina oli aikoinaan todella suosittu 2ch -nimisellä foorumilla, jonne ihmiset lähettivät kuvia ja videoita runoon littyen. He halusivat näyttää rohkeutensa muille ja lukea runoa ääneen. Jotkut käyttäjät kertoivat, ettei mitään ollut tapahtunut. Toisaalta taas monet eivät koskaan palanneet foorumille kertomaan tuloksista. Jos aijot lukea runon ääneen, lue se mieluummin japaniksi kuin englanniksi.

Pääset lukemaan runon TÄSTÄ.

Inunakin kylä

Inunakin kylä on täysin eristäytynyt muista Japanin kylistä ja kaupungeista. Edes paikalliset eivät löydä paikkaa helposti, joka saa useat epäilemään, onko kylää edes olemassa. Kerrotaan, että kylän ulkopuolella on kyltti jossa lukee "Japanin perustuslaki ei ole voimassa täällä". Sanotaan myös, että kylän asukkaat harjoittavat päivittäin kannibalismia ja insestiä, sekä tappavat ihmisiä. Jostain syystä elektroniset laitteet eivät toimi ollenkaan alueella ja monet ihmiset, jotka ovat matkustaneet tutkimaan kylää eivät ole koskaan palanneet takaisin.

Matsuen linna

Hitobashira

Hitobashira tarkoittaa "ihmispylvästä". Tämä kyseinen legenda sai alkunsa muinaisessa Japanissa. Ihmiset uskoivat, että jumalille täytyi tehdä uhrauksia, jotta heidän rakennuksensa pysyisivät vankkoina. Uskottiin myös, että jumalat alkaisivat suojelemaan rakennuksia, joiden puolesta uhraukset oli tehty. Mutta mitä nämä uhraukset sitten olivat? Ihmiset muun muassa muurasivat elävältä uhreja rakennusten rakenteisiin ja pylväisiin. Nämä väkivaltaiset kuolemat johtivat siihen, että viattomien uhrien sielut jäivät sidoksiin paikkoihin, joiden vuoksi nämä oli uhrattu.

Yksi kuuluisimmasta tarinoista liittyen kyseiseen legendaan kertoo Matsuen linnasta, joka rakennettiin 1600-luvun alussa. Paikallisten mukaan linnan kiviseinämä romahti useaan otteeseen rakennusvaiheessa. Rakennusmiehet uskoivat, että ihmispylväs auttaisi asiaa ja he päättivät mennä etsimään sopivaa henkilöä paikallisilta Bon-festivaaleilta. He valitsivat nuoren ja kauniin naisen, kaappasivat hänet ja sulkivat seinän sisälle. Tämän jälkeen he kykenivät saamaan rakennuksen valmiiksi ilman seinän romahtamista. Sanotaan, että naisen levoton sielu jäi vaeltamaan linnassa sen valmistumisen jälkeen.

Okiku-nukke

Kerrotaan, että 17-vuotias poika nimeltä Eikichi Suzuki osti nuken vuonna 1918. Hän oli ollut kiertelemässä tunnetun ostoskadun, Tanuki-kojin liikkeitä ja päättänyt ostaa nuken 2-vuotiaalle sisarelleen Okikulle. Tyttö rakasti nukkeaan ja leikki sillä päivittäin, mutta yllättäen seuraavana vuonna hän sairastui ja kuoli. Perhe asetti nuken talon alttarille ja rukoili Okikun puolesta jokainen päivä.

Vain muutama kuukausi myöhemmin outoja asioita alkoi tapahtumaan. Nuken hiukset alkoivat kasvamaan ja useat kertovat, että nukke saattoi liikkua itsestään silloin tällöin. Ihmiset väittivät, että Okikun henki oli riivannut nuken. Nukke nimettiin Okikuksi tytön mukaan.

Suzukin perhe muutti Sakhaliin ja he päättivät lahjoittaa Nuken Mannenjiin. Sitä on säilytetty Mannenjin temppelissä Japanissa vuodesta 1938 lähtien. Hiusten kasvulle ei ole löytynyt selitystä ja temppelin mukaan nuken hiukset leikataan säännöllisesti. Eräs tutkija jopa kertoi, että nuken hiukset ovat tismalleen samanlaiset kuin lapsilla.

Jinmenken

Jinmenken on jälleen yksi legenda Japanista, joka on liikkunut ihmisten keskuudessa vuosisatoja. Jinmenkenit ovat yksinkertaisesti sanottuna koiria, joilla on ihmisen kasvot ja niiden kerrotaan osaavan puhua.

Ne, jotka ovat väittäneet nähneensä kyseisen olennon kertovat, että se näyttää kaukaa katsottuna tavalliselta koiralta, mutta läheltä katsottuna sillä on ihmisen kasvot. Jinmenkenit eivät ole ystävällisiä, sillä niiden sanotaan joko solvaavan tai hätistävän ihmisiä pois luoltaan puhuessaan.

Erään tarinan mukaan ravintolan kokki oli viemässä roskia ravintolan takapihalla sijaitsevaan roskakoriin. Hän huomasi, että kulkukoira oli penkomassa ruuantähteitä, jotka oli aiemmin viety sinne. Hän yritti ajaa koiran pois, mutta koira vain katsoi miestä ihmisen kasvoillaan ja tokaisi "Jätä minut rauhaan."

Jinmenkenien näkemisen uskotaan ennustavan pahaa ja niitä syytetään usein onnettomuuksista ja katastrofeista. Jotkut legendat kertovat, että Jinmenkenit ovat liikenne-onnettomuuksien uhrien henkiä, jotka ovat uudelleensyntyneet koirina. Toisten mukaan taas nämä kyseiset oliot ovat pahojen henkien riivaamia. Villeimmissä tarinoissa Jinmenkenit ovat ihmisen ja koiran risteytymiä, jotka luotiin biologisessa kokeessa. Ne kuitenkin onnistuivat pakenemaan laboratorioista ja vaeltavat nyt pitkin Japanin katuja.

Dyatlovin solan onnettomuus

HUOM: sisältää kuvia jotka saattavat järkyttää herkimpiä

Tammikuussa vuonna 1959, 23-vuotias Igor Dyatlov johti kahdeksan nuoren neuvostoliittolaishiihtäjän ryhmää Uralin vuorille ja heidän päämääränään oli saavuttaa Otorten vuori. Ryhmä koostui seitsemästä miehestä ja kahdesta naisesta. Kaikkien yhdeksän ruumiin löytämisessä kesti yli kolme kuukautta. Ruumiiden löytöalue nimettiin myöhemmin Dyatlovin solaksi ryhmän johtajan Igor Dyatlovin mukaan.

Ryhmään kuuluivat: Igor Dyatlov, Semen Zolotarev, Lyudmila Duminina, Nicolai Thibeaux-Brignolle, Alexander Kolevatov, Yuri Krivonischenko, Rustem Slobodin, Yuri Doroshenko ja Zinaida Kolmogorava.

He löytyivät yli yhdeksän kilometrin päästä kohteestaan ja melkein 2 kilometrin päästä heidän leiripaikastaan osa ilman suksia, kenkiä tai takkeja arviolta -16 asteen pakkasessa. Kahdella heistä oli murtunut kallo, kahdella muulla oli valtavia rintakehän alueelle sijoittuvia vammoja ja yhdellä patikoijalla ei ollut kieltä. Neuvostoliiton tutkijat kertoivat heidän kuolemansa syyksi "tuntemattoman pakottavan luonnonvoiman," ja ilmoittivat tapauksen loppuunkäsitellyksi alle kuukausi ruumiideen löydöstä.

Kuusi patikoijista kuoli hypotermiaan ja kolme vammoihinsa. He kuolivat erillään - kaksi heistä löytyi puun alta läheltä nuotion jälkiä, kun taas kolme muuta löytyivät puun ja leirin väliltä ja neljä löytyivät rotkosta. Kahdella puun alta löytyneellä oli palovammoja käsissään. Rotkossa olleet ruumiit löydettiin vasta toukokuun 4 päivä, kolme kuukautta tapaturman jälkeen. Outoa oli myös se, että heillä oli toistensa vaatteita päällä: Ludmila Dubininan jalkojen ympärille oli kiedottu Yuri Krivonischenkon housut ja Semyon Zolotaryovin päällä olivat Dubininan hattu ja takki. Joissakin vaatekappaleissa oli repeämiä ja vaikutti siltä, että ne oli revitty jonkun päältä voimakeinoin. Lumessa oli pelkästään kahdeksat tai yhdeksät jalanjäljet, eli ei vaikuttanut siltä, että joku ulkopuolinen olisi sekaantunut tapahtumaan (ainakaan jalan). Alueella ei ollut jälkiä kamppailusta tai kenenkään retkikuntaan kuulumattoman ihmisen (tai eläimen) jälkiä. Helmikuun toisena päivänä alueella oli lumimyrsky, joka saatiin selville heidän päiväkirjojaan tutkimalla. Tuona päivänä tapahtui myös kyseinen tapaturma.

Heidän leirinsä oli pystytetty Kholat Syakhlin rinteelle (eng. Dead Mountain). Kaikki patikoijat - kahdeksan heistä 20-30 vuotiaita, lukuunottamatta Zolotaryovia joka lähestyi 40 ikävuotta - olivat kokeneita vuorikiipeilijöitä ja olivat joutuneet hiihttämään läpi jäätyneiden järvien ja asumattomien alueiden päästäkseen leiripaikalleen. Huonosta säästä ja hitaammasta etenemisestä huolimatta, heidän viimeisimmät päiväkirjamerkintänsä huokuivat vahvaa tahdonvoimaa.

He jopa tuottivat pienen sanomalehden matkastaan ennen lähtemistä, jonka he nimesivät "The Evening Otorten" ja jossa oli uutisotsikko "From now on, we know that the snowmen exist". Se kertoi, että lumimiehiä voi nähdä Pohjois-Uralilla, Otorten vuoren lähettyvillä. (He luultavasti vitsailivat viitaten kyseisellä lauseella itseensä.)

Sen jälkeen, kun ensimmäiset viisi ruumista löydettiin, oikeustieteellinen kuolemansyyn selvittäminen aloitettiin ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että nämä viisi olivat kuolleet hypotermiaan. Kuolemat vaikuttivat aluksi melko suoraviivaisilta. Kuolleiden vähäinen vaatetus selitettiin paradoksaalisella riisuutumisella, joka voi tapahtua tietyssä hypotermian vaiheessa. Tällöin hypotalamus toimintahäiriöityy ja ruumiin lämpötila vaikuttaa valheellisesti nousevan nopeasti, vaikka oikeasti se vain laskee.

Tuhoutunut teltta

Patikoijien pahoin tuhoutunut teltta oli leikattu auki sisältä ja kaikki heidän tavaransa olivat yhä teltassa. Miksi he olivat lähteneet vähissä vaatteissa teltasta jäätävään viimaan, vaikka heidän toppavaatteensa olivat teltassa? Ottaen huomioon teltan auki repimisen sisältä päin, he olivat luultavasti lähteneet teltasta kiireessä. Outoa kyllä, Zolotaryov oli lähtenyt leirialueelta ilman varusteitaan, mutta hänellä oli kamera mukanaan. Slobodilla oli pieni halkeama kallossa, mutta tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että olosuhteet koituivat hänen kohtalokseen, ei halkeama kallossa. Yhtään ulkoisia vammoja ei löydetty keltään ryhmään kuuluneista.

Igor Dyatlovin ruumis

Dubininan ja Thibeaux-Brignollen ruumiit

Kun rotkon neljä ruumista löydettiin ja tutkittiin, saatin selville seuraavat asiat: sekä Dubininan että Zolotarevin kylkiluut olivat murtuneet ja Nicolai Thibeaux-Brignollesilla oli laaja kallonmurtuma. Eräs tutkijoista vertasi näiden kolmen vammoja vammoihin, jotka ihminen voisi saada autokolarista. Oli selvää, ettei kukaan ihminen ollut aiheuttanut vammoja patikoijille. Kun Dubinina löydettiin, häneltä puuttui kieli. Tämä herätti keskustelua mahdollisesta ulkopuolisesta hyökkääjästä. Kuka kykenisi tällaiseen? Leikkasiko joku ryhmän jäsenistä kielen? Miksi? Mutta edelleenkään ei ollut minkäänlaista näyttöä siitä että ryhmään kuulumattomia ihmisiä olisi ollut lähettyvillä, ei edes paikallisia Mansi-kansaan kuuluvia ihmisiä, joiden tiedetään oleskelevan alueella. Yksi hämmentävistä seikoista on se, että joidenkin patikoijien vaatteista löytyi suuria määriä säteilyä.

Koska syyllisiä ei ollut, tutkimukset lopetettiin toukokuussa 1959, vain muutama viikko neljän viimeisen ruumiin löytymisen jälkeen. Äkillinen lopettaminen sai erilaiset teoriat liikkelle tapahtumien kulusta. Kauempana ollut retkeilyryhmä kertoi nähneensä oransseja valoja taivaalla Dyatlovin ryhmän kuoliniltana. Koska osasta Dyatlovin ryhmän jäsenten vaatteista oli löytynyt säteilyä, jotkut epäilivät että he olivat juoneet saastunutta sulanutta lunta.Viiden ryhmään kuuluneen henkilön hautajaisiin osallistunut kertoi, että ruumiit olivat oranssihtavia. On liikkunut myös lukuisia huhuja avaruusolioiden ja UFOjen sekaantumisesta tapaturmaan. Jotkut jopa väittivät että ryhmäläisten ennen matkaa julkaistussa lehdessä mainitut lumimiehet olivat syyllisiä.

Ryhmäisten muistoksi pystytetty monumentti

Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä vastausta siihen, mitä todella tapahtui tuona kyseisenä iltana. Varmaa vastausta emme varmaan koskaan saakaan, sillä eloonjääneitä ei ole. Jos haluatte syventyä vielä enemmän tapaukseen, sen pohjalta on tehty elokuva nimeltä "Devil's Pass".

Netissä seurattavia haamukameroita

Ordsall Hall, Englanti
Kamerat ovat kiinni 08.00-17.00 välisenä aikana, koska Ordsall Hall on silloin avoinna vierailijoille. Alla olevassa linkissä pääset seuraamaan kolmea kameraa, jotka on asennettu ympäri rakennusta. Kohteita ovat Great hall (monien haamujen leikkikenttä), Great Chamber (yksi rakennuksen vanhimmista huoneista, jossa White Ladyn sanotaan kummittelevan) ja Star Chamber (kaikista aavemaisin huone).

KAIKKI KAMERAT

Willard Library, Indiana

Yli 110-vuotiaassa kirjastorakennuksessa on raportoitu useita paranormaaleita ilmiöitä. Kameroita on kaksi kappaletta. Niistä yksi on lasten lukuhuoneessa, jossa rakennuksen kuuluisan "Lady in Gray"-haamun sanotaan viihtyvän eniten. Toinen on kellarissa. Ensimmäisen paranormaalin ilmiön koki 60 vuotta sitten rakennuksen työntekijä.

KAIKKI KAMERAT

Gettysburg Battlefield

Taistelukenttä, jossa Amerikan siviilisodan Gettysburgin taistelu alkoi. Täällä on tehty useita paranormaaleja havaintoja. Uusia kuvia tulee 10 minuutin välein.

KAMERA

Aokigaharan itsemurhametsä

Ylläolevassa kuvassa on poliisin pystyttämä kyltti Fuji-vuoren juurella Japanissa sijaitsevan Aokigaharan metsän sisäänkäynnille. Siinä lukee: "Elämäsi on arvokas lahja vanhemmiltasi. Ajattele vanhempiasi, sisaruksiasi ja lapsiasi. Älä pidä asiaa sisälläsi. Puhu ongelmistasi." Lopuksi on yhteystiedot itsemurhia ehkäisevään yhdistykseen. Se on tarkoitettu rohkaisuksi itsemurhaan pyrkiville jotta nämä luopuisivat ajatuksistaan. Kyltti ei ilmeisesti ole kovin tehokas, jos itsemurhalukuja katsotaan.

Aokigaharan metsällä (tunnettu myös puiden merenä) on onneton maine maailman toiseksi suosituimpana paikkana tehdä itsemurha. Ensimmäisenä listassa on Golden Gate Bridge San Franciscossa. Vuodesta 1950 lähtien, masentuneen japanilaiset ovat menneet metsään ja ainakin 1000 heistä ei ole koskaan palannut. Vuonna 2002, 78 ruumista löydettiin metsästä, ylittäen vuoden 1998 määrän joka oli 74. Vuonna 2003 ruumiiden määrä nousi sataan, ja viime vuosina paikallinen hallitus on lopettanut ruumiiden määrien julkaisemisen yrityksenä vähentää Aokigaharan metsän liittämistä "itsemurhametsäksi". Vuonna 2004 108 ihmistä tappoi itsensä metsässä ja 2010 247 ihmistä yritti itsemurhaa metsässä, joista 54 onnistui.

Japanilaiset spiritualistit uskovat että metsässä itsemurhaan ajautuneiden sielut ovat kyllästäneet Aokigaharan puut, luoden paranormaalia toimintaa ja estäen niitä jotka ovat tulleet metsään pakenemasta sieltä. Yleinen kokemus ihmisillä metsässä on se, että heidän kompassinsa ovat hyödyttömiä alueen runsaan magneettisen raudan määrän takia vulkaanisessa maaperässä. Metsässä patikoivat kertovat kuullevansa Yurein eli henkien huutoa tuulessa ja nähneensä varjoja puiden seassa. Jotkut jopa sanovat tavaroidensa vaihtavan paikkaa.

    Asia on myös vaikea aihe paikallisille, sillä itsemurhat vaikuttavat heihin ja erityisesti metsän työntekijöihin. Eräs paikallinen mies sanoo "Minua hirvittää että alue on tunnettu itsemurhien takia." Paikallinen poliisi sanoo "Olen nähnyt monia ruumiita jotka ovat pahasti maantuneita tai villieläinten pureskelemia. Siinä metsässä kuolemisessa ei ole mitään kaunista." 

    Metsän työntekijät joutuvat kokemaan vielä kauheampia asioita kuin poliisi joka tutkii metsää. Heidän työtehtäviinsä kuuluu ruumiiden kuljettaminen pois metsästä paikalliselle poliisiasemalle jossa ruumiit laitetaan huoneeseen jota käytetään itsemurhaan ajautuneiden ruumiiden säilyttämisessä. Sitten metsän työntekijät pelaajat jankenia, joka on samantyylinen peli kivi, paperi, sakset-pelille ja katsovat kuka joutuu nukkumaan huoneessa ruumiin kanssa.

     Syy näihin outoihin nukkumisjärjestelyihin on se, että uskotaan että jos ruumis jätetään yksin, se tuo huonoa onnea itsemurhan uhrin hengelle. Heidän henkensä sanotaan kiljuvan yön yli jos se jätetään yksin ja ruumiit nousevat ylös vaeltamaan ja etsimään seuraa.

Wataru Tsurumuin kirjassa "The Complete Manual of Suicide" Tsurumuin sanoo, että Aokigahara on täydellinen paikka kuolla. Syytä siihen miksi metsä houkuttaa itsemurhaa tahtovia ei ole tiedossa, mutta jotkut sanovat että japanilaisen Seicho Matsumoton kirja Kuroi Jukai (musta puiden meri) antaa ihmisille inspiraation tehdä itsemurha kyseissä metsässä. On myös sanottu että Aokigaharan metsän ja kuoleman välillä oleva yhteys sijoittuu aina 1800 luvulle saakka, jolloin sitä käytettiin Ubasutan harjoittamiseen. Ubasuta tarkoittaa vapaasti suomennettuna "vanhan naisen hylkäämistä", jolloin suvun vanhimmat kannettiin vuorille kuolemaan.

Metsästä voi löytää monia uhreille kuuluneita henkilökohtaisia tavaroita ja puihin kiinnitettyjä itsemurhaviestejä. Myös esimerkiksi hirttosilmukat jätetään yleensä puihin sen jälkeen kun ruumis on löydetty.

Lisää kuvia metsästä löydät täältä. (en suosittele heikkohermoisille!)

Tässä vielä lopuksi 20 minuuttinen video kyseisestä aiheesta:

10 kuuluisaa haamukuvaa

10. Lordi Combermeren haamu
Tämän valokuvan Combermeren luostarin kirjastosta otti Sybell Corbet vuonna 1891. Miehen hahmo istuu tuolissa vasemmalla. Hänen päänsä, oikea kätensä ja ylävartalonsa pystyy selvästi erottamaan kuvasta. Sanotaan että mies on Lordi Combermeren haamu.

Toinen varakreivi Lordi Combermere kuoli 1891, kun hän jäi yhden Lontoon ensimmäisen moottorilla toimivan taksin alle. Kun Sybell Corbet otti ylläolevaa kuvaa, Lordi Combermeren hautajaiset olivat meneillään 4 kilometrin päässä kirjastosta.

9. Toys R Us -haamu

Tämä infrapunakuva on otettu paranormaali-tutkimuksen aikana Toys R´ Us:in lelukaupassa Sunnyvalessa, Kaliforniassa. Mies, joka nojaa hyllyä vasten ei kuulunut tuktkimusryhmään. Muissa kuvissa kyseinen mies ei näyttäytynyt.

8. Piilossa oleva Cowboy

Vuonna 1996 Ike Clanton (pukeutuneena cowboy-asuun) halusi ystävänsä ottavan kuvan hänestä kun hän seisoi Boothillin hautuumaalla kuuluisassa Tombstonen kaupungissa Arizonassa. Kun Clanton näki kuvan, hän huomasi miehen taustalla joka ei ollut siellä kuvan ottamishetkellä.

Clanton kiinnostui tästä ja yritti kuvata saman tilanteen uudelleen ystävänsä kanssa, joka meni seisomaan taustalle. He huomasivat että taustalla olijan jalkojen täytyisi näkyä kuvassa, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut alkuperäisessä otoksessa. Kuva on vielä nykyäänkin mysteeri.

7. Nuori tyttö ikkunassa

Kuvan otti Tony O'Rahilly Wem Town Hallissa Shropshiressa, Englannissa kun halli oli tulessa. Rakennuksessa ei ollut ketään, vaikka tässä kuvassa nuori tyttö on ikkunan luona. Kuvaa tutki tohtori Vernon Harrison, Royal Photographic Societyn edellinen presidentti. Harrison arveli ettei kuvaa oltu käsitelty ja oli siten aito.

Vuonna 1677, nuori tyttö nimeltään Jane Churn sytytti vahingossa olkikaton tuleen kynttilällä. Monet kylän vanhoista puutaloista paloivat samalla. Useat ihmiset uskovat että hänen haamunsa on kummitellut alueella siitä lähtien ja todistajat väittävät nähneensä hänet monissa tulipaloihin liittyvissä tapaturmissa vuosien saatossa. Kuvassa esiintyvä haamu on hänen, jos on puheisiin uskominen.

6. Corroboree Rockin henki

Kuvan otti Reverend R.S. Blance Corroboree Rockin lähistössä, Australiassa vuonna 1959. Tässä kuuluisassa kuvassa näkyy nainen joka pitelee käsiään kasvojaan vasten ja tuijottaa kaukaisuuteen.

5. Bachelor's Groven Madonna

Kuva on otettu elokuun 10. päivä vuonna 1991 Ghost Research Societyn paranormaaleiden tukimusten aikana Grove Cemeteryllä, joka on lähellä Midlothianin esikaupunkialuetta Illinoisissa.

4. Freddy Jackson

Yläpuolella on Royal Air Forcen laivueen tavallien ryhmäkuva, mutta kuvan ottamisen jälkeen tajuttiin ettei kyseessä ollut mikään tavallinen kuva. Yhden miehen takana seisoi kaksi päivää kuvan ottamista ennen menehtynyt Freddy Jackson.

Jackson oli  Royal Air Forcen mekaanikko ja palveli H.M.S. Daedalusissa. Hän oli ollut työskentelemässä ja kuoli tapaturmassa joka liittyi lentokoneen potkuriin. Jackson ei antanut kuolemansa haitata vaan näyttäytyi ryhmäkuvassa kaksi päivää myöhemmin. Useat miehistä vahvistivat että kuvan taustalla olevat kasvot kuuluivat Jacksonille.

3. Takapenkin nainen

Tämä kuuluisan haamukuvan on ottanut vuonna 1959 Mable Chinnery. Kun Mable oli vieraillut äidinsä haudalla, hän kääntyi ottamaan kuvan miehestään joka odotti autossa. Mable ei odottanut näkevänsä kuollutta äitiään takapenkillä.

2. Portaikon haamu

Kuvan otti vuonna 1966 Ralph Hardy National Maritimen museon Queen's Housessa, Englannissa. Hardy, eläkkeellä oleva pappismies, aikoi ottaa kuvan ainoastaan vaikuttavasta portaikosta, mutta sai kuvaansa myös kaapuun pukeutuneen hahmon joka käveli portaita pitkin.

Asiantuntijat tutkivat alkuperäistä negatiiviä, ja vakuuttuivat että kuvaa ei ollut käsitelty. Ihmiset ovat kertoneet nähneensä selittämättömiä hahmoja ja kuulleet askelia portaikosta vuosia aikaisemmin ja myöhemmin kuvan ottamisen jälkeen.

1. The Brown Lady

Raynham Hallin Brown Lady, kummittelee toistuvasti taloa Nortfolkissa, Englannissa. Tämä on maan kuuluisin kummitus, pääasiassa sen takia että "Brown Lady" on saatu filmille. Kuvan ottivat Country Life -lehden kuvaajat, jotka olivat Raynham Hallissa kuvaamassa portaikkoa.

Silver Run

Silver Run on nykyisin aavekaupunki, mutta voit yhä nähdä vanhan tunnelin ja hylätyt talot. 100 vuotta sitten junat kulkivat läpi Silver Runin tunnin välein.

Eräänä myöhäisenä elokuisena iltana, juna oli menossa kohti Silver Runin tunnelia, kun kuljettaja huomasi nuoren naisen seisomassa keskellä kiskoja. Hän veti pilliä varoittaakseen naista, mutta nainen vain kääntyi ja tuijotti häntä. Naisella oli mustat hiukset, valkoinen iho ja hänellä oli yllään valkea mekko. Sillä hetkellä kun kuljettaja luuli että juna törmää naiseen, hän näki kun nainen kohosi korkealle ilmaan ja katosi yöhön.
    Kuljettaja pysäytti junan ja meni ulkopuolelle tutkimaan asiaa. Hän ei löytänyt jälkeäkään mysteerisestä naisesta. Hän ajatteli juoneensa liikaa kahvia ja olleensa liian väsynyt. Kuljettaja karkotti tämän oudon tapahtuman mielestään ja jatkoi matkaansa.

Mutta nuoren naisen kummitus teki useita uusia ilmestymisiä tunnelissa seuraavien viikkojen aikana. Jokaisena kertana juna pysähtyi ja hahmo lensi ylöspäin kadoten.

Kuljettajan puhuttua rautateiden henkilöstön kanssa, hän yllättyi kun kuuli että hahmo oli ilmestynyt rautatien henkilöstöllekin vuosien saatossa. Eräs kuljettaja nimeltään O'Flannery ei ollut kohdannut vielä Silver Runin kummitusta. Itseasiassa, hän sanoi ettei ollut koskaan elämässään nähnyt kummitusta ja väitti ettei usko niihin, kutsuen muita miehiä valehtelijoiksi ja typeryksiksi. Hän vannoi ettei mikään kummitus tulisi pysäyttämään hänen junaansa, vaan hän ajaisi tytön yli.

Noin kaksi viikkoa keskustelun jälkeen, O'Flanneryn juna oli lähestymässä Silver Runin tunnelia, kun hän huomasi liikettä kiskoilla.Ylättyksekseen hän huomasi että siellä seisoi nuori tyttö. Tyttö ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Hänen mieleensä muistui toisten kertomukset aavetytöstä.
    O'Flannery oli shokissa mutta jatkoi matkaansa pysäkeiden läpi. Kun hän oli lopettamassa töitään, hän tapasi muita kuljettajia ja kersui sillä että oli ajanut Silver Runin kummituksen päältä.
    Muilla kuljettajilla oli outo tarina kerrottavanaan. Ilmeisesti sinä samaisena iltana juna-asema vastaanotti useita puheiluita ihmisiltä jotka olivat nähneet junan menevän ohi. He väittivät että junan edessä oli seissyt aaveimaisen kalpea nainen ja kun juna oli ajanut tämän yli, nainen oli kiljunut hirvittävästi.

Jos paikallisten puheet Silver Runissa pitävät paikkaansa, kummitus on nainen joka jäi junan alle raiteilla. Ilmeisesti aatelismaisesti pukeutunut nainen oli menossa Parkersburgiin tapaamaan aviomiestään, muttei koskaan saapunut. Uuvuttavien etsintöjen jälkeen naisen ruumista ei löydetty. Kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Jotkut sanovat että hän putosi junasta ja kuoli sitten, jotkut taas sanovat että hänet murhattiin ja hänen ruumiinsa heitettiin junasta.

Vuosien jälkeen, kun osa Silver Runin tunnelista purettiin, työntekijät löysivät naisen luurangon ja tiesivät välittömästi että se kuului naiselle koska sillä oli yllään valkoinen morsiusmekko. Vaikka jäänteitä ei koskaan tunnistettu, ne haudattiin vanhalle hautausmaalle Silver Runin tunnelin lähelle. Hänen hautajaisiensa jälkeen Silver Runin kummitusta ei enää koskaan nähty.