Pages

lauantai 29. joulukuuta 2012

Outo kuva














Kesällä 1950, ryhmä nuoria löysi vanhan hylätyn talon metsästä. He menivät sisään tutkiakseen taloa. Keskellä talon lattiaa oli kuoppa täynnä vettä. Kolme pojista päätti uida, samalla kun muut ottivat kuvia talosta.
32 vuotta myöhemmin, vuonna 1982, mies oli patikoimassa ja löysi vanhan kameran. Hän vei kameran paikalliselle poliisiasemalle jossa yritettiin selvittää, kenelle kamera kuului. Poliisi lähetti filmin kehitettäväksi. Suurin osa kuvista oli tuhoutunut.

Tämä kuva on viimeinen, joka oli otettu. Ei tiedetä, mitä poikien kasvoille tapahtui tai miksi kuvasarja äkillisesti päättyi. Nuoria ei koskaan tunnistettu eikä heidän ruumiitaan koskaan löydetty. Se, mitä kuvassa tapahtuu, on yhä mysteeri.

maanantai 17. joulukuuta 2012

The Bunnyman Bridge

Kertomus Bunny manista (suom. kani-mies) alkoi monia vuosia sitten. Se alkoi vuonna 1905 sen jälkeen kun useita murhia oli jo tehty. Varmistaaksesi tarinan todellisuuden, voit vierailla "Vanhan Cliftonin kirjastossa", joka sijaitsee Cliftonissa, Pohjois-Virginiassa, Yhdysvalloissa. Tarina, jonka tulette kuulemaan on täysin totta.

Syksyllä vuonna 1904, osa vangeista koottiin ja kasattiin bussiin, jotta heidät siirrettäisiin Lortoniin. He eivät olleet kerenneet ajaa kauaa, kun kuljettaja väisti jotain tiellä, menetti auton hallinnan ja bussi törmäsi puuhun.  Moni vangeista vahingoittui, mutta he onnistuivat karkaamaan bussista ja pakenivat öiseen metsään. Myöhemmin seuraavana aamuna paikallisen poliisin tutkimustyö oli alkanut. Tunnit vaihtuivat päiviksi, päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi. Jokainen vanki löydettiin, paitsi 2 heistä, Marcus A. Wallster ja Douglas J. Grifon. Tutkimusten aikana poliisi löysi satunnaisesti kuolleitä jäniksiä puoliksi syötyinä ja teloitettuina hirveillä tavoilla. Viimeinkin he löysivät Marcuksen kuolleena Fairfaxin Juna-aseman sillalta (nykyisin tunnettu Bunny Man bridgenä).

Kädessään hänellä oli itsetehty kirves/puukko, joka oli tehty terävästä kivestä ja puusta. He eivät epäilleet mitään ja eivät välittäneet miten vanki kuoli, vain että hän oli saatu kiinni ja hänestä ei tarvinnut enää huolehtia. Heillä oli nimi Marcukselle, mutta myöhemmin he tulivat ymmärtämään että olivat nimenneet väärän miehen Bunny Maniksi. Yhä etsien Douglasta, he löysivät edelleen puoliksi syötyjä jäniksiä. Vihdoinkin he nimesivät Douglasin Bunny Maniksi.

3 kuukautta kului ja poliisi lopetti etsintänsä Huhtikuun 7. päivä, vuonna 1905. Kaikki olettivat Bunny Manin kuolleen, joten asia unohdettiin. Syyskuussa ihmiset alkoivat nähdä kuolleita jäniksiä, ja alkoivat pelätä. Halloween-yö saapui, ja ryhmä nuoria oli mennyt sillalle juomaan tai mitä tahansa heidän ikäisensä lapset tekivät 1900-luvulla.

Keskiyö tuli ja useat nuorista olivat jo lähteneet, vain kolme heistä oli edelleen sillalla. Kaikki heistä löytyivät aamulla kuolleina. Heidän kurkkunsa oli halkaistu samanlaisella kirveellä mikä oli löytynyt kuolleen vangin kädestä. Heidän rintaansa oli leikattu pitkiä ja syviä haavoja. Bunnyman oli ripustanut nuoret roikkumaan sillan reunalta narut heidän kaulojensa ympärillä.

Tämä tapahtui halloweeninä vuonna 1905. Sen jälkeen, he eivät nähneet tai kuulleet mitään murhaajasta seuraavaan vuoteen. Halloween 1906 lähestyi ja vanhemmat sekä nuoret Cliftonista muistivat yhä mitä oli tapahtunut edellisenä halloweenina sillalla. Sinä halloweenina kuusi nuorta vietti iltaansa siellä, kun yksi heistä, Adrian Hatala, pysytteli kauempana sillasta toivoen, että jos jotain tapahtuisi hänellä olisi aikaa paeta.




Hän näki jonkun kävelevän taskulampun kanssa kiskoilla ennen keskiyötä, joka pysähtyi sillan yläpuolen keskikohdalle ja pian hän oli sillan alla. Adrian kuuli tappelun ääniä ja kauhistuneita huutoja sillan alta jotka kestivät vain pari sekuntia. Hän katsoi kauhistuneena kun ruumiit ripustettiin roikkumaan sillan reunalta, aivankuin edellisenä vuonna. Kauhistuneena hän juoksi kotiin, ei kertonut kenellekään mitä näki, vain sanoi sanoja jotka yhdistettiin tarinaksi. Kukaan ei ymmärtänyt tarinaa eikä uskonut sitä. He syyttivät tyttöä murhista ja hänet suljettiin Lortonin vankilaan.


1913 vuonna, 9 nuorta murhattiin. Halloween-ilta jälleen. Adrian oli yhä vankilassa. Hänet vapautettiin, mutta oli liian myöhäistä. Hän oli jo menettänyt järkensä. Vaikka hänet vapautettiin, hän oli liian sekaisin jatkaakseen normaalia elämää, joten hän vietti elämänsä vankimielisairaalassa kunnes lopulta kuoli vuonna 1953 shokkiin. Kukaan ei tiennyt mikä järkytti häntä niin, mutta ilmeisesti hän kuoli nukkuessaan, mahdollisesti uneksien halloween-yöstä. Ehkä Bunny Man oli viimeinkin napannut hänet.

Lisää murhia tapahtui, vaikkakin 1913 vuonna tapahtuneiden jälkeen suurin osa ihmisistä ysyi kaukana sillasta Halloween-yönä. 1943 vuoden halloweenina kuusi nuorta murhattiin. Tutkinnat aloitettiin, mutta kuten tavallista, mitään ei löydetty.

Vuonna 1976 sama tilanne toistui, tällä kertaa vain kolme ihmistä murhattiin. Eräs tapaus sattui vuonna 1987. Janet Charletier nautti illastaan kavereidensa kanssa. Halloween-ilta oli vihdoin koittanut ja he viettivät iltaa ajellen autolla ja varastellen karkkia lapsilta. He asettuivat illalla kello 11 aikoihin sillan alle, odottaen keskiyön saampumista. He eivät uskoneet myyttiin joten he päättivät nähdä itse mitä tapahtuisi ja Janet oli tiettävästi ainut nuori joka on koskaan Bunny Manin hyökkäyksestä selvinnyt. He odottivat melkein tunnin. Oli melkein keskiyö, Janet alkoi olla peloissaan. He kaikki tekivät kepposia toisilleen, hyppien puskista ja kiljuen. Keskiyö tuoli, ja Janet käveli sillan alla kun valot sillan katossa tulivat yhtäkkiä todella kirkkaiksi. Ilmeisesti hän tuni jonkun yhtäkkiä viiltävän rintaansa muttei nähnyt ketään. Hän onnistuu tulemaan pois sillan alta. Kauhuissaan hänet kaataa roikkuva ruumis ja hän kaatuu ja menettää tajunsa. Kun hän herää, hän huomaa vuotneensa melko pahasti verta. Hän oli onnekas että viillot hänet rinnassaan eivät olleet syviä. Hän lähti eikä koskaan palannut sillalle takaisin. Hän on istunut terassinsa tuolissa kiikkuen ja tuijottaen suoraan sillalle päin, joka näkyy hänen taloltaan.

Siitä lähtien tarina on pysynyt muuttumattomana ja paikka on pysynyt samana. Halloween-yönä, voit löytää nuoria sillan ympärillä polttaen ja juoden, mutta paria minuuttia ennen keskiyötä kaikki lähtevät. Näin on käynyt useina vuosina. Sanotaan, että sillan reunassa on näkyvissä kuluma-jälkiä, jotka roikkuvat ruumiit ovat tehneet.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

The Rake



Koillis-Yhdysvaltojen tapahtumiin liittyi outo, ihmismäinen olento. Pääasiassa New Yorkin osavaltion maalaisosaan keskittyneet tapahtumat, itsensä julkisuuteen tuoneet todistajat kertoivat tarinoita heidän kohtaamisistaan tuntemattoman olennon kanssa. Heidän tunnetilansa vaihtelivat todella traumatisoituneista tunnetiloista pelokkaisiin epämukaviin ja joillakin jopa leikkimielisyyteen ja mielenkiintoisuuteen.
  Vuoden 2006 alussa yhteistyöstä todistajien kanssa oli kertynyt lähes 2000 asiakirjaa 1100-luvulta nykypäivään, neljän osavaltion alueelta. Melkein kaikissa tapauksissa tarinat olivat identtisiä. Tässä otteita asian parissa työskennelleen ryhmän julkaisemasta kirjasta:

The Rake
Itsemurha-viesti: 1964
Kun valmistaudun päättämään elämäni, tunnen tarpeelliseksi lievittää syyllisyyttä tai tuskaa mitä tapahtuu tämän teon johdosta. Se ei ole kenenkään muun kuin hänen syynsä. Kerran heräsin ja tunsin hänen läsnäolonsa. Ja kerran heräsin ja näin hänen muotonsa. Ja jälleen kerran heräsin ja kuulin hänen äänensä ja katsoin hänen silmiinsä. En voi nukkua ilman pelkoa mitä tapahtuu, kun seuraavaksi herään. En voi koskaan herätä. Hyvästi.
Kyseinen viesti löytyi samasta puisesta laatikosta kuin kaksi tyhjää kirjekuorta jotka oli osoitettu Williamille ja Roselle, ja yksi irrallinen henkilökohtainen kirje ilman vastaanottajaa.
"Rakkain Linnie, olen rukoillut puolestasi. Hän lausui nimesi. "

Päiväkirjamerkintä: 1880
Olen kokenut suurta kauhua. Olen kokenut suurta kauhua. Olen kokenut suurta kauhua. Näen hänen silmänsä kun suljen omani. Ne ovat tyhjät. Mustat. Ne näkivät minut ja lävistivät minut. Hänen märät kätensä. En aio nukkua. Hänen äänensä.

Merenkävijän loki: 1691

Hän tuli luokseni nukkuessani. Tunsin sen metrin päässä sängystäni. Hän otti kaiken. Meidän täytyy palata Englantiin. Meidän ei pidä palata tänne takaisin Raken pyynnöstä.

Todistajalta: 2006
Kolme vuotta sitten, olin juuri palannut matkalta Niagran putouksilta perheeni kanssa Heinäkuun 4 päivä. Me kaikki olimme väsyneitä päivän ajamisen jälkeen, joten mieheni ja minä laitoimme lapset nukkumaan ja menimme itsekin.
Noin kello 4 aamuyöllä heräsin aviomiestäni ajatellen ja nousin ylös käydäkseni vessassa. Vahingossa herätin mieheni vetäistessäni peittoa. Pyysin häneltä anteeksi ja sanoin että luulin hänen lähteneen pois sängystä. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, hän henkäisi ja vetäisi nopeasti jalkansa pois sängyn jalkopäästä niin nopeaa, että hänen polvensa liike melkein pudotti minut sängystä. Sitten hän tarrasi minuun eikä sanonut mitään. Totuttuani pimeään puolessa sekunnissa, näin mikä aiheutti hänen oudon reaktionsa. Metrin päässä sängystä, istuen selkä meihin päin, näytti olevan alaston mies tai jonkinlainen karvaton koira. Sen ruumiinrakenne oli järkyttävä ja epäluonnollinen, aivan kuin se olisi jäänyt auton alle tai jotain. Jostain syystä, en järkyttynyt heti siitä, vaan olin enemmän huolissani sen tilasta. Tässä vaiheessa oletin, että meidän täytyy auttaa sitä. Mieheni nojasi käsiensä ja polviensä yli, vääntyen jonkinlaiseen sikiöasentoon, välillä vilkaisten minua tujoittaessaan olentoa.
Yhtäkkiä olio juoksi sängyn toiselle puolelle kunnes sen kasvot olivat melkein kiinni mieheni kasvoissa. Olio oli täysin hiljaa noin 30 sekuntia (tai luultavasti melkein 5 sekuntia, se vain vaikutti pitkältä ajalta) vain katsoen miestäni. Sitten olio asetti kätensä mieheni polvelle ja juoksi käytävälle, suuntanaan lasten huone.
Kiljuin ja juoksin valonkatkaisijalle, suunnitelmanani pysäyttää se ennenkuin se ehtii satuttaa lapsiani. Kun pääsin käytävälle, valo makuuhuoneesta oli tarpeeksi nähdäkseni sen kumartelevan ja kyyristelevän 30 metrin päässä. Se kääntyi ympäri ja katsoi suoraan minuun, veren peitossa. Laitoin käytävän valot päälle ja näin tyttäreni Claran.
Olio juoksi alakertaan samalla kun mieheni ja minä kiirehdimme auttamaan tytärtäni. Hän oli pahasti loukkaantunut ja hän puhui vielä kerran lyhyen elämänsä aikana. Hän sanoi "Hän on Rake".
Mieheni ajoi autonsa jokeen sinä iltana, kun kiirehti liikaa viedessään tytärtämme sairaalaan. Hän ei selvinnyt.
Pienessä kylässä, uutiset leviävät nopeasti. Poliisit olivat avuliaita aluksi, ja paikallinen sanomalehti oli kiinnotunut asiasta. Kuitenkin tarinaa ei koskaan julkaistu ja paikalliset televisio-uutiset eivät koskaan kertoneet siitä.
Usean kuukauden ajan, poikani Justin ja minä asuimme hotellissa lähellä vanhempieni taloa. Kun päätimme palata kotiin, aloin etsiä vastauksia itse. Löysin miehen toisesta kaupungista jolla oli samantapainen tarina. Me pysyimme yhteyksissä ja aloimme puhua kokemuksistamme. Hän tiesi kaksi muuta ihmistä New Yorkista jotka oliva nähneet olion jota nyt kutsumme Rakeksi.

Neljä kokonaista vuotta se vainosi meitä internetistä käsin ja kirjeiden kautta. Mikään niistä ei antanut yhtään yksityiskohtia, historiaa tai tietoa tulevasta. Yhdessä lehdessä oli juttu oliosta enimmäisillä kolmella sivulla ja siitä ei mainittu enää myöhemmin mitään. Laivan lokikirja ei kertonut mitään kohtaamisesta, sanoen vain Raken käskeneen heitä lähtemään. Se oli viimeinen merkintä lokissa.
Oli kuitenkin monia tapauksia, joissa olio vieraili saman henkilön luona useita kertoja. Useat ihmiset mainitsivat myös että heille oli puhuttu, tyttäreni mukaanlukien. Se sai meidät miettimään, oliko Rake vieraillut kenenkään meidän luona ennen viimeisintä kohtaamista.
Asensin äänittäjän lähelle sänkyäni ja jätin sen koko yöksi päälle, joka yöksi kahden viikon ajan.
Toisen viikon lopussa, olin melko tottunut siihen, että äänittäjästä ei kuulunut mitään normaalista poikkeavaa. Ensimmäisenä päivänä kolmannen viikon alussa, luulin että kuulin jotain erilaista. Se, mitä löysin oli kimeä ääni. Se oli Rake. En voi kuunnella sitä tarpeeksi kauan edes alkaakseni tutkia sitä. En ole antanut kenenkään kuulla sitä vielä. Kaikki mitä tiedän on, että olen kuullut sen aikaisemminkin ja nyt uskon, että se puhui istuessaan mieheni edessä. En muista kuulleeni mitään silloin, mutta jostain syystä, ääni äänittäjässä tuo minut välittömästi takaisin siihen hetkeen.
Ajatukset, joiden on täytynyt liikkua tyttäreni päässä saavat minut surulliseksi.
En ole nähnyt Rakea sen jälkeen kun se pilasi elämäni, mutta tiedän sen olleen huoneessani nukkuessani. Tiedän ja pelkään että jonain yönä herään ja näen sen tuijottamassa minua.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Bell Witchin legenda


John Bell, viljelijä Pohjois-Carolinasta asettui asumaan vaimonsa ja lastensa kanssa Tenneseen Robertsonin maakuntaan farmille vuonna 1804. Farmi sisälsi 320 eekkerin maan joka sijaitsi Punaisen joen vierellä. He elivät melko rauhallista elämää siellä ensimmäiset 13 vuotta. He olivat Punaisen joen babtistisen kirkon jäseniä jossa Johnista tuli diakoni. Perhe kasvoi ja siitä tuli varakas.



Kesän 1817 lopussa tapahtui jotain, joka muutti heidän elämäsä ikuisesti. Jotkut perheen jäsenet alkoivat nähdä oudolta näyttäviä eläimiä talon alueen ympärillä. Sitten he alkoivat myöhään illalla kuulemaan koputusta ovesta ja talon seinistä. Myöhemmin ääniä kuultiin talon sisällä. Ääni kuin rotta olisi jyrsinyt sängyn jalkaa, ketjuja olisi raahattu ympäri taloa, kiviä olisi tiputettu puiselle lattialla ja sitten shokeeraavia ääniä.

Perhe oli kauhuissaan mutta piti ongelmat omana tietonaan yli vuoden. Kun asiat tulivat sietämättömiksi, John uskoutui naapurilleen James Johnsonille. Hän kutsui Jamesin puolisoineen viettämään yön heidän talossaan. Useiden öiden outojen tapahtumien jälkeen James uskoi, että muidenkin ihmisten täytyisi tietää tästä. Toimikunta muodostettiin ja asian tutkiminen alkoi.



Ei kestänyt kauaa, kun ihmiset tulivat kilometrien päästä todistamaan ja kuulemaan tämän näkymättömän voiman terrorisointia Bellsien talossa. Pian Bellsit alkoivat kuulemaan ihmisääniä talosta. Kun tältä kysyttiin kuka ja mikä se oli, se antoi erillaisia identiteettejä. Kerran se kertoi olevansa noita naapurista, nainen nimeltä Kate Batts. Sitä monet ihmiset uskoivat ja siitä lähtien tämä näkymätön voima oli nimeltään "Kate" tai "Bell's Witch".

Vaikutti, että Katella oli kaksi syytä vierailla Bellsien kotona. Pääsyy oli John Bellin tappaminen. Syytä miksi, sitä kukaan ei tiedä koska Kate ei koskaan kertonyt syytä. Toinen syy oli estää Johnin nuorimman tyttären Betsyn naimisiin meno Joshua Gardnerin, naapurin pojan kanssa.

Seuraavien kolmen vuoden aikana "Kate" piinasi Bellsin perheen jäseniä melkein päivittäin. John ja hänen tyttärensä Betsy saivat osakseen pahimman kohtelun. Betsyn hiuksia vedettiin, häntä nipistettiin, raavittiin ja jopa purtiin. John Bell alkoi kärsiä loitsuista kuten kurkun turpoamisesta ja hänellä oli usein tunne kuin keppi olisi työnnetty sivuttain hänen kurkkuunsa. Sitten tuli kasvolihasten nykiminen. Kate saattoi asettaa hänelle kirouksia ja kauheita vaaroja näiden loitsujen aikana. Ajan kuluessa Johnista tuli yhä heikompi ja heikompi.


Katesta oli tulossa tunnettu ja toi paikalle suurempia joukkoja ihmisiä. Hän vaikutti olevan todella viisas monissa asioissa; raamatussa, ihmisten menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Hän pystyi olema an kahdessa paikassa kilometrien säteellä samaan aikaan.

Kate lopulta suoritti loppuun tehtävänsä Bellsin maatilalla. Joulukuun 20 päivä, vuonna 1820 John Bell kuoli. Uskottiin, että Kate myrkytti hänet ja Kate otti täyden vastuun hänen kuolemastaan. Ja sitten maaliskuussa 1821 nuori Betsy purki kihlauksensa Joshua Gardnerin kanssa.

Kate jätti kaikille hyvästt ja lupasi palaavansa seitsemän vuoden kuluttua. Hän palasi vuonna 1828 pariksi lyhyeksi viikoksi. Vierailullaan hän meni John Bell Jr taloon ja puhui pitkään hänen kanssaan menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Hän oli tehnyt järjestelyjä tulevaisuudelle. Kate sanoi myös, että John Bellin kuolemalle oli syy. Kuitenkaan hän ei koskaan kertonut, mikä syy oli. Toisen vierailunsa jälkeen, Kate sanoi palaavansa 107 vuoden kuluttua. Se olisi ollut vuonna 1935.

Mutta jotkut uskovat, että Kate ei ole koskaan lähtenyt alueelta outojen tapahtumien johdosta jotka ovat taphtuneet Adamsin kaupungin ja Bell Witch Caven ympäristössä näiden monien vuosen aikana.

Monia kirjoja on kirjoitettu Tennesseen kuuluisasta Bell Witchistä. Bell Witchin legenda on osa Tenneseen historiaa ja sitä opetetaan koulussa vielä nykyäänkin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Mies hississä



19-vuotias korealaistyttö nimeltä Haruko opiskeli yliopistossa suuressa kaupungissa. Eräänä iltana hän opiskeli koulun kirjastossa ja lähti vasta myöhään yöllä kotiin. Hän asui kerrostalon 14 kerroksessa. Hän meni hissin oville ja painoi nappia kutsuakseen hissiä. Hän ei tykännyt liikkua yksin niin myöhään illalla. Se ei vain tuntunut turvalliselta.
Hissi saapui ja ovet avautuivat. Juuri kun Haruko oli painamassa nappia 14 kerrokseen, nuori komea mies juoksi käytävällä kohti hissiä pyytäen Harukoa odottamaan. Mies astui hissiin.

"Asutko 14 kerroksessa?", mies kysyi huomaten tytön painaneen nappia.
"Kyllä" Haruko vastasi.
"Ai" sanoi mies hymyillen "minä asun 13 kerroksessa."

Mies painoi nappia 13 kerrokseen. Kun hissi kohosi ylöspäin, Haruko katsoi hissin oven ikkunasta kuinka kerrokset kohosivat kun he seisoivat miehen kanssa syvässä hiljaisuudessa. Haruko tarkasteli miestä. Hän oli todellakin komea. Haruko mietti voisiko mies olla kiinnostunut treffeistä hänen kanssaan.

Aina, kun mies katsoi häntä Haruko hymyili hänelle hellästi.

Sitten hissi pysähty 13 kerroksen kohdalla ja mies astui hissistä.

"Nähdään myöhemmin..." mies sanoi.
"Kyllä, nähdään" vastasi Haruko.

Kun hissin ovet olivat menossa kiinni miehen takana, mies yhtäkkiä kääntyi, vetäisi terävän veitsen taskustaan ja sanoi uhkaavalla äänellä "...yläkerrassa!".


Sitten, nauraen kuin mielipuoli mies juoksi kohti portaikkoa. Tyttö oli kauhuissaan, mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, hissin ovet sulkeutuivat ja hissi alkoi nousta hitaasti kohti yläkertaa. Epätoivoisesti hän hakkasi nappeja toivoen hissin pysähtyvän, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Kun hissi saapui 14 kerrokseen ja ovet aukesivat, mies oli siellä odottamassa häntä veitsen kanssa.

Koreassa ihmiset sanovat tämän olevan tositarina. Tyttö löydettiin hissistä puukotettuna kuoliaaksi. Sanotaan, ettei pahinta ollut itse kuolema vaan se silkka kauhu jonka hän koki noiden kahden kerroksen välissä, kun hän oli loukussa hississä ja tiesi tulevansa kuolemaan.

Sanotaa myös, että tämä on syy miksi kaikissa hisseissä on nykyään "stop" napit.

lauantai 17. marraskuuta 2012

torstai 15. marraskuuta 2012

Sarah Jane


Amerikan siviilisodan aikaan oli tie Teksasissa metsän ja Port Nechesin kaupungin välillä, jota paikalliset kutsuvat Sarah Jane Roadiksi. Tällä tiellä asui nainen nimeltä Sarah Jane. Hänen miehensä oli sodassa toisaalla. Kun sotilaat kävelivät tiellä, hän pelkäsi, että he tappaisivat hänet ja hänen poikansa.
  Hän meni alas joelle ja laittoi vauvansa sillan alle koriin suojellakseen häntä. Sarah meni takaisin tietä pitkin kotiinsa ja odotti, että sotilaat ohittaisivat tien.
  Kun sotilaat menivät ohitse, Sarah palasi takaisin hakemaan vauvansa. Lasta ei kuitenkaan löytynyt. Joen oli täytynyt nousta ja viedä korin ja hänen lapsensa mennessään.
  Sarah etsi päivät ja yöt lastaan joen rannoilta toivoen, että löytäisi tämän kunnossa. Naapurit kuulivat Sarah Janen huudot kun tämä etsi lastaan ja tuli ihmisten luokse kysymään, jos he olisivat nähneet hänen lastaan.
  Uupuneena ja lapsensa menettäneenä hän hirttäytyi siltaan. Ihmiset, jotka löysivät hänet sanoivat sillan alla olevassa puisessa osassa lukeneen "Missä on minun lapseni?".

Tarina kertoo, että jos menet Sarah Jane Roadin sillan luona olevan veden rajaan yöllä, saatat yhä kuulla Sarahin lapsen itkun. Jotkut sanovat nähneensä hahmon roikkumassa sillalta ja toiset taas väittävät nähneensä Sarah Janen haamun yhä etsimässä lastaan pitkin rantoja.

Paikalliset sanovat, että jos menee seisomaan keskelle siltaa ja toistaa seitsemän kertaa "Minulla on lapsesi Sarah Jane", Sarahin haamu ilmestyy.

torstai 8. marraskuuta 2012

Selviäisitkö sinä zombien vallankumouksesta?

Alla olevalla sivulla näkyy aina lyhyt videopätkä, jonka jälkeen tulee kaksi vaihtoehtoa, joista sinun pitää valita, mitä teet seuraavaksi. Testaa siis kuinka kauas pääset !

PELIIN PÄÄSET TÄSTÄ

lauantai 27. lokakuuta 2012

Suicide girl


Sanotaan, että tämä kuvan on kironnut erään tytön haamu. Jos kuvaa tuijottaa liian pitkään, tekee itsemurhan. Se on liikkunut netissä ainakin vuodesta 2006, mahdollisesti pitempääkin.

Katso kuvaa yläpuolella. Tarina on seuraavanlainen; Japanissa pian sen jälkeen ku tyttö oli tehnyt itsemurhan, hän piirsi itsestään tämän kuvan, skannasi sen ja latasi nettiin. Koreassa juttu levisi nopeaa useille korealaisille foorumeille, joissa sanottiin, että tytön sinisistä silmistä voi nähdä surun ja hengen läsnäolon kuvassa. Ehkä tyttö kuoli suuren surun ja vihan vallassa että henki kirosi kuvan.
Sanotaan, että jos tuijotat tyttöä silmiin kauemmin kuin 5 minuuttia, teet itsemurhan. Sanotaan myös, että kuva muuttuu, ja tytön kasvot muuttuvat omahyväisiksi ja pilkkaaviksi ja tytön silmien ympärys tummuu.

Video:


lauantai 20. lokakuuta 2012

Summerwindin kummitustalo


West Bayn järven rannalla, kaukaisimmilla Wisconin alueilla, ovat Summerwindiksi kutsutun kartanon rauniot. Taloa ei enää ole paljoa jäljellä, mutta muistot ovat... se oli sija tarinoille, legendoille ja selittämättömille tapahtumilletarinat. Summerwind on Wisconin kuuluisin kummitustalo, tai ainakin se oli, kunnes tuli ja luonto tuhosivat sen. Kartano rakensi vuonna 1916 Robert P. Lamont kesätaloksi hänelle ja perheelleen. 
Mutta elämä ei normaalia Summerwindissä Lamontin perheen omistusaikoina. Ne, jotka väittävät kummitustarinoiden keksittäneen vasta myöhemmin talon tuhoutumisen jälkeen unohtavat alkuperäisen tarinan Robert Lamontin kohtaamisesta hengen kanssa. Talon legendat kertovat, että eräänä iltana Lamontin perheen ruokaillessa, kellarin oven takaa alkoi kuulua outoa ääntä ja ovea hakattiin taukoamatta. Yhtäkkiä ovi aukesi ja siellä seisoi mies joka muistutti olomuodoltaan haamua. Robert Lamont otti pistoolin taskustaan ja ampui haamua useita kertoja, mutta ovi kerkesi mennä kiinni. Ampumajäljet näkyvät yhä kellarin ovessa.


Ampumajäljet kellarin ovessa, kuvat otti Todd Roll.

Robert Lamontin kuoleman jälkeen talo myytiin... ja myytiin jälleen. Vaikuttaa, että mitään epätavallista ei oikeastaan tapahtunut siellä sen jälkeen kun Robert Lamont kohtasi aaveen, kunnes vasta 1970 luvun alussa. Se oli aikaa, jolloin siinä silloin asunut perhe melkein tuhoutui... ilmeisesti aaveiden takia.
Arnold Hinshaw, hänen vaimonsa Gringer ja heidän kuusi lastaan muuttivat Summerwindin taloon 1970 luvun alussa. He asuivat talossa vain kuusi kuukautta, mutta se oli tapahtumarikasta aikaa.

  Sinä päivänä kun he muuttivat, he tiesivät, että talossa tapahtui outoja asioita. Hintshawnin perhe alkoivat välittömästi huomata erilaisia varjoja ja hahmoja käytävillä. He myös sanoivat kuulleensa ääniä ja puhetta tyhjistä huoneista. Kun he kävelivät huoneeseen sisään, äänet loppuivat välittömästi. Yksi huomattavimmista oli tummahiuksinen nainen, joka usein nähtiin leijumassa edestakaisin keittiön ovien edessä.
  Perhe luuli kuvittelevansa kaiken, mutta tapahtumat todistivat eriä. Esimerkiksi kuumavesipumppu saattoi oudosti rikkoutua ja ennen korjaajan kutsumista korjautua itsestään.
   Ikkunat ja ovet jotka olivat suljettuina saattoivat aueta itsestään. Erityisesti yksi tietty ikkuna, joka aukesi ja sulkeutui itsestään kaiken aikaa. Epätöivossa, Arnold hakkasi raskaan naulan ikkunaan pitääkseen sen kiinni, ja lopulta se pysyi kiinni.
  Kerran, Arnold oli kävelemässä autolleen mennäkseen töihin, kun yhtäkkiä auto leimahti liekkeihin. Kukaan ei ollut sen lähellä. Ei ollut varmaa oliko palon alku yliluonnollinen ja normaali, kuitenkin, palon aiheuttajaa ei koskaan löydetty.
  Esimerkkinä oudoista tapahtumista, Hinshawsin perhe halusi kunnostaa taloa joten he palkkasivat miehiä tekemään taloon vähän muutoksia. Oli yleistä, etteivät miehet ilmaantuneet töihin, yleensä valittaen sairautta. Kuitenkin eräät työläiset kertoivat joidenkin miehien kieltäytyvän työskentelemisestä Summerwindissä...jolla oli huono maine aaveiden ja paranormaalin toiminnan takia. Silloin Hinshawsin perhe luovutti ja päätti yrittää tehdä kaiken työn itse.
  Eräänä päivänä he alkoivat maalaamaan kaappia eräässä makuuhuoneessa. Kaapin perällä seinässä oli suuri kenkienkuivaaja ja Arnoldin täytyi irrottaa se jotta hän voisi maalata myös sen alta. Kun hän teki sen, hän huomasi että kuivaajan takana oli suuri musta reikä.
  Ginger toi hänelle taskulampun ja katsoi sisälle reikään, jonne hän mahtui vain hartioihinsa asti. Hän katsoi ympärilleen taskulampun valossa ja sitten yhtäkkiä hypähti taaksepäin, perääntyen nopeasti pois aukolta. Hän oli kauhuissaan ja inhon vallassa... Sisällä aukossa oli luuranko.
   Uskoen, että eläin oli jumittunut sinne ja kuollut monia vuosia sitten, Arnold yritti mahtua aukosta sisään päästäkseen katsomaan lähempää, mutta ei onnistunut. Kun hänen lapsensa tulivat koulusta, hän käski tytärtään Marya menemään aukosta sisään. Mary otti taskulampun ja ryömi aukosta sisään. Hetkeä myöhemmin, hän kiljui. Kyseessä ei ollut eläimen, vaan ihmisen luuranko. Mary löysi pääkallon, jossa oli yhä likaisia mustia hiuksia, käden ja jalan osan.
   Syy, miksi Hinshawsit eivät koskaan ilmoittaneet luurangosta viranomaisille oli tuntematon. Talossa aijemmin havaittu tummahiuksinen nainen liitettiin löydettyyn luurankoon, jonka päässä oli myös tummia hiuksia. Luurangon omaava nainen oli varmaan joutunut rikoksen uhriksi monia vuosia sitten, joten poliisi ei olisi voinut tehdä enää asialle mitään.

Jos he olisivat ajatelleet asiat loppuun, he olisivat ehkä ymmärtäneet, että luuranko saattaisi olla syy talon paranormaaliin toimintaan. Sen poistaminen olisi antanut hengelle rauhan.

Joka tapauksessa, he jättivät luurangon löytöpaikalle. Pian sen löytymisen jälkeen, asiat Summerwindissa kääntyivät huonompaan päin.
  Arnold alkoi soittaa Hammond-uruilla, jotka pariskunta oli ostanut ennen muuttoa, todella myöhään yöhön asti. Hän oli aina nauttinut urkujen soittamisesta, käyttäen sitä rentoutumiseen, mutta hänen soittamisensa oli nyt erilaista. Hänen soittamisensa oli sekoitusta erilaisista melodioista joissa ei ollut mitään järkeä, ja yltyi kovemmaksi yön mittaan. 
  Ginger pyysi häntä lopettamaan, mutta Arnold väitti demonien hänen päässään pakottavan hänet soittamaan. Hän yleensä soitti urkuja aamun koittoon asti, pelottaen vaimoaan ja lapsiaan niin pahoin, että he usein menivät yhdessä yhteen makuuhuoneista pelon vallassa ja itkien.
  Arnold oli lähellä menettää järkensä ja samalla, Ginger yritti itsemurhaa.
Olivatko tarinat oudoista tapahtumista Summerwindissä vain kahden häiriintyneen mielen tuotosta? Se vaikutti siltä... mutta entäpä lapset? He myös kertoivat aavemaisista tapahtumista. Ottivatko he vain mallia vanhemmistaan, vai olivatko tarinat totta?

  Lopulta Arnold lähetettiin saamaan hoitoa ja Ginger ja lapset muuttivat Grantoniin asumaan Gingerin vanhempien luokse. Ginger ja Arnold erosivat ja näytti siltä, että Arnold toivoi hoidon epäonnistuvan. Ginger kuitenkin meni naimisiin George Olsen nimisen miehen kanssa.
  Asiat vaikuttivat menevän melko hyvin Gingerin uudessa rauhallisessa elämässä, kunnes pari vuotta myöhemmin, hänen isänsä kertoi aikovansa ostaa Summerwindin.

Gingerin vanhemmat Raymond Bober ja Marien suunnittelivat muuttavansa vanhan kartanon hotelli-ravintolaksi. Hän uskoi talon viehättävän monia asiakkaita sen sijainnin takia.
  Heillä eivät tienneet, mitä heidän tyttärensä talossa oli tapahtunut.
Ginger oli kauhuissaan vanhempiensa päätöksestä. Hän ei ollut koskaan antanut heille kaikkea tietoa, mitä talossa oli tapahtunut viimeisinä kuutena kuukautena jotka hän oli viettänyt talossa ja kieltäyti kertomasta sitä vanhemmilleen. Hän vain rukoili, etteivät he ostaisi Summerwindiä.
  Vanhemmat olivat kuitenkin jo päätöksensä tehneet. Raymond ymmärsi, että talo oli kummitustalo, mutta se ei häirinnyt häntä. Hän väitti viettäneensä aikaa talossa ja tietäisi aaveen henkilöllisyyden.
  Raymondin mukaan, aave oli mies nimeltä Jonathan Carver, 1918 luvulla elänyt brittiläinen tutkimusmatkailija, joka kummitteli talossa etsien kauppakirjaa jonka hänelle oli antanut intialaiset. Kauppakirjassa hänellä oli ilmeisesti omistut Wisconsin pohjois-osaan. Kauppakirja oli ilmeisesti laatikossa, joka oli piiloitettu Summerwindin perustusten alle. Raymond väitti Carverin pyytäneen apua laatikon löytämisessä.
  Raymond kirjoitti kirjan kokemuksistaan Summerwindissä ja hänen kommunikaatioistaan Carverin kanssa unissaan, transsissa ja Ouija laudan avulla. Kirja julkaistiin 1979 vuonna. Raymond käytti peitenimenä Wolffgang Von Bober ja kirja oli nimeltään "THE CARVER EFFECT". Siitä on enää harvoja kopioita jäljellä.

Raymond Boberin kirjoittama kirja, jota on erittäin hankala enää löytää.


 Pian sen jälkeen kun Raymond oli ostanut talon, hän, hänen poikansa Karl, Ginger ja hänen uusi miehensä George viettivät päivän tukien taloa. Kun ryhmä oli kiertänyt talon läpi ja olivat palaamassa alakertaan, George näki kaapin jonne salainen kauppakirja oli piiloitettu. Hän alkoi tutkimaan kaappia, vaikka Ginger pyysi häntä lopettamaan.
  George oli hämmentynyt. Hän oli erittäin kiinnostunut kaapista ja siitä, mitä siellä saattaisi olla. Siihen asti, Ginger ei ollut koskaan kertonut kenellekkään ruumiin löytymisestä. Myöhemmin, kun koko ryhmä istui keittiössä, hän kertoi kaikille.
  Tarinan kuulemisen jälkeen, George kiirehti takaisin yläkertaan ja meni kaapille. Gingerin veli Karl kiipesi mustaan aukkoon valon kanssa ja katsoi ympärilleen. Hetkeä myöhemmin hän kiipesi ulos, se oli tyhjä.
  Raymond ja George myös katsoivat sisään mustasta aukosta ja eivät nähndeet mitään. Minne luuranko oli kadonnut? Oliko se poistettu joko yliluonnollisesti vai oliko se maantunut?  Vai oliko se koskaan edes ollut siellä?

Kesän lopussa, Karl matkusti yksin Summerwindiin. Hän aikoi korjailla taloa ja päästä eroon lepakoista, jotka häiritsivät paikkaa. Hän myös suunnitteli tekevänsä pihatöitä ja siivoavansa.
  Ensimmäisenä päivänä, jona hän oli talossa, alkoi sataa ja hän alkoi sulkea joitakin ikkunoita. Hän oli yläkerrassa, pimeällä käytävällä, kun hän kuuli äänen kutsuvan hänen nimeään. Hän katsoi ympärilleen mutta ketään ei näkynyt. Karl sulki loputkin ikkunat ja meni alakertaan. Hän kävellessään portaita alas, hän kuuli pistoolilla ampumisen ääniä. Hän juoksi keittiöön, josta ne olivat kuuluneet. keittiö oli täynnä savua ja patruunan haju leijui ilmassa. Ilmeisesti joku oli ampunut talon sisällä.
  Karl alkoi tutkia asiaa ja huomasi, että kaikki ovet olivat lukittuja ja ketään ei näyttänyt olevan sisällä joten hän palasi keittiöön. Hän katseli ympärilleen keittiössä ja löysi kaksi luodin tekemää reikää kellarin ovessa. Hän huomasi, etteivät reijät olleet uusia.

Ne olivat ilmeisesti ne luodit, jotka Robert Lamont oli ampunut aavetta kohden kauan aikaa sitten. Ehkäpä tapahtumat toistivat itseään Summerwindissä.
  Karl ei välittänyt mikä selitys oli, se oli kuitenkin tarpeeksi hänelle ja lähti talosta sinä iltapäivänä.
Suunnitelmat talon muuttamisesta ravintolaksi eivät sujuneet ongelmitta. Työskentelijät kieltäytyivät työskentelemästä valittaen työkalujen katoamisesta ja tunteesta, että heitä tarkkailtaisiin. Marie Bober myötäili heidän valituksiaan. Hänen oli todella hankala olla talossan ja kertoi ihmisille tunteesta, että häntä seurattaisiin paikasta toiseen aina kun hän oli talossa.
  Yksi kauheimmista asioista Marielle kuitenkin oli kuitenkin talon suureneminen ja pieneneminen. Kun Marie mittasi huoneita yhtenä päivänä, toisena päivänä ne olivat erikokoisia. Yleensä, hänen mittauksensa olivat suurempia mitä talon papereissa luki, joskus jopa valtavan paljon suurempia. Esimerkkinä, Marie saattoi mitata, että huoneeseen mahtuisi istumaan 150 ihmistä, mutta tarkastaessaan talon papereista, hän ymmärsi ettei huoneeseen mitenkään mahtuisi niin monta ihmistä.

Kun talossa otettiin valokuvia, käyttäen samaa kameraa ja ottaen kuvia sekuntien päässä toisistaan täysin samoissa paikoissa ilmeni, että olohuone suureni kuvissa eniten.

Marie vertasi kuvia Gingerin aijemmin ottamiin. Eräässä Gingerin kuvassa oli ikkuna, jossa oli verhot jotka Ginger oli muutettuaan pois vienyt mukanaan. Marien kuvissa samat verhot olivat ikkunoissa, vaikka se ei olisi mitenkään mahdollista.

Kuten Karlin kuulema pistoolin ammunta, voisiko Summerwindissä aika toistaa itseään? Ehkä paikka ei ollut ollenkaan kummitustalo, mutta sen sijaan se oli paikka, jossa aika muuttui tavoin jota emme pysty käsittämään. Varjot ja hahmot olivat ehkä ihmisiä tai kuvia menneisyydestä (tai tulevaisuudesta) ja Karlin nimen kutsuminen olisi tapahtunut todellisuudessa... useita kuukausia myöhemmin.
  Projekti talossa keskeytettiin ja Boberit eivät koskaan tulleet näkemään unelmiensa ravintola-hotellia. Mysteeriä ei ole vielä tähän päivään mennesäkään selvitetty.

Ilmeisesti, emme koskaan tule tietämään, kummitteli Summerwindissä koskaan. Talo on nyt poissa ja meille on jäänyt vain väitteet, raportit ja todistukset talon entisiltä asukkailta.

Talo hylättiin lopullisesti 1980 luvun alussa ja se vajosi yhä syvemmälle raunioiksi. Ikkunat olivat rikkoutuneet ja ovet auki, joten luonto teki tehtävänsä.
  1986 vuonna, talon osti kolme tutkijaa, jotka ilmeisesti luulivat pystyvänsä tekemään talosta toimivan jälleen. Summerwindiin kuitenkin mysteerisesti iski salama vuoden 1988 kesäkuun alussa ja se paloi maan tasalle.


Lähde: www.prairieghosts.com


maanantai 15. lokakuuta 2012

Ranneke

Kun sinut kirjataan sisään sairaalaan, he asettavat ranteeseesi valkoisen rannekkeen jossa on nimesi. Mutta on olemassa erivärisiä rannekkeita jotka symboloivat erilaisia asioita. Punainen laitetaan kuolleille ihmisille.

Eräs lekuri työskenteli yövuorossa sairaalassa. Hän oli juuri lopettanut leikkauksen ja oli menossa kellarikerrokseen. Hän astui hissin sisään ja hänen lisäkseen hississä oli nainen. Hän jutteli naisen kanssa hissin laskeutuessa alemmas. Kun hissin ovi avautui, toinen nainen oli astumassa hissiin. Lekuri löi sulje-nappia ja painoi nappia, joka veisi ylimpään kerrokseen. Yllättyneenä, nainen torui miestä ilkeyden takia ja kysyi miksei päästänyt toista naista sisään.
Lekuri sanoi, "Tuo oli se nainen jonka juuri leikkasin. Hän kuoli leikkauksen aikana. Etkö nähnyt punaista ranneketta joka hänellä oli?"
Nainen hymyili, nosti kättänsä ja sanoi, "Tälläinenkö?"

perjantai 5. lokakuuta 2012

Äidin rakkaus


Eräänä iltapäivänä, pariskunta oli ajamassa autolla kunnes he näkivät kauempana keskellä tietä seisovan naisen, joka huitoi kädellään raivokkaasti.
Vaimo sanoi miehelle että heidän täytyisi jatkaa ajamista koiska pysähtyminen voisi olla liian vaarallista. Mies kuitenkin päätti ajaa hitaasti naisen ohi. Kun he saapuivat autolla lähemmäksi naista, he huomasivat, että naisella oli haavoja ja mustelmia kasvoissaan ja käsissään. He päättivät pysähtyä ja katsoa, voisivatko he auttaa.
Nainen rukoili apua ja kertoi olleensa auto-onnettomuudessa ja että hänen aviomiehensä ja poikansa, vasta syntynyt poikansa, olivat yhä auton sisällä joka oli syvällä ojassa. Nainen kertoi heille hänen aviomiehensä jo kuolleen mutta hänen lapsensa näytti olevan yhä elossa.
Pariskunnan mies päätti mennä ulos autosta ja aikoi yrittää pelastaa lapsen ja hän käski loukkaantuneen naisen menemään autoon hänen vaimonsa kanssa. Kun mies meni alas ojaan, hän huomasi kaksi ihmistä etupenkillä muttei kiinnittänyt siihen huomiota vaan otti lapsen nopeasti ulos autosta ja kantoi sen autolleen. Hän kuitenkin huomasi, ettei loukkaantunutta naista näkynyt missään joten hän kysyi vaimoltaan minne nainen oli mennyt.
Vaimo kertoi hänelle, että nainen oli seurannut häntä kolaroidulle autolle.
Kun aviomies meni etsimään naista, hän huomasi, että etupenkillä istuva pariskunta oli selvästi kuollut, ja toinen heistä oli erehtymättä nainen, joka oli hetki sitten viittonut heitä pysähtymään.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Japanin urbaani legenda : Nure-Onna "The Snake Woman (käärmenainen)



 Nure-Onna on japanilainen hirviö, jolla on naisen pää ja käärmeen ruumis. Nure-Onna on 9 metriä pitkä ja sillä on käärmemäiset silmät, kauniit pitkät hiukset ja joillakin niistä on kädet ja pitkät kynnet. Se voidaan nähdä rannalla tai joella kantaen pientä lapsenmuotoista nippua, jota se käyttää houkutellakseen uhreja. Erityisesti nuoret tytöt. Jos he haluavat pidellä lasta, Nure-Onna antaa luvan. Jos he katsovat nipun sisään, selviää että siellä ei ole lasta ollenkaan ja nippu tulee raskaaksi estäen uhria pakenemasta. Hän käyttää käärmemäistä kieltä imeäkseen kaiken veren uhrin ruumiista. Toisissa tarinoissa, Nure-Onna istuu pesemässä hiuksiaan yksin ja reagoi väkivaltaisesti häntä häiritseviin.



















Lähde: www.cracked.com

maanantai 17. syyskuuta 2012

Paikka nimeltä Helvetti



Mitä voi sanoa paikasta nimeltä Hell Town? Siellä ei ole yhtään maalaistaloa jossa kummittelee, ei päätöntä veturinkuljettajaa tai aavemaista lasta juoksemassa metsissä. Hell Town on kuuden tai jopa seitsemän yksittäisen legendan koti, joista jokaisesti on kymmeniä muunnelmia.

Kaikki nämä ovat saaneet pienen alueen Bostonissa tunnetuksi aavekylänä ja kylä on saanut tätä kautta myös aavemaisen nimen.

Ensinnäkin, tässä joitakin ohjeita: löytääksesi Hell Townin, sinun täytyy tietää missä Brandywinen laskettelukeskus on. Etsi se. Kun ohitat kohteen, valitse ensimmäinen tie vasemmalle. Ohitat rautatielinjat ja pienen vanhan sillan. Ohita päätie ja jatka suoraan eteenpäin löytääksesi Hell Townin. Se on Summit Countyn pohjoispuolella, joka käsittää useita kaupunkeja kuten Bostonin, Bostonin kylän, Peninsulan, Sagamoren vuoret ja Richland County Helltownin. Richland County Helltown on oikea paikka jonka ovat nimenneet alkuperäisesti saksalaiset uudisasukkaat; ilmeisesti sana "hell" tarkoittaa "puhdasta väriä" tai "selvää" Saksassa. Ja nyt legendaan...


 Mutanttikylä

Tämä on vaihtoehtoinen nimitys Hell Townille. Alunperin Hell Town oli nimeltään "Mutant Town" kun liittovaltion johto osti maan kylän alueella 1974, tehdäkseen tilalle luontopuiston. He laudoittivat suurimman osan taloista jotka he ostivat ja laittoivat Yhdysvaltojen hallituksen "No Trespassing" eli "Ei tunkeilua" kylttejä kaikkialle, koska alueella oli ollut kemikaalista säteilyä. Joten luonnollisesti kaikki olettivat että alueella oli epämuodostuneita mutantteja jotka tappoivat ihmisiä.


Saatanallinen kirkko 

Huhujen mukaan ihmiset, jotka asuvat alueella palvovat saatanaa (jonka takia kaupungin nimeäminen "Hell Towniksi" ei ole mikään ihme) ja että alueelta saatta löytää eläinten silvottuja ruumiita ja saatanallisia symboleja. Kirkon virallinen nimi on "Mother of Sorrows" eli Kärsimysten Äiti. Kirkon sanotaan olevan täynnä väärinpäin olevia ristejä, mutta useat tyrmäävät väitteen selittämällä ristit kirkon rakennustyyliin kuuluviksi. On myös huhuttu että yön pimeinä tunteina kirkon kellarissa pidetään saatanallisia messuja.


Kirkolla ja Hell Townissa sijaitsevalla hautausmaalla on myös kytköksiä, sillä hautausmaan latinankielinen nimi "Mater Dolorosa" tarkoittaa myös kärsimysten äitiä. Kaikki kirkkoon kuuluvat kuolleet asukkaat on haudattu kyseiselle hautausmaalle.





Hautausmaa

Hell Townin kukkulalla sijaitsevaan hautausmaahan liitty monia pelottavia tarinoita. Tarinat kertovat muun muassa hengistä ja kummituksista joita saattaa nähdä hautausmaan ympäristössä; eräs tarina kertoo yhdestä tietystä kummituksesta, joka istuu öisin hautausmaan penkillä. Siellä on jopa 1800-luvulla kuolleiden hautoja.  

Koulubussi

Tällä osalla on joitakin pelottavia piirteitä. Kummitteleva koulubussi jonka kaikki penkit on poistettu sanotaan olleen metsän reunalla Hell Townissa. Legenda kertoo, että kaikki bussissa olleet lapset kuolivat heidän epäselvissä olosuhteissa. Koulubussi ei ole enää tien reunassa, vaan se on vastikään hinattu pois.

Maailmanlopun tie

Jyrkkää, mutkikasta tietä yhtäkkisellä lopulla kutsutaan "the end of the world" tieksi. Se on oikealta nimeltään Stanfordin tie. Siihen ei tiedettävästi liity minkäänlaisia yliluonnollisia asioita, vaikkakin tiestä liikkuu ties millaisia huhuja.

Ruumisauto

Legendan kertoman mukaan jos menet Hell Towniin, ruumisauto alkaa seuraamaan sinua. Useimmat ihmiset ovat väittäneet, että sen jälkeen kun he ovat palanneet Hell Townista, ruumisauto on seurannut heitä ja sen jälkeen kadonnut jäljettömiin.

Teurastamo

Hautausmaan lähettyvillä on teurastamo. Ajan kuluessa se on saanut maineen teurastamosta, jossa kummittelee ja jossa voi nähdä kasvot jos katsot sisään ikkunasta yöllä. Ihmiset kutsuvat rakennusta myös " hylättynä hautaustoimistona" mutta sitä se ei ole. 


lauantai 15. syyskuuta 2012

The Slender Man - Dorothy Birchin päiväkirja

Slender man on yliluonnollinen olio jonka kuvaillaan ilmestyvän normaalin ihmisen näköisenä, mutta hän on yli 2,5 metriä pitkä. Hän haluaa ikäänkuin sulautua ihmisten joukkoon ja tarkkailla heitä.
Hän on kuin varjo, jolla ei ole kasvoja. Slender man sopii moniin vanhoihin kertomuksiin maista kuten Saksa. Mies nimeltä Victor Surge löysi tämän legendan ja teki oman versionsa siitä jota kutsutaan nimellä Slender Man. Slender Man ei alunperin ollut paha taruissa, mutta Victor Surgen versiossa hän kertoo sen olevan paha olio joka tarkkailee ihmisiä joita voisi tappaa. Joissakin taruissa Slender Man yritti pelastaa ihmiset kivuliaalta kuolemalta puhumalla heidät alamaailmaan ajoissa.

Slender Manista on tullut netin "meemi" ja monet väittävät nähneensä hänet tarkkailemassa talonsa ulkopuolella. Monet kuvat ovat kuitenkin photoshopattuja.

Ote Dorothy Birchin päiväkirjasta:

Huhtikuun 12, 1923

Oletan tämän olevan yksi viimeisimmistä vapaaehtoisista merkinnöistä päiväkirjaani, vaikkakin Tohtori Keating käski minun kirjoittaa ylös kaikki mitä tapahtui. Mutta ajoin kertoa koko tarinan, joka minun olisi pitänyt tehdä ensisijassa; menettää ylpeyteni.

Oli kylmä ja tuulinen syksyinen päivä, muistan yhä päiväyksen. Lokakuun 5, 1918. Lizzie ja minä leikimme piilosta puiden seassa setäno farmin takana olevalla pellolla. Oli minun vuoroni yrittää löytää hänet. Hän rakasti piiloutua.

Laitoin kädet silmieni päälle ja nojauduin makealta tuoksuvaa tammen kuorta vasten. Laskin sataan asti ja lähdin etsimään häntä.

Muistellessani tätä, minun olisi pitänyt huomata merkit välittömästi. Tuuli joka oli puhaltanut idästä koko päivän oli lakannut kokonaan ja metsässä ei kuulunut yhtään ääntä, jotka olisivat piilottaneet askelteni äänet jotka kuuluivat selvästi kuivuneiden ja pudonneiden lehtien päälle astuessa. Jatkoin kävelemistä syvemmälle metsään, välillä huuten Lizzien nimeä. Lizzie ei kuitenkaan vastannut. Suuret ja vankat puut muuttuivat yhä pienemmiksi ja pidemmiksi.

Minun olisi pitänyt kääntyä silloin ja juosta takaisin Ed-sedän mökille. Mutta jatkoin kävelemistä.

Pysyin liikkeessä, kutsuen siskoani, hieman paniikissa nyt. Melkeinpä aina löysin hänet parissa minuutissa. Pitkät puut ympäröivät pian minua ja heikko sumu alkoi levitä. Sitten sarja tapahtumia alkoi, joka olisi poltettu muistiini ikuisesti.

Yhtäkkiä kuulin itkuisen huudahduksen "Dorothy!". Se oli selvästi Lizzie. Aloin juosta nyt, hengittäen raskaasti kun kylmä ilma virtasi kurkussani. Sumu tuli nyt nopeampaa ja oli hankala nähdä. Sitten, minulle tuli selittämätön halu piiloutua paksumman puun taakse, jonka nopeasti toteutin. Katsoin, näkisinkö Lizzietä.

En osaa sanoa, kuinka kauan istuin siellä, vapisten puun takana. Sitten, todella todella pitkä hahmo ilmestyi heikosti sumusta. Se oli mies joka piti asua kuten isän ystävät pankista, mutta näytti kuin hänellä olisi puujalat, kuten pelleillä Heinäkuun neljännen päivän paraatissa. Hän näytti olevan niin pitkä että hänen päänsä kosketti lehtiä.

Se, mikä oli outoa, oli hänen kätensä. Tämä mies..., seisoi sumussa monta minuuttia ja hänen kätensä heiluivat hiljalleen. Sain oudon tunteen pitkästä miehestä, kuin olisin tunkeutunut johonkin jota oli mahdotonta nähdä, suurimmaksi osakseen hänen läsnäolonsa takia.

Sain oudon tunteen kun katsoin häntä, kuin en olisi katsonutkaan häntä, hän katsoi minua. Ei, hän katsoi minun lävitseni. Sitten tajusin että hänen päässään oli jotain outoa. Se näytti liikkuvan, kuten, kuten, hänen kasvojensa tilalla olisi joukko mehiläisiä. Kuin hänen päänsä ei olisi paikoillaan. Se oli todella pelottavaa sillä hetkellä ja kaikki ajatukset Lizziestä olivat pyyhkiytyneet mielestäni.

Sitten, yhtä nopeaa kuin hän ilmestyikin, pitkä mies oli kadonnut. Hän vain haihtui sumuun. Silloin kuulin ulinaa siitä kohden missä hän oli seissyt. Kävelin eteenpäin, en jalkojeni avulla, vaan jonkin muun. En muista paljoa siitä hetkestä, mutta muistan kävelleeni Lizzietä kohden, joka makasi lehtien päällä ja silloin käteni sulkeutuivat jonkin kovan ja painvan päälle, kannatellen sitä pääni yläpuolella. Sitten kaikki pimeni.

Seuraava asia jonka muistan oli se, että istuin Ed-sedän keittiössä, Isän, äidin, Ed-sedän ja poliisin ympäröimänä, he kyselivät minulta kysymyksiä ja katsoivat minua kuin tiikeriä eläintarhassa; kuin olisin jotain vaarallista. Ilmeisesti olin...tappanut Lizzien lyömällä kivellä häntä päähän. En muista mitään itse. Minulla on yhä ongelmia ajatella sitä, mutta olen varmaan sen takia mielisairaalassa, luulen. Jokatapauksessa, pitkä mies vierailee yhä unissani. Toivon, että Tohtori Keating auttaa minua karkottamaan hänet pois ikuisesti.

lauantai 25. elokuuta 2012

Haudattu elävältä!


Kun lääkäri totesi isoäitini kuolleeksi, isoisäni sanoi ettei ole. Heidän täytyi melkein raahata hänet pois vaimonsa ruumiin luolta jotta he voisivat valmistella hänet arkkuun. Sinä iltana isoisäni heräsi hirveään uneen jossa hänen vaimonsa yritti hysteerisesti päästä ulos arkusta. Hän soitti lääkärille välittömästi ja rukoili että hänen vaimonsa nostettaisiin haudasta ja tarkistettaisiin asia. Lääkäri kieltäytyi, mutta isoisä näki saman painajaisen jokainen päivä viikon ajan. Jokaisella kerralla hän rukoi, että hänen vaimonsa nostettaisiin haudasta.

Lopulta lääkäri luovutti, ja vapaaehtoisten voimin, he nostivat arkun ja avasivat sen. Kaikkien kauhuksi ja hämmästykseksi, isoäitini kynnet olivat katkenneet ja veriset ja arkun kannen sisäpuolella oli selviä naarmuja.

lauantai 11. elokuuta 2012

The Mothman


"Kylmänä syysiltana Marraskuussa 1966, kaksi pariskuntaa ajoivat Länsi-Virginian Point Pleasantin pohjois-puolelle, kunnes he tajusivat, etteivät he olleet yksin.

Se, mitä he näkivät sinä iltana, on yksi suurimmista mysteereistä kautta aikain; Sen seurauksena Mothmanin legenda alkoi. Se on kasvanut ilmiöksi, joka tunnetaan kaikkialla maailmassa ja miljoonat utealiaat ihmiset kysyvät kysymyksiä kuten: Mitä oikeasti tapahtui? Mitä nämä ihmiset näkivät? Onko sitä nähty sen jälkeen? 

Se herättää yhä kiinnostusta ihmisissä ympäri maailmaa - mysteeri Länsi-Virginian, Point Pleasantin Mohtmanista. "

Mothmanin patsas Point Pleasantissa, Länsi-Virginiassa.

Kyseinen teksti löytyy "Mothman-statuesta" eli Mothmanin patsaasta. Mothmanin kuvaillaan olevan ainakin 180 cm pitkä, lähempänä 190 cm. Sillä kuvaillaan olevan kirkkaat punaiset silmät ja valtavat siivet selässä. Sen on nähty lentävän taivaalla ja lentonopeuden on kuvailtu olevan ainakin 160 kilometriä tunnissa.

Jotkut kuitenkin uskovat että Mothmanin legenda syntyi marraskuun 15 päivä, vuonna 1967. Autot ylittivät yli 21 metristä siltaa joka yhdisti Point Pleasantin ja Ohion toisiinsa, kunnes silta yhtäkkiä sortui. Osa autoista jumittui sillan keskiosalle, joka pysyi ehjänä. Monet autot syöksyivät jäiseen jokeen ja 46 ihmistä kuoli. Vain 44 ruumista kuitenkin löytyi ja ne kaikki on haudattu samalle hautausmaalle Gallipolisiin, Ohioon.

Sinä iltana kun silta sortui, ihmiset huomasivat outoja valoja Point Pleasantin yläpuolella. Toiset taas näkivät miehen, joka ilmestyi heidän portailleen ja kysyi kysymyksiä oudoista valoista joita he olivat nähneet edellisinä kuukausina. Hän vaikutti ystävälliseltä, vaikkakin useat ihmiset ilmoittivat, että hän teki heidän olonsa ahdistuneeksi ja epämukavaksi.

Mothmanin tarina on kiehtonut ihmisiä vuosikymmeniä. Mikä oli se olio jonka ihmiset näkivät taivaalla? Kuuluiko se UFO-havaintoihin, vai oliko se ennustus tradegiasta, joka oli tulossa? Nämä ovat kysymyksiä, joihin emme ehkä saa koskaan vastausta.

Tiedemiehet olisivat halunneet tutkia eriskummallista otusta. He eivät koskaan saaneet siihen mahdollisuutta, sillä se katosi yhtä nopeaa kuin oli ilmestynytkin. Se ei jättänyt jälkeensä mitään... vain kysymyksiä.

Mothmanista on tehty myös elokuvia : 
- The Mothman Prophecies (2002)
Mothman (2010) Syfy kanavan alkuperäinen elokuva
Eyes of the Mothman (2011) dokumentti Mothmanin näköhavainnoista
- Mothman Country (2011) dokumentti Point Pleasantin nykyisestä suhteesta Mothmaniin

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Nukke


Pohjois-Illinoisissa lelufirma aloitti "todellisten" vauvanukkejen myymisen raskaana oleville naisille. Mutta kun äiti sai lapsensa, lelulapsi ei lakannut itkemästä.  Lopulta "keinuttava liike" ei saanut itkua loppumaan, joten vanhemmat joutuivat lyömään lelua. Hakkaamiset ja heittelemiset koventuivat, ja lelun saaminen hiljaiseksi oli yhä vaikeampaa. Ainoa asia, jolla vauvanuken sai hiljaiseksi oli lyödä sen päätä seinään tuhoten mekanismin joka aiheuttaa itkemisen.
Eräässä tapauksessa, naapurit ilmoittivat lapsiväkivallasta poliisille. Kun poliisit saapuivat, he näkivät jotain järkyttävää; verta lattialla ja seinillä ja vauvan jäännöksiä.
Tämä tapahtui useille pareille joilla oli vauvanukke ja vauva. Monissa tapauksissa äiti ei pystynyt ymmärtämään miksi poliisi oli siellä. Hän vain "halusi eroon typerästä nukesta".

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Jack O'Lantern


Jack O'Lanternin perinteen Amerikkaan toi Irlanti. Mutta alkuperäinen Jack O'Lantern ei ollut kurpitsa. Jack O'Lanternin legenda on kulkenut Irlannin historiassa satoja vuosia. Tarina kertoo haisevasta ja murheellisesta Jackista, vanhasta juoposta joka tykkäsi tehdä piloja kaikille: perheelle, ystäville, hänen äidilleen ja jopa itse paholaiselle. Eräänä päivänä, hän teki pilan paholaiselle ja sai tämän kiipeämään omenapuuhun. Kerran kun paholainen kiipesi ylös puuhun, Jack kiireesti asetti ristejä puun rungon ympärille. Paholainen ei näin kyennyt tulemaan alas puusta. Jack sai paholaisen lupaamaan, ettei tämä ottaisi hänen sieluaan kun hän kuolisi. Kun paholainen teki lupauksen, Jack otti ristit pois ja päästi paholaisen alas.
Monta vuotta myöhemmin, kun Jack viimein kuoli, hän meni taivaan porteille. Porteilla vastassa häntä oli Pietari, joka sanoi että hän oli liian ilkeä ja julma ja oli elänyt onnetonta ja tarkoituksetonta elämää maapallolla. Hän ei pystynyt menemään taivaaseen. Hän meni alas Helvettiin Paholaisen luokse. Paholainen piti lupauksensa eikä antanut hänen joutua Helvettiin. Nyt Jack oli peloissaan ja hänellä ei ollut paikkaa minne mennä joten hän vaelteli ikuisuuden pimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Hän kysyi paholaiselta, miten hän pystyisi lähtemään, jos ei ole valoa. Paholainen heitti hänelle Helvetin liekkien hiilloksen auttaakseen häntä kirkastamaan tiensä. Jack asetti hiilloksen nauriin koloon, joka oli hänen lempiruokansa ja joka hänellä oli aina mukanaan, aina, kun hän vain pystyi varastamaan yhden. Päivä eteenpäin, Jack harhaili maassa ilman lepäämispaikkaa, valaisemalla tiensä "Jack O'Lanternilla".

Halloweenina, Irlantilaiset tekivät koloja nauriisiin, lanttuihin, kurpitsoihin, perunoihin ja punajuuriin. He asettivat valon niihin suojautuakseen pahoilta hengiltä ja pitääkseen Jackin poissa. Ne olivat alkuperäisiä Jack O'Lanternseja. 1800-luvulla Irlantilaisia maahanmuuttajia tuli Amerikkaan. Maahanmuuttajat  tajusivat nopeasti, että kurpitsat olivat isompia ja helpompia veistää, joten he alkoivat käyttää kurpitsoja Jack O'Lanternseina.

torstai 26. heinäkuuta 2012

La LLoronan legenda

Ehkä olet kuullut hänen itkunsa yöllä? Ehkä olet jopa nähnyt tämän kyseisen itkevän neidon. Hänen tarinansa on surullinen ja meksikolaiset isovanhemmat kertovat tarinan nuoremmille sukupolville, jotta he eivät olisi öisin ulkona ja pysyisivät turvassa.

Tämä on latinalaisamerikkalainen legenda La Lloronasta, itkevästä naisesta.


Hänen nimensä oli Maria ja hän syntyi köyhille vanhemmille. Hänen kasvaessaan huomattiin, että nuori naisen alku oli uskomattoman kaunis; suorat, pitkät ja kauniit mustat hiukset ylettyivät pitkälle olkapäiden yli. Hänen silmänsä olivat suklaan ruskeat ja hänen kasvojensa iho pehmeä ja täydellinen.

Maria tajusi ajan myötä, kuinka kaunis hän oli. Kun pojat hänen kaupungissaan osoittivat kiinnostusta, Maria ei välittänyt. Hän vannoi, että löytäisi maailman komeimman miehen itselleen. Lopulta koitti se päivä, kun nuori mies saapui Marian kaupunkiin mustalla hevosellaan. Hänen nimensä oli Marco. Miehen hiukset olivat tummat ja laineikkaat, ja hänellä oli ohuet viikset huulien yläpuolella. Hänen kehonsa oli lihaksikas ja täydellisen sopusuhtainen.

Maria rakastui mieheen välittömästi. Hän tiesi, että hänen täytyisi valloittaa Marcon sydän pian. Tämä oli nimittäin saanut kylässä jo lyhyessä ajassa melkoisen poikamiehen maineen ja naisia riitti jonoksi asti.

Maria päätti käyttäytyä kuitenkin erillä tavalla kuin muut naiset, jotta hän herättäisi Marcon huomion. Hän aikoi esittää vaikeasti tavoiteltavaa aina, kun Marco yritti aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Maria ei huomioinut Marcoa ja piti hänet etäisyydellä itsestään. Hän onnistui, sillä ajan saatossa Marco rakastui Mariaan. Mies alkoi laulaa serenadeja Marialle ja antaa lahjoja, mutta Maria kieltäytyi kaikista.

Eräänä päivänä Maria otti vastaan ruusun merkkinä heidän rakkaudestaan. He aloittivat välittömästi häiden valmistelun. Koitti päivä, jolloin he sanoivat toisilleen tahdon. Vaikutti siltä, että he eläisivät onnellisina elämiensä loppuun asti.

He eivät tuolloin osanneet arvatakaan, että kauniille rakkaustarinalle oli tulossa synkkä loppu.

Pian häiden jälkeen, Maria tuli raskaaksi ja synnytti ensimmäisen lapsensa. Hieman myöhemmin hän synnytti toisenkin. Molemmat lapset olivat poikia ja saivat Marian todella onnelliseksi, olihan tämä halunnut jo pitkään olla äiti.

Maria oli edelleen onnensa kukkuloilla, mutta Marcon tunteet olivat alkaneet hiipua. Hiljalleen mies alkoi palata takaisin villiin poikamiehen elämäntyyliin ja saattoi lähteä viikoiksi pois Marian luota. Marco jätti lapset Marian hoidettavaksi, eikä hän koskaan tiennyt minne Marco meni ja milloin hän tuli.

Eräänä päivänä Maria näki Marcon eräällä tiellä kaukana heidän kotoaan. Hän puhui toiselle naiselle joka oli yhtä kaunis kuin Maria, ellei jopa kauniimpi. Maria oli raivoissaan, mutta yritti silti voittaa Marcon takaisin itselleen. Heidän avioliittonsa oli kuitenkin tuhoutunut lopullisesti.

Maria purki mustasukkaisuutensa ja vihansa lapsiinsa. Hän otti lapset mukaansa ja vei nämä läheiselle joelle. Maria hukutti molemmat lapsensa hetkellisen raivon puuskan vallassa. Melkein välittömästi hirmutekonsa jälkeen hän tajusi, mitä oli mennyt tekemään. Maria hyppäsi jokeen ja koki saman kohtalon, kuin hänen pienet lapsensa olivat hekeä aikaisemmin kokeneet.

Seuraavana aamuna kyläläiset löysivät Marian ruumiin joen rannalta. He pukivat Marian valkoiseen kaapuun ja hautasivat hänet joen pientareelle. Kun hautaamisesta oli kulunut jonkin aikaa, kyläläiset alkoivat kuulla sydäntä raastavaa itkua ja valitusta iltaisin. Kuulosti siltä, kuin joku olisi sanonun "Mis hijos", "Minun lapseni".

Kylän lapset alkoivat kertomaan, että olivat nähneet naisen tulevan sumun keskeltä, pukeutuneena valkoiseen kaapuun. Jotkut lapset jopa katosivat pian itkun kuultuaan.
Maria tunnetaan nykyään nimellä La Llorona tai itkevä nainen.

Jotkut vannovat tämän legendan olevan tosi. Toiset sanovat, että se on valetta. Vanhemmat jatkavat tämän tarinan kertomista jälkipolvilleen. Sanotaan, että La Llorona etsii hukuttamiaan lapsia edelleen. Hän sieppaa toisten lapsia luullen heitä omikseen ja hukuttaa nämä huomatessaan, ettei kyseessä olekaan hänen lapsensa.  Yksi asia on varma : jos kuulet naisen itkua öisin, mene sisälle, sillä La Llorona saattaa olla ulkona etsimässä seuraavaa uhriaan.

Tässä vielä muutama video luomaan tunnelmaa: