Itkevä Poika taulun kirous

Legenda tämän maalauksen takana on hyvin julma. Tarina alkaa vuoden 1985 liepeillä, kun useiden outojen tulipalojen ketju levisi ympäri Englantia. Kun talojen rauniot tutkittiin, ainut ehjänä jäljelle jäänyt esine oli maalaus pienestä pojasta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä ja joiden määrä lisääntyi aina tulipalon sattuessa. Voisiko tämä olla vain sattumaa?

Totta tai tarua, Sun-lehti kertoi jutussaan miten kaikki talossa olleet tavarat olivat tuhoutuneet maalausta lukuunottamatta. Useita kopioita tästä samaisesta taulusta liikkui ympäriinsä ja kaikilla niistä näytti olevan samat vaikutukset. Koti ja kaikki tavarat sen sisällä tuhoutuivat täysin mutta maalauksessa Itkevästä Pojasta ei näkynyt merkkiäkään siitä, että se olisi ollut tulipalossa.

Sanomalehti alkoi saada puheluita ihmisiltä ympäri Englantia ja heillä oli samankaltaisia tarinoita kerrottavanaan Itkevä Poika taulusta. Yksi henkilö joka soitti Sun-lehteen oli Dora Mann Mitcham joka sanoi "Vain kuusi kuukautta sen jälkeen kun olin ostanut taulun, taloni paloi maantasalle tulipalossa. Kaikki maalaukseni paloivat, paitsi taulu Itkevästä Pojasta." Kuukausi tarinoiden julkaisemisen jälkeen, Sun-lehti antoi lukijoilleen mahdollisuuden tuoda heidän Itkevä Poika maalauksensa heille jotta ne poltettaisiin ja niiden kirouksesta päästäisiin eroon. Kaikki maalaukset jotka tuotiin lehden toimitukseen poltettaviksi paloivat ja kaikki iloitsivat siitä.

Tarina kuitenkin jatkuu. Itkevä Poika maalauksia on löytynyt hiiltyneistä kodeista 1985 luvulta asti, joista viimeisin löytyi 1988.

Kukaan ei tiedä varmaksi kuka on maalannut taulun ja mistä hän sai idean maalata itkevän pojan. Huhut ja tarinat liikkuvat yhä sen ympärillä. Fakta on että jos löydät kauniin maalauksen surullisesta, itkevästä pojasta, ole varuillasi.

Noita

Vuonna 1916, nainen nimeltä Mary Louise Ford ja hänen 5-vuotias tyttärensä, Mary Ellen Ford, asuivat Pilots Knobissa. Sekä äitiä että tytärtä syytettiin noituudesta ja taikauskoiset kyläläiset olivat liian peloissaan odottaakseen että heidät tutkittaisiin. Sen sijaan äiti ja tytär raahattiin ulos talosta ja poltettiin elävältä seipäissä.

He hautasivat äidin ruumiin jonnekin muualle, mutta he pelkäsivät että noitatyttö tulisi takaisin kuolleista kostaakseen. Kyläläiset halusivat varmistaa ettei näin kävisi ja ryhtyivät valmisteluihin. He hautasivat tytön Pilots Knobin hautausmaalle teräksellä vahvistettuun arkkuun. Kun he laskivat tytön hautaan, he täyttivät sen betonilla. He laittoivat soraa betonin päälle ja rakensivat metallisen aidan haudan ympärille. Aita oli tehty yhdistetyistä risteistä, koska kyläläiset uskoivat että se pitäisi tytön haamun vankina haudassa.

Legendan mukaan tytön haamu kulkee edestakaisin aidatun alueen sisällä. Sanotaan että hän yhä etsii äitiään joka haudattiin jonnekin muualle, mutta hän ei voi mennä aidan toiselle puolelle.
    Jotkut ihmiset ovat nähneet pieniä lapsen jalanjälkiä haudan päällä. Paikalliset uskovat että jos vierailet tytön haudalla yksin ja menet liian lähelle, hänen kätensä tulevat ylös haudasta ja vetävät sinut betonin sisään.
    Ne jotka ovat nähneet hänet kertovat, että hänellä on yllään valkoinen mekko jossa on repaleinen helma ja hänellä on pitkät, vaaleat takkuiset hiukset.

Alueella asuvat ihmiset sanovat ettei turistien kannata mennä haudan lähelle. "En koskaan käy siellä", sanoo yksi paikallinen, "Kukaan ei käy. Siellä tapahtuu kauheita asioita.". Toinen kertoo että sinun täytyy "kääntyä ja olla koskaan palaamatta takaisin."

Pako todellisuudesta

Olen psykiatri ja edellisenä päivänä kohtasin tapauksen joka sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Jokin aika sitten, uusi perhe muutti naapuriini; noin 60-vuotias pariskunta ja heidän poikansa, joka oli 30-vuotta. Poika kutsuttiin "erakoksi" ja hänet nähtiin harvoin kotinsa ulkopuolella. Luonnollisesti en kysynyt mitään perheeltä suoraan mutta oli selvää että he olivat muuttaneet uuteen paikkaan paetakseen sosiaalisuuden leimaa.

  Päiviä kului ja poika kävi ulkona yhä vähemmän ja vähemmän kunnes ei poistunut talosta enää ollenkaan. Hän oli nyt täysin erakko. Jokainen ilta, perheen äidin kiljumista voitiin kuulla pojan makuuhuoneesta. Kun joskus sain mahdollisuuden tavata perheen äidin hän tervehti minua hymyillen mutta näytti aina kalpealta ja riutuneelta.

  Puoli vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näin vilaukselta pojan kunnes hänen isänsä tuli luokseni ja sanoi "Voisinko pyytää sinua vierailemaan meillä huomenna?" En ollut koskaan sekaantunut heidän elämäänsä henkilökohtaisesti tai psykiatrina mutta koska olimme naapureita ja naapureiden täytyy auttaa toisiaan, suostuin tulemaan.

  Seuraavana päivänä menin heidän luokseen ja sekä perheen äiti että isä olivat toivottamassa minut tervetulleeksi ovella. "Ole hyvä ja tule tätä tietä," äiti sanoi ja johti tieni kohti poikansa huonetta. Kun tulimme pojan ovelle äiti huuti yhtäkkiä "Aijon avata oven!". Kun hän oli vetäissyt oven auki hän kirkaisi "Miksi olet vieläkin nukkumassa? Herätys!" Hän repi peiton pois sängystä. Näin mikä makasi siellä ja olin ällistynyt epäuskosta. Se oli kasvoton, alaston mannekiini makaamassa sängyllä. Sitten perheen isä sanoi minulle "Henkilö jonka halusin sinun tapaavan on vaimoni. Hän ei voi sietää todellisuutta." 

Naurava Jack

kuva

Oli mukava kesäinen päivä ja 5-vuotias poikani James leikki talomme takapihalla. James on aina ollut hiljainen poika, leikkii suurimman osan ajasta yksin koska hänellä ei ole paljon kavereita. Hänellä on kuitenkin villi mielikuvitus. Olin keittiössä ruokkimassa koiraamme Fidoa, kun kuulin Jamesin puhuvan jonkun kanssa takapihalla. En ole varma kenen kanssa, olisiko hän viimein saanut uuden ystävän? Yksinhuoltajaäitinä on hankalaa pitää katse pojassa, joten päätin mennä ulos tarkistamaan tilanteen.

Kun menin takapihalle olin hieman hämmentynyt koska James oli yksin. Puhuiko hän itsekseen? Voin vannoa että kuulin toisen äänen. "James! On aika tulla sisälle." kutsuin häntä. Hän tuli sisälle ja istui keittiön pöytään, koska oli melkein päivällisaika ja päätin tehdä hänelle voileivän. "James. Kenen kanssa puhuit ulkona?" Kysyin. James katsoi minua hetken, "Leikin uuden ystäväni kanssa," hän sanoi hymyillen. Kaadoin hänelle maitoa ja jatkoin kyselemistä kuten kuka tahansa hyvä äiti tekisi. "Onko ystävälläsi nimeä? Mikset kutsunut häntä päivälliselle kanssamme? Kysyin. James tuijotti minua hetken ennenkuin vastasi; "Hänen nimensä on Naurava Jack." Hämmennyin hänen vastauksestaan. "Ai? Sepäs on outo nimi. Miltä ystäväsi näyttää?" Kysyin. "Hän on pelle. Hänellä on pitkät hiukset ja iso raidallinen kartionenä. Hänellä on pitkät kädet ja löysät housut raidallisilla sukilla. Hän hymyilee aina." Tajusin että poikani puhuu mielikuvitusystävästä. Luulen sen olevan normaalia hänen ikäisiltään lapsilta, erityisesti jos hänellä ei ole yhtään oikeaa ihmistä jonka kanssa leikkiä. Se on vain luultavasti jokin vaihe.

Loppupäivä meni nopeasti kuten tavallista, ja alkoi tulla myöhä joten laitoin Jamesin nukkumaan. Pistin hänet sänkyyn, annoin suukon ja laitoin hänen yövalonsa päälle ennenkuin suljin oven. Olin itse melko väsynyt joten päätin mennä hetki nukuttamisen jälkeen nukkumaan. Näin kamalaa painajaista...

Oli pimeää. Olin jonkinlaisessa huonokuntoisessa huvipuistossa. Minua pelotti kun juoksin ohi loputtoman jonon tyhjiä telttoja, rikkoutuneita vuoristoratoja ja hylättyjä pelitaloja. Koko paikka näytti kauhealta. Kaikki oli mustavalkoista, täytetyt eläimet roikkuivat hirttoköysistä pelitalojen seinillä ja niillä oli sairas virne kasvoillaan. Tuntui kuin koko huvipuisto katsoisi minua, vaikka siellä ei ollut minun lisäkseni yhtään elävää olentoa. Sitten yhtäkkiä kuulin kun musiikki alkoi soida. Pop Goes The Weaselin soinnut kaikuivat huvipuistossa, se oli hypnotisoivaa. Seurasin ääntä melkein transsissa sirkustelttaan, kykenemättä pysäyttämään jalkojani. Oli pikimustaa, ainut valo tuli yhdestä spottivalosta joka loisti teltan katon keskellä. Kävellessäni valoa lähemmäs musiikki muuttui hitaammaksi ja huomasin laulavani musiikin mukana pystymättä lopettamaan.

"All around the mulberry bush
The monkey chased the weasel
The monkey though it was all in fun..."

Musiikki lakkasi juuri ennen kohokohtaa, ja valot syttyivät päälle. Valojen kirkkaus oli käytännössä sokaisevaa, pystyin näkemään pienen mustan varjon raahustamassa minua kohti. Toinen ilmestyi, sitten toinen ja toinen. Varjoja oli tuhansittain, kaikki tulossa minua kohti. En pystynyt liikkumaan, jalkani olivat jähmettyneet, kykenin vain katsomaan kun pelottavat varjot tulivat lähemmäksi. Kun he tulivat näköetäisyydelle huomasin... HE OLIVAT LAPSIA! Kun katsoin jokaista heistä huomasin että kaikki olivat epämuodostuneita ja silpoutuneita. Joillakin oli haavoja ympäri kehoa, toisilla oli palovammoja ja toisilla puuttuvia ruumiinosia, jopa silmiä! Lapset tuhosivat minua, pureskellen lihaani, kaataen minut maahan ja kaivautuen sisälleni. Lasten repiessä minua haihduin pois, pystyin kuulemaan naurua, kauheaa, pahaa naurua.

Heräsin seuraavana aamuna kylmässä hiessä. Otettuani pari syvää hengähdystä huomasin että pari Jamesin lelua olivat yöpöytäni päällä, kasvot suunnattuina minuun. Huokaisin, James oli luultavasti herännyt aikaisin ja laittanut ne sinne. Keräsin lelut ja kävelin Jamesin huoneeseen, mutta kun aukaisin oven James oli nukkumassa. Kohautin olkiani, laitoin lelut hänen lelulaatikkoonsa ja kävelin olohuoneeseen. Hetken päästä James heräsi ja tein hänelle aamupalaa. Hän oli hiljainen ja hieman tokkurainen, ehkä hänkään ei nukkunut hyvin. Päätin kysyä häneltä leluista, "James kulta, laitoitko lelut äidin huoneeseen tänä aamuna?" Hänen silmänsä nauliintuivat minuun hetken ajaksi ja nopeasti suuntautuivat takaisin hänen muroihinsa. "Naurava Jack laittoi." Pyöräytin silmiäni ja vastasin, "No kertoisitko 'Nauravalle Jackille' että hän antaa olla lelut sinun huoneessasi." James nyökkäsi ja söi aamupalansa, sitten päätti mennä leikkimään takapihalle.

Menin rentoutumaan olohuoneeseen ja minun piti torkahtaa, sillä heräsin pari tuntia myöhemmin. "Paska! minun täytyy mennä katsomaan Jamesia." Olin hieman huolissani, koska kaksi kokonaista tuntia oli kulunut ilman että olin käynyt katsomassa mitä hän tekee. Menin takapihalle, mutta James ei ollut siellä enää. Hermostuin joten kutsuin häntä "JAMES! JAMES MISSÄ OLET?!" Juuri silloin kuulin kikatusta etupihalta. Juoksin läpi portin ja kiersin etupihalle. James istui jalkakäytävällä. Huokaisin helpotuksesta ja kävelin hänen luokseen, "James montako kertaa minun täytyy sanoa sinulle että pysy takapi... James, mitä sinä syöt?" James katsoi minua, laittoi käden taskuunsa ja veti kourallisen erivärisiä karkkeja. Se sai minut erittäin hermostuneeksi, "James, kuka antoi sinulle nuo karkit?" James vain tuijotti minua sanomatta mitään. "JAMES! Kiltti, kerro äidille mistä sait nuo karkit." James laski päänsä ja sanoi "Naurava Jack antoi ne minulle." Tunsin palan kurkussani, polvistuin alas ja katsoin häntä silmiin, "James olen saanut tarpeekseni tästä hemmetin Nauravasta Jackista, HÄN EI OLE OLEMASSA! Tämä on hyvin todellinen tilanne ja minun täytyy tietää kuka antoi sinulle nuo karkit!" Näin poikani silmien kostuvan, "Mutta äiti, Naurava Jack antoi minulle karkit.." Suljin silmäni ja huokaisin syvään, James ei ole koskaan valehdellut minulle mutta se mitä hän kertoo on mahdotonta. Sain hänet sylkemään karkin ulos ja heittämään loput pois. Jamesilla vaikuttaa olevan kaikki kunnossa, ehkä minä vain ylireagoin, koska hän oli saattanut saada karkit naapurin Tomilta ja Lindalta tai Herra Walkerilta joka asuu kadun päässä. Jokatapauksessa minun täytyy pitää parempaa huolta Jamesista. Sinä iltana laitoin Jamesin nukkumaan kuten tavallista ja päätin mennä nukkumaan itsekin.

Yhtäkkiä heräsin koviin kolahduksiin jotka kuuluivat keittiöstä. Hyppäsin sängystä ja juoksin alas portaita. Kun pääsin keittiöön olin kauhuissani. Kaikki työtasolla olleet tavarat oli heitetty lattialle ja koiramme Fido roikkui kuolleena kattolampusta. Hänen vatsansa oli leikattu auki ja täytetty karkeilla, samanlaisilla joita James oli syönyt aiemmin päivällä. Shokkini loppui lyhyeen kun kuulin terävän kiljaisun James huoneesta jota seurasi rysähdys. Otin nopeasti veitsen laatikosta ja menin yläkertaan nopeudella jolla ainoastaan äiti jonka lapsi on vaarassa voi liikkua. Ryntäsin Jamesin huoneeseen ja sytytin valot. Kaikki huoneen tavarat oli heitetty lattialle, ja poikani istui sängyllä itkien ja täristen pelosta, virtsainen lammikko allaan. Nostin lapseni ylös ja juoksin talosta naapuriimme, onneksi he olivat yhä hereillä. He antoivat minun käyttää puhelinta ja soitin poliisille. Heiltä ei kestänyt kauaa saapua ja kun selitin mitä oli tapahtunut, he katsoivat minua kuin olisin hullu. He tutkivat talon, mutta löysivät vain kuolleen koiran ja kaksi sotkettua huonetta. Poliisi kertoi minulle että joku oli varmaan murtautunut taloon ja tehnyt ne juuri ennen kuin minä ehdin yläkertaan. Tiesin ettei se ollut totta. Kaikki ovet olivat lukossa ja ikkunat kiinni. Mikä tahansa oli talomme sisällä ei tullut ulkoa.

Seuraavanan päivänä James pysyi sisällä, en halunnut että hän lähti näköpiiristäni. Menin autotalliin ja löysin hänen vanhan itkuhälyttimensä ja asetin sen hänen huoneeseensa. Jos joku tulisi hänen huoneeseensa tänä iltana, pystyn kuulemaan sen. Menin keittiöön ja otin isoimman veitsen mitä löysin ja laitoin sen yöpöydälleni. Mielikuvitusystävä tai ei, en anna kenenkään satuttaa pientä poikaani.

Pian ilta saapui. Laitoin Jamesin nukkumaan, hän oli peloissaan mutta lupasin hänelle että en anna minkään satuttaa häntä. Annoin hänelle suukon ja sytytin yövalon. Ennenkuin suljin oven kuiskasin hänelle "Hyvää yötä James, rakastan sinua."

Yritin pysyä hereillä niin kauan kuin vain pystyin mutta parin tunnin jälkeen tunsin nukahtavani. Lapseni olisi turvassa yön yli ja minä tarvitsin unta. Juuri kun asetin pääni tyynylle kuulin pehmeän äänen itkuhälyttimestä jonka olin laittanut yöpöydälleni. Ensimmäiseksi se kuulosti jonkinlaiselta häiriöltä, sellaiselta jonka radio tekisi. Sitten se muuttui pehmeäksi vaikeroinniksi. Oliko James unessa? SItten kuulin sen, naurun painajaisestani, kauhean naurun. Nousin sängystä ja otin veitsen. Juoksin Jamesin huoneeseen ja paiskasin oven auki. Yritin laittaa valoja päälle mutta ne eivät toimineet. Otin askeleen sisään ja tunsin lämpimän, paksun nesteen jaloissani. Yhtäkkiä Jamesin yövalo syttyi päälle ja näin jotain järkyttävää.

Jamesin ruumis oli naulattuna seinään, naulat lävistivät hänen kätensä ja jalkansa. Hänen rintansa oli leikattu täysin auki ja hänen sisäelimensä olivat lattialla. Hänen silmänsä ja kielensä oli poistettu, sekä suurin osa hänen hampaistaan. Olin inhon vallassa, en voinut uskoa että siinä oli minun pieni poikani. Sitten kuulin sen jälleen, pehmeän epätoivoisen vaikeroinnin. JAMES OLI YHÄ ELOSSA! Minun lapseni, rakas lapseni, niin suurissa kivuissa. Juoksin huoneen läpi ja oksensin lattialle, mutta minut keskeytti kauhea kaakatus joka tuli takaani. Pyörähdin ympäri pyyhkien suutani, sitten varjoista astui syyllinen tähän kaikkeen kauhuun, Naurava Jack. Hänellä oli aavemaisen valkoinen iho ja pikimustat hiukset roikkuivat hänen olkapäillään. Hänellä oli lävistävän valkoiset silmät joita ympäröivät mustat renkaat. Hänen mielipuolinen hymynsä paljasti rivin teräviä hampaita, ja hänen ihonsa ei näyttänyt iholta ollenkaan, se näytti melkein kuin muovilta tai kumilta. Hänellä oli yllään paikattu mustavalkoinen pellen asu, johon kuului raidallinen liivi ja sukat. Hänen kehonsa oli irvokas, pitkät kädet roikkuivat lantion alapuolella ja tapa jolla hän seisoi sai näyttämään hänet selkärangattomalta, kuten räsynukke. Hän päästi ulos sairaan naurun kuin hän haluaisi minun tietävän että hän on mielissään reaktiostani hänen "työhönsä". Sitten hän kääntyi hitaasti Jamesia vastapäätä ja alkoi nauraa jopa kauheammin katsellessaan työnsä tulosta. Se oli minulle tarpeeksi ja huusin "PYSY KAUKANA HÄNESTÄ!" Juoksin hirviön luokse kohottaen veitsen pääni yläpuolelle ja puukotin häntä, mutta samalla hetkellä kun veitsi koski häntä, hän katosi pilveen mustaa savua. Veitsi meni suoraan läpi pilvestä ja lävisti Jamesin yhä toimivan sydämen räiskäyttäen lämmintä verta kasvoilleni...

Ei...mitä olen tehnyt? Lapseni, tapoin lapseni! Tipuin välittömästi polvilleni, ja pystyin kuulemaan sireeneiden äänen joka kasvoi hetki hetkeltä voimakkaammaksi... Poikani, rakas poikani... Lupasin että äiti suojelee sinua...Mutta epäonnistuin...Olen pahoillani James...Olen niin pahoillani...

Poliisi saapui pian löytääkseen minut poikani edestä, yhä pidellen veitseä joka oli lapseni veren peitossa. Tuomio tuli nopeasti, hulluus. Minut sijoitettiin vankimielisairaalaan, jossa olen ollut viimeiset kaksi kuukautta. Täällä ei ole hassumpaa, mutta ainut syy miksi pysyn hereillä nyt on että joku soittaa Pop Goes the Weaselia ikkunani ulkopuolella... Puhun hoitajille siitä aamulla.