1999

 "Eletään vuotta 1999."

Kyseinen lause vie minut muistoissani takaisin päiväkotiin ja aikaan, jolloin olin vasta 5-vuotias. Meillä oli tuolloin tapana lukea jokaisen päivän alussa päivämäärä ääneen liitutaululta.Vuosi 1999 on kuitenkin porautunut mieleeni niin syvälle, etten edes kykenisi unohtamaan sitä. Sinä vuonna ensimmäinen hampaani putosi, matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja - valitettavasti - menetin myös lapsuuden viattomuuteni.

Se eräs muisto, joka ei suostu lähtemään mielestäni liittyy erääseen vanhaan, mutta meille uuteen televisioon. Niihin aikoihin Pokemón oli suuri hitti koulussamme; kortit, pelit, tarrat ja tietenkin kaikista suosituimpana, tv-ohjelma. Kuten olettaa saattoi, joka päivä tultuani kotiin koulusta istuin katse liimattuna televisioon heti iltapäivä viiden jälkeen, jolloin ohjelma alkoi. Ainoa ongelma oli se, että isäni katsoi uutiset aina kello 17.30 ja Pokemón jaksoni tulivat peräkkäin ilman taukoja. Tämä tarkoitti sitä, että päivittäin minulta jäi yksi jakso katsomatta. Jaksoin kinastella asiasta isäni kanssa päivästä toiseen. Isäni luultavasti kyllästyi tähän ja kävi ostamassa toisen television.

Isäni laittoi ostamansa television minun huoneeseeni. Se oli ikivanha putkitelevisio, jonka päällä oli säädettävät antennit. Siinä oli yhteensä 20 kanavaa, mutta ei tietenkään sitä, mistä Pokemón näkyi. Muistini mukaan en kuitenkaan välittänyt tästä, sillä olin niin innoissani että minulla oli huoneessani oma televisio. Selatessani kanavia huomasin, että vain kanava 2 (TVO kids) oli katsomisen arvoinen, joten päätin katsoa sitä. 

Kului muutama kuukausi ennen kuin löysin kanavan 21. Eräänä huhtikuisena päivänä selasin jälleen kanavia ja toivoin, että löytäisin kanavan josta Pokemón näkyisi. Painoin kaukosäätimestä numerot "21" toivoen, että televisio sisältäisikin yli 20 kanavaa ja se toden totta sisälsi! Isäni oli yllättynyt myöskin ja antoi minun jatkaa television katselua todettuaan, että uusi kanava oli sovelias lapsille. Kanava oli nimeltään "Caledon Local 21" ja myöhemmin ymmärsin, että sitä lähetettiin Ontariosta, Caledonin kaupungista. Se oli sattumoisin todella lähellä minun kaupunkiani.

Tuolla kyseisellä kanavalla näytettävät ohjelmat olivat todella huonosti tehtyjä, enkä ymmärtänyt mitä niissä edes tapahtui. Kuitenkin, kasvaessani vanhemmaksi ja ajatellessani kanavaa tajusin, kuinka sairaita ohjelmat olivat olleet ja mietin, Mitä hemmetiä oikein katsoin?

Seuraava lista on ohjelmista ja jaksoista, joita muistan nähneeni kyseisellä kanavalla. Se, että muistan ne näinkin yksityiskohtaisesti hirvittää minua. Luulen, että tällaiset asiat painuvat syvälle muistiisi. Kanavalla oli vain muutama ohjelma, sillä sitä pystyi katsomaan vain kello 16.00 ja 21.00 välillä.

Huhtikuu 1999

Herra Karhun kellari - Jakso 12: Todella epäilyttävä nimi. Ainakin, jos katsot sitä nykyaikaisesta näkökulmasta. Ohjelmassa oli karhumaskotin asua pitävä mies, joka sai kellariinsa joka päivä uuden vieraan (Vieras oli aina lapsi). Se oli kuvattu todella huonolaatuisella videokameralla. Poliisi kysyi minulta myöhemmin paljon kysymyksiä liittyen juuri tähän kyseiseen ohjelmaan. Jakso 12 alkoi siten, että Herra Karhu istui pöydässä pelaamassa tammipeliä yksikseen. Hän pelasi jonkin aikaa kunnes joku koputti oveen. Kamera kuvasi ylöspäin portaita ja kohti ovea, johon oli koputettu. Herra Karhu kiipesi portaat ylös ja avasi oven kahdelle pienelle lapselle. Toinen oli poika lähellä minun ikääni ja toinen tyttö, joka näytti noin 8-vuotiaalta.

Herra Karhu tanssahteli onnessaan ja alkoi puhumaan lapsille; en kuitenkaan kuullut selkeästi, mitä he puhuivat. Herra Karhu päästi lapset melko pimeään kellariin, jota valaisi vain pöydällä oleva pieni öljylamppu. En muista jaksosta paljoakaan muuta, paitsi sen, että karhu lauloi laulua, jota en myöskään kuullut kunnolla. (Tämä saattoi myös johtua hänen kasvonsa peittävästä maskista). Jakso loppui heidän leikkiessä piiloa; lapset olivat komerossa ja Herra Karhu laski.

Toukokuu 1999

Soppa ja Lusikka: En oikeastaan edes usko, että tämä oli ohjelma. Luulen, että kyseessä oli pikemminkin jonkinlainen elokuva. Muistan, että lopetin Caledon Local 21-kanavan katsomisen hetkeksi juurikin tämän kyseisen ohjelman takia, sillä se oli mielestäni niin typerä. Ohjelmassa oli keittopurkki ja lusikka, jotka oli kiinnitetty naruihin ja ne heiluivat edestakaisin. Näytti siltä, kuin joku olisi pidellyt naruista ja heilutttanut niitä kameran edessä. Tämäkin oli kuvattu kellarissa, joka näytti tismalleen samalta, kuin Herra Karhun. Ohjelman lopun muistan selkeästi vieläkin.

Ohjelma kesti vain noin puolisen tuntia ja siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista; lusikka jahtasi keittoa ja yritti "syödä" sen. Lopussa näytettiin pöytää, jonka ympärillä istui noin seitsemän lasta. Kaikilla heistä oli edessään lautasellinen keittoa. Lapset katsoivat kameraa ja heidän kasvoillaan oli hämmentynyt, melkein jopa pelokas ilme. Kameramies kohotti keittopurkin lasten eteen ja sanoi, "Luuuuusikat valmiina?" Sitten ohjelma loppui.

Kesäkuu 1999

Oli kesä ja en ollut katsonut kanavaa 21 hetkeen, kunnes eräänä päivänä olin yökylässä kaverini luona ja päätin katsoa sitä jälleen. Ystäväni oli saanut television huoneeseensa 6-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi, joten me luonnollisesti valvoimme todella myöhään (21.30 on meille todella myöhä) ja katsoimme televisiota. Silloin muistin kanavan 21 ja kerroin siitä myös ystävälleni. Me päätimme katsoa, näkyikö kanavalta mitään ja meidän onneksemme sieltä näkyi (he olivat varmaan muuttaneet lähetysaikoja).

Herra Karhun Kellari - Jakso 23: Tämä jakso oli mielestämme todella viihdyttävä, pääasiassa sen takia, että siinä kiroiltiin. Nyt kun muistelen jaksoa, siinä oli jotain pahasti pielessä. Jakso alkoi siten, että kamera oli kyljellään ja kuvasi Herra Karhua, joka käveli portaita pitkin kellarin ovelle. Kamera pimeni hetkeksi ja palautui takaisin kuvaamaan Herra Karhua, tällä kertaa edestäpäin. Kuvaruudussa näkyi myös lapsi puhumassa hänelle, mutta tämä lapsi oli vanhempi kuin edelliset näkemäni, noin 11-12-vuotias.

Lapsi puhui Herra Karhulle jonkin aikaa, enkä kuullut mitä (syynä oli luultavasti surkea videokamera jolla ohjelmaa kuvattiin), kunnes hän korotti ääntään. Lapsi sanoi kuinka myöhäinen ilta on ja että hänen sisarensa täytyisi mennä kotiin. Taustalla kuului myös muita ääniä. Muistan selkeästi kuinka Herra Karhu sanoi, "Mene helvettiin, sinua ei ole kutsuttu." Syvällä, mutta vaimealla äänellä karhumaskin takaa. Kaverini ja minä katsoimme toisiamme nauraen väliin heitetylle kirosanalle, mutta jakso muuttui vieläkin oudommaksi. Sisarestaan puhunut lapsi alkoi kiipeämään kellarin portaita ylös, kunnes hän yhtäkkiä kääntyi ja kertoi aikovansa soittaa poliisille. Herra Karhu alkoi juosta kohti lasta, joka alkoi kiljumaan ja juoksemaan myöskin. Kamera sammui ja jakso loppui. Pian tämän jälkeen näyttö alkoi kohisemaan ja kanava lakkasi toimimasta.

Elokuu 1999

Noiden tapahtumien jälkeen en halunnut enää katsoa kanavaa 21. Kuitenkin, elokuussa minut valtasi selittämätön halu katsoa Herra Karhun Kellaria. Viimeisimmässä jaksossa jonka olin nähnyt, Herra Karhu oli käyttäytynyt oudosti ja kiroillut. Se sai minut miettimään, josko ohjelma olisikin tarkoitettu teineille, ei lapsille. Siispä, valitsin kaukosäätimelläni kanavan 21 silloin, kun isäni ei ollut näkemässä.

Herra Karhun Kellari - Jakso 28: Tämä jakso on pyörinyt ilmeisesti koko elokuun ajan kanavalla. Poliisit tutkivat tätä kyseistä jaksoa todella tarkasti. Jaksossa Herra Karhu istui tuolilla ja puhui katsojille, "Hei, lapset! Haluaisitteko vierailla minun kellarissani? Jos tahdotte, voitte lähettää minulle kirjeen seuraavaan osoitteeseen!" Näyttö muuttui valkoiseksi ja siihen ilmestyi kirjavin kirjaimin kirjoitettu osoite. Osoite oli näytöllä jakson loppuun saakka. Tämä jakso toistui viiden tunnin ajan päivittäin syyskuulle asti.

Ja arvaatko jo, mitä tein? Lähetin Herra Karhulle tai oikeastaan sille sairaalle paskiaiselle joka häntä näytteli kirjeen. Tein sen oikeastaan vain mielenkiinnostani. Isäni antoi minun lähettää kirjeen, sillä kyseessä oli lastenohjelma. Todellisuudessa hänellä ei ollut hajuakaan, mitä kanavalla 21 oikeasti näytettiin. Kirjoitin kirjeen parhaimmalla käsialallani ja muistaakseni kerroin Herra Karhulle että halusin tavata hänet. Isäni lähetti kirjeen Herra Karhun ilmoittamaaan osoitteeseen.

Yllätyksekseni kirjeeseeni vastattiin noin viikon kuluttua. Minulla on edelleen tallessa tuo kyseinen vastauskirje, joka saapui elokuun 15 päivä, vuonna 1999. Kirjeessä luki:

--

Hyvä Elliot,

Kiitoksia valtavasti kirjeestäsi, olisi mahtavaa saada sinut vieraaksi kellariini! Me pelaamme pelejä, katsomme elokuvia ja menemme telttailemaan keskelle metsää!

Tule talooni osoitteeseen (Poliisi leikkasi osoitteen pois), Ontarion Caledoniin, Kanadaan.

Odotan innolla hauskanpitoa kanssasi!

Rakkaudella, Herra Karhu

--

En voinut uskoa, ettei isäni koskaan epäillyt mitään, sillä hän vei minut talolle. Silloin poliisi liittyi mukaan, ne loputtomat kysymykset, mielikuvat kauhistuneista lapsista, metsä...

Ja nyt kerronkin, miksi kirjoitan tätä postausta. Se psykopaatti teki todella häiriintyneitä asioita tuolloin ja vaikuttaa siltä, että hän yrittää saada minuun yhteyden jälleen. On kuin vuosi 1999 taas uudestaan. Yli vuosikymmen myöhemmin, se tapahtuu jälleen.

[Päivitys] - Marraskuun 14, 2009

Ihmiset ovat lähetelleet minulle sähköposteja ja kyselleet, mitä tarkalleen ottaen tapahtui vuonna 1999, ja kerron siitä pian. Ne oudot ohjelmat joita katsoin, olivat ilmeisesti tarkoitettu houkuttelemaan lapsia Herra Karhun taloon ja se, mitä hän teki järkytti koko kaupunkia.

Isäni siis vei minut Caledoniin Herra Karhun kertomaan osoitteeseen. Talo oli kaupungin laitamilla, avoimien viljelysmaiden keskellä. Muistan yhä sen talon. Se oili vanha farmitalo, joka näytti siltä kuin se olisi rakennettu joskus 1900-luvun alussa. Ikkunat oli naulattu umpeen ja koko talo näytti ränsistyneeltä. Kävellessämme taloa kohti muistan, kuinka isäni tarkisti osoitteen yhä uudelleen kirjoittamastaan lappusesta ja tuijotti taloa epäuskoisesti. Sitten ovi avautui.

Oletin näkeväni ovella Herra Karhun, mutta yllätyksekseni vastassamme oli poliisi. Poliisi alkoi puhumaan isäni kanssa ja kysyin, onko kyseinen talo Herra Karhun. Poliisi kiemurteli kiusaantuneesti ja mutisi, "Voi Herranjumala," tai jotain siihen suuntaan. Hän jatkoi puhumista isäni kanssa matalalla äänellä jotten minä kuulisi. Isäni käski minua palaamaan autolle ja hetkeä myöhemmin lähdimme takaisin kotiin. Isäni oli hiljaa koko matkan ajan ja tunsin, että jotain outoa oli tapahtunut.

Isäni ei kertonut minulle pitkiin aikoihin mitä oli tapahtunut, mutta unohdin asian ajan saatossa. Kanava 21 ei enää näkynyt ja kun kysyin isältäni syytä, hän ei suostunut edes myöntämään, että kyseinen kanava oli koskaan edes ollut olemassa.

Taisin olla 13-vuotias kuullessani vihdoin totuuden. Eräänä päivänä muistin kanavan ja kysyin isältäni siitä. Isäni päätti vihdoin, että minun täytyy kuulla totuus.

Caledon Local 21 oli paikallinen tv-kanava joka näkyi vuoden 1997 lokakuusta vuoden 1999 elokuuhun saakka. Kanavaa lähetettiin Caledonilaisesta talosta (jossa myös minä vierailin) ja sitä pyöritti mies jota kukaan kaupungissa ei oikeastaan edes tuntenut. Kanava toimi ainoastaan vanhemmissa televisioissa, sillä singnaalin pystyi poimimaan vain niiden käyttämät antennimallit. Mies loi kaikki kanavalla näytetyt ohjelmat, joita esitettiin lastenohjelmina. Hän oli Herra Karhu ja myöskin mysteerinen kameramies. Todellinen syy sille, miksi hän loi kanavan oli paljon järkyttävämpi kuin olin aluksi luullut. Kuten olet varmasti jo arvannut, mies kidnappasi lapsia ja piti heitä kellarissaan. Useimmat ihmiset luulivat, että hän sekaantui lapsiin, mutta todellisuudessa hänellä oli aivan erilainen tarkoitus. Päivänä jona saavuin, mies oli paennut talostaan juuri edeltävänä yönä, ennen kuin poliisit aloittivat jutun tutkimisen. En ollut nimittäin ainut, joka katsoi ohjelmaa.

[Päivitys] - Joulukuun 2, 2009

Anteeksi, etten ole vastannut kysymyksiinne niin pitkään aikaan. En ole päässyt kirjautumaan sähköpostiini. Oli miten oli, kerron vihdoin, mitä tiedän. Marraskuussa vierailin talossa, jonka omistaja pyöritti kanavaa 21. Talossa asui myös kaksi naista, jotka pyörittivät päväkotitoimintaa... kuinka ironista. Nyt vastaan kysymyksiin, joita kysyitte minulta sähköpostitse (Kysymys=K,Vastaus=V):

--

K: Kuka muu katsoi Caledon Local 21-kanavaa?

V: Tiedän, että muutkin katsoivat kanavaa. Katsojiin lukeutuivat myös ne lapset, jotka päätyivät Herra Karhun taloon. Tekemieni Google-hakujen jälkeen, löysin muutaman ihmisen Neoseeker-foorumeilta. He keskustelivat siellä Caledon Local 21-kanavasta. He myös puhuivat niistä kahdesta ohjelmasta, joita minäkin olin katsonut, mutta myös kahdesta muusta, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Käyttäjä iamreallife näytti tietävänsä kaikki ohjelmat, joita oli näytetty kanavalla 21. Näistä kahdesta en ollut aikaisemmin kuullut;

Langennut enkeli ja elämä - iamreallife kuvaili ohjelmaa melko tylsäksi. Sen keskiössä oli mies, joka puhui taukoamatta siitä, kuinka meidän pitäisi miellyttäää Saatanaa ja lepytellä häntä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Maalaa sielulla - iamreallife ja toinen käyttäjä, sigy92, keskustelivat tästä ohjelmasta. He kuvailivat ohjelmaa Blair Witch-elokuvan tapaiseksi, sillä siinä kameramies kuljeskeli pitkin öistä metsää tekemättä mitään mielenkiintoista.

Menen etsimään lukemiani keskusteluja ja linkitän ne, jos löydän.

--

K: Missä Herra Karhu on, tai siis, se tyyppi joka piti asua yllään?

V: Jos tietäisin, olisin sanonut sen jo aikaisemmin. Minulla ei ole hajuakaan siitä, missä hän on, onko hän edes elossa vai kuollut (toivottavasti kuollut). Kun näen isäni ystävää seuraavan kerran, kysyn häneltä. Hän saattaisi antaa yksityiskohtaisemman vastauksen tähän.

--

K: Mitä Herra Karhu teki lapsille?

V: Tämä on tähän mennessä kysytyin kysymys. Sain selville vastauksen lokakuussa isäni ystävältä, joka on eläköitynyt Caledonin alueellinen poliisi. Ilmeisesti Herra Karhua esittänyt mies vei lapset  talosta läheiseen metsään. Poliisikaan ei tasan tarkkaan tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta 16 noin 4-13-vuotiaan lapsen hiiltynyttä ruumista löytyi metsässä sijaitsevasta kuopasta. Isäni ystävä ei kuitenkaan suostunut kertomaan tarkemmin löytöön liittyvistä yksityiskohdista. Näen häntä ensiviikon torstaina, joten ehkä saan kuulla lisätietoja tapaukseen liittyen.

Tässä oli kaikki tämänhetkiset tietoni asiasta. Kiitos, että olet kiinnostunut blogistani. Yritän kerätä mahdollisimman paljon lisätietoa seuraavaa postaustani varten. Olen itseasiassa alkanut kiinnostumaan tästä tapauksesta erityisen paljon. Olisi oikein, että saisin tietää mitä todella tapahtui.

[Päivitys] - Tammikuun 14, 2010

Anteeksi, etten ole postannut hetkeen mitään. Menetin kiinnostuksen blogiani kohtaan, sillä joudun umpikujaan tiedonhakuni kanssa Caledon Local 21-kanavan omistajan todelliseen henkilöllisyyteen liittyen. Oli miten oli, muutama viikko sitten osuin kultasuoneen! Sain lisätietoja tapauksesta erään vahtimani lapsen isältä, Anthony Pollolta. Hän asuu nykyisin vastapäätä taloani ja minulla oli tapana olla lapsenvahtina hänen lapsilleen näiden ollessa nuorempia. Hän asui ennen lähellä metsää Caledonin ulkopuolella ja todisti muutamaan otteeseen kanavan omistajan puuhailuja metsässä. 

Kun hän asui vielä pienessä mökissään metsän laitamilla, oli hänellä tapana mennä polttelemaan jointteja metsään ennen palaamistaan tauolta takaisin puusepän töihin. Pollo kertoi, kuinka hän saattoi joskus kuulla lasten ääniä syvemmältä metsästä ja nähdä hehkuvaa valoa kaukaisuudesta. Hän myös mainitsi, että kyseiset tapahtumat alkoivat vuoden 1997 lopulla (Huomioi, että myös näihin samoihin aikoihin Caledon Local 21-kanava aloitti toimintansa). Polloa tapahtumat alkoivat häiritsemään jonkin ajan kuluttua, joten luonnollisesti hän päätti mennä tutkimaan asiaa tarkemmin.

Pollo kuvaili, miltä paikalla näytti hänen saavuttuaan sinne. Hän kertoi, että noin 13-17 kappaletta 5-12-vuotiaita lapsia oli kokoontunut kuopan ympärille, jossa loimusi tuli. Heidän seurassaan oli vain yksi aikuinen. Pollo puhui miehelle joka nytkähteli omituisesti ja jolla oli nuhjuinen olemus. Hän kysyi, mitä mies teki metsässä lapsien kanssa. Mies vastasi heidän olevan telttailemassa ja kertoi sen olevan jotain, mitä he tekivät usein. Pollo ei epäillyt vielä tässä vaiheessa mitään, johon vaikutti luultavasti myös se, että Caledonissa oli noihin aikoihin Kanadan alhaisimmat rikostilastot. Pollo päätti lähteä paikalta käskettyään joukon olla hiljempaa. Hän keskeytti tarinansa hetkeksi ja totesi, että äänet eivät koskaan hiljentyneet, vaan hän saattoi kuulla jopa voimakasäänistä veisausta jollain oudolla kielellä. Pollo ei viitsinyt enää mennä metsään valittamaan melusta, sillä hänellä oli aikomus muuttaa muutenkin pois alueelta.

Kerroin Pollolle, että mies oli mitä luultavimmin Caledon Local 21-kanavan omistaja. Pollo ei kuitenkaan uskonut tätä, sillä hän kertoi kuulleensa, että tuo kyseinen mies oli muuttanut tiheästi asutettuun Pickeringin kaupunkiin.

Tässä tiivistelmä tiedoistani tällä hetkellä:

- Mies vei lapset säännöllisesti metsään "telttailemaan"

- Palava kuoppa saattoi olla sama, josta lasten ruumiit löydettiin

- Pollon näkemät lapset olivat luultavasti samat, jotka löydettiin kuolleina

- Mies muutti Pickeringin kaupunkiin ( joka on Toronton itäpuolella oleva pienempi kaupunki)

Aijon jutella asiasta isäni ystävän (ex-poliisin) kanssa ja katsoa jos mikään ylläolevista faktoista sopii poliisin löytämiin seikkoihin miehestä. Haluan myös kuulla, onko hänellä tietoa, mitä muuta kanavalla 21 näytettiin.

[Päivitys] - Helmikuun 10, 2010

Hyviä uutisia, puhuin isäni ystävän kanssa ja hän paljasti minulle paljon uutta tietoa. Ensimmäisenä kysyin, oliko poliisilla mitään lisätietoja miehestä joka oli pyörittänyt kanavaa. Hän kertoi, että heillä oli ollut vuosia samat, vanhat johtolangat ja epäiltyä ei oltu koskaan löydetty. Heillä oli kuitenkin joitain kasetteja, joita oli löydetty epäillyn talosta ja hän tarjoutui näyttämään muutaman niistä minulle. 

En ole muistanut kertoa juurikaan mitään isäni ystävästä; hänen nimensä on Mitchell Wilson ja hän on melko mukava kaveri. Hän vaikuttaa ymmärtävän, miksi minulla on niin suuri halu tietää, mitä tapahtui 90-luvun lopulla. Hän kokee, että isäni teki väärin kun ei kertonut minulle niin pitkään aikaan mitä tuolloin oli tapahtunut.

Mitchell vei minut poliisiasemalle (joka on sattumoisin Caledonin suurin asema ja yksi Peelin alueen suurimmista). Jokaisella Peelin alueen asemalla on osa kaseteista tapaukseen liittyen. Sain katsoa kaikki Mitchellin poliisiaseman nauhat läpi, en kuitenkaan luonnollisesti saanut ottaa niitä kotiini mukaan.

Maalaa Sielulla - Jakso 10, "Roskat pois":  Maalaa Sielulla oli yksi niistä ohjelmista, joista iamreallife ja sigy92 keskustelivat Neoseeker-foorumilla. Kerroin poliisille tästä ja he kertoivat, että ohjelman 12 jaksoa oli tehty ja lähetetty 5.12.1997-8.1.1998 aikavälillä.

Aivan kuten iamreallife ja sigy92 olivat foorumilla kuvailleet, jakso alkoi sillä, että kameramies käveli metsässä illalla. Mies kulki pitkin polkua, kunnes saapui aukealle. Aukean maa oli täynnä lehtiä, joiden päällä oli roskia.

Kameramies kuvasi useita erilaisia kääreitä, pulloja, kasseja ja laatikoita varmistaen, että jokainen tallennettaisiin nauhalle. Sitten kamera keskittyi tietylle alueelle ja mies alkoi puhumaan. Hän puhui hyvin aralla ja hiljaisella äänellä ja voin vaikka vannoa, että olin kuullut äänen jossain muussakin ohjelmassa kanavalla 21. Kuulin juuri ja juuri mitä hän sanoi; pääasiassa hän kertoi, kuinka ihmiset ovat roskaa tai että meidän pitäisi pelastaa itsemme siivoamalla roskat (eli meidät). Hänen juttunsa kuulostivat todella tyhmiltä, mutta silti hän karmi minua. Tuo kyseinen metsähän oli mahdollisesti juuri se sama, josta ruumiit löytyivät, eikö?

Herra Karhun Kellari - Jakso 25: Kun poliisin avustaja toi tämän jakson katsottavaksi, sanoin ääneen "Voi paska.". Sain tietenkin outoja katseita henkilökunnalta, mutta Wilson selitti heille, että minulla oli ollut pienimuotoinen kokemus Herra Karhusta. Kuten aikaisemmissakin jaksoissa, tämä sisälsi miehen, jolla oli karhupuku yllään.

Tämä jakso alkoi sillä, että Herra Karhu vaappui kellari portaat alas pullo appelsiini-mehua käsissään. Maassa oli 16 shottilasia ja pieni pullo, joka sisälsi jotain epämääräistä litkua. Herra Karhu kaatoi jokaiseen lasiin saman määrän appelsiinimehua, jonka jälkeen hän aukaisi pienen pullon ja kaatoi vuorostaan sitä pienet määrät jokaiseen lasiin. Sitten hän meni pois kameran näköpiiristä. Taustalla kuului pieniä ääniä kuten laahausta, kunnes Herra Karhu ilmestyi jälleen näkyville kameran takaa.

Häntä seurasi 16 lasta. Jotkut näyttivät jopa niin nuorilta kuin 4-vuotiailta, kun taas toiset näyttivät melkeinpä teini-ikäisiltä. Lasten astuessa näkyviin poliisin avustaja totesi, että tämä on ainoa jakso, jossa kaikki 16 uhria näkyvät.

Yhdellä lapsista oli näkyviä mustelmia kasvoissaan ja toisin kuin muilla lapsilla, hänellä oli kasvoillaan pelokkaampi ilme. Hän oli arviolta noin 11-12-vuotias ja tajusin, kuka oli kyseessä. Hän oli se sama lapsi, joka oli kysynyt siskostaan jaksossa 23, jonka katsoin kesäkuussa 1999.

Kerroin tämän avustajalle ja hän vahvisti, että kyseessä oli sama lapsi. Tuo samainen lapsi oli myös jaksossa 25, joka näytettiin televisiossa vain kerran kesäkuussa 1999 kello 03.00 (poliisi ei ole vieläkään saanut käsiinsä tallennetta tuosta jaksosta). Herra Karhu alkoi yllättäen laulamaan katsomassamme jaksossa ja lauloi muun muassa sitrushedelmistä ja kuinka vitamiini c oli hyväksi sinulle (en saanut kunnolla selvää sanoista karhumaskin takia). Lapset joivat mehunsa ja jakso päättyi.

Nyt kun olen saanut nähä poliisiaseman hallussa olleet kasetit, olen tyytyväinen, mutta ainoastaan väliaikaisesti. Haluan yhä tietää tarinan kokonaisuudessaan. Poliisista sain tietoon ainoastaan asioita, jotka tiesin jo; Caledon Local 21-kanavan perustaja oli fetissinen pedofiili ja ilmeisesti myös jonkinlainen kulttilainen. Kirjaudun nyt ulos, hoidan kouluhommat ja kerään lisää tietoa myöhemmin. Toivottavasti pääsen blogini ääreen jälleen pian.

[Päivitys] - Maaliskuun 8, 2010

Viime kuussa sain viimeinkin G2 ajolupani (Kanadan Ontariossa tällä luvalla saa ajaa autoa yksin ja 6 kuukauden jälkeen kyytiläisten kanssa). Tottakai minun piti ottaa kaikki ilo irti tästä ja lähdin Caledoniin pienelle "Sunnuntai ajelulle". Koska en ole päivittänyt blogiani hetkeen ajattelin, että voisin vierailla talolla, josta lapsuuteni ohjelmaa lähetettiin. Talo näytti hyvin erilaiselta kuin lokakuussa, jolloin näin sen viimeksi. Paikkaa ei käytetty enää päiväkotitoimintaan, vaan se seisoi tyhjillään. Pihalla oli kuitenkin kyltti, jossa luki "Myynnissä", joten joku omisti talon ja halusi päästä eroon siitä,

Hylätty talo sai aikaan hämäriä muistoja mielessäni, pääasiassa siltä päivältä kun isäni oli vienyt minut vierailemaan Herra Karhun luona. Pelko hiipi selkääni pitkin kun mietin, mitä lapsille oli tehty heidän ollessaan talossa? Kävelin portaita talon etuovelle ja kurkistin ikkunasta. Sisällä näkyi melkein tyhjä käytävä, lukuun ottamatta satunnaisia pahvilaatikoita käytävän perällä.

Käytävän perällä oikealla oli avoin oviaukko, joka oletettavasti johti keittiöön. Vasemmalla oli kaksi ovea. Mietin, missä kellarin sisäänkäynti mahtoi olla ja että olikohan se naulattu umpeen. Kävelin talon takapihalle ja löysin vastauksen. Kaksi puista, munalukolla suljettua ovea olivat lähes maanrajassa. En halunnut jäädä ihmettelemään enempää (voit vain arvata, mitä mielessäni liikkui tuolloin), vaan halusin lähteä pois. 

Talon takana oli peltomaata, joka jatkui metsän rajaan saakka. Mietin, olikohan kyseessä se samainen metsä josta lasten ruumiit oli löydetty. Sanoin itsekseni "Vitut", ja aloin kävelemään pellon läpi metsään. Metsä oli kumman hiljainen, vain tikan koputus kuului kaukaisuudesta. Jatkoin taivaltani metsässä välittämättä siitä, etten edes tiennyt minne olin menossa. En osaa selittää, mutta minulla oli outo tunne; olin varma, että oli jotain, jota minun täytyisi löytää. Näin etäällä muutaman pienen talon. Mietin, olikohan joku niistä Pollon entinen talo. Lähestyin pientä metsäaukeaa, jossa näin muutamia halkoja mustalla, hiiltyneellä alueella (näytti siltä, että pieni nuotio oli ollut hetki sitten palamassa siellä). 

"HEI! PAINU HELVETTIIN MEIDÄN TUKIKOHDASTAMME!" Olen varma, että sain melkein sydänkohtauksen. Käännyin nopeasti ja näin kaksi tummiin pukeutunutta hahmoa juoksemassa minua kohti. Ensimmäisenä mieleeni tuli; pakene. Hahmojen tullessa lähemmäs huomasin, että kyseessä oli ehkä noin 12-14-vuotiaita lapsia. He taisivat myös samoihin aikoihin huomata, että olin heitä paljon isompi; olen päälle 180 cm pitkä ja lapset olivat vain noin 150 cm pitkiä.

"Me sanoimme... Painu helvettiin." Toinen lapsista, jolla oli yllään Slipknotin paita, sanoi arempaan sävyyn. Kohautin olkiani vastaukseksi. Pienempi lapsista heilutti kädessään perhosveitseä minun suuntaani.

"Et halua heilutella tuota," Sanoin syvällä, totisella äänellä ja nyökkäsin veistä kohti (yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottavalta). Vedin puhelimen taskustani.

Lapset peruuttivat taaksepäin ja veistä heilutellut lapsi laski aseensa. "Hei kuule, emme tykkää, että kukaan tulee tukikohtaamme, joten voitko vain lähteä?", Isompi lapsista vaati. Minulla ei ollut mitään todellista tarkoitusta metsässä samoiluun, joten mutisin vastaukseksi "Selvä.", ja käännyin lähteäkseni. Sitten tajusin, että tämähän oli loistava tilaisuus!

"Oletteko kuulleet tyypistä joka murhasi joukon lapsia näissä metsissä noin...13 vuotta sitten?" Kysyin lapsilta. Lapset katsoivat toisiaan hämmentyneinä, kunnes nuorempi heistä vastasi.

"Joo... Kaikkihan hänet tietävät." Hän sanoi ja katsoi minua kuin typerystä. Isompi lapsista jatkoi "Hän asuu yhä täällä, viemärissä.. Isoveljeni ystävä väittää nähneensä hänet kerran yöllä karhupuvussa, kävelemässä metsässä."

Minun vaistoni kertoi, että tuo oli luultavasti vale. Caledon Local 21-kanavan omistaja oli luultavasti kuollut jo aikoja sitten ja kyseessä oli vain pienen kyläyhteisön satu. Olin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan lisää. "Missä tuo viemäri sijaitsee?", kysyin. Pienempi lapsista tuijotti minua hetken aikaa ja vastasi ärsyyntyneenä, hippunen kiinnostusta äänessään "Et taija olla täältä päin? Miksi edes tulit tänne?"

Olin hieman yllättynyt lapsen suorasukaisuudesta ja päätin, että voisin kyllä kertoa heille syyn vierailulleni. Kerroin heille kanavasta 21 ja sen takana olleesta miehestä. Kerroin myös, että tulin etsimään täältä jonkinlaista päätöstä koko juttuun (vaikken ollut itsekään varma millaista päätöstä).

Lapset vaikuttivat tietävän kanavan, sillä he katsoivat toisiaan hymyillen kun mainitsin sen. He myös vaikuttivat ymmärtävän minua paremmin ja antoivat ohjeet, miten pääsen viemäreille. Pian sen jälkeen lähdin pois, jättäen lapset tukikohtaansa. 

Tässä lasten antamat ohjeet:

- Viemäri sijaitsee lasten tukikohdasta eteenpäin, eli juuri siellä suunnassa minne olin alunperin menossakin

-Viemäri päättyy pieneen jokeen. Tämän paikan lähettyvillä on pieni leikkikenttä, mitä ihmiset harvemmin käyttävät.

Mies asuu mitä ilmeisimmin suuressa putkessa, josta vesi päätyy jokeen. Ihmiset ovat nähneet, että hänellä on aina yllään karhupuku. En tosin usko, että tämä on totta vaan luultavasti vain tarina, joka liikkuu Caledonin alueella. Tarinassa ei ole mitään järkeä; miksei kukaan olisi koskaan soittanut poliisille? Eikö mies heidän mielestään näyttänyt epäilyttävältä? Tällaiset kysymykset saavat tarinan vaikuttamaan epäaidolta.

Saatan käydä kuitenkin katsomassa viemäriä. En tietenkään sen takia, että uskoisin tarinaan. Haluan vain tekosyyn vierailla siellä, sillä blogini kuihtuu kasaan muuten (kasettejakaan ei ole enempää, joten en edes tiedä, mistä muusta kirjoittaisin!).

Kiitos, että jatkatte blogini tukemista. Tiedän, että monet teistä odottavat lisätietoja siitä, Mitä Caledonissa tapahtui vuonna 1999 ja teen parhaani tutkiakseni asiaa lisää.

[Päivitys] Lokakuun 7, 2010

Vau, melkein viisi kuukautta edellisestä päivityksestäni. Kaikki varmaan luulivat, että olin jo kipannut? Onneksi en ole. Ollaanpa nyt vakavia; olen ollut todella kiireinen näiden viimeisten kuukausien aikana joten bloggaaminen siitä tapahtumasta, mikä melkein tapatti minut lapsena, ei ole kuulunut listani kärkeen. Tällä hetkellä asun Waterloossa, Ontariossa ja opiskelen Waterloon yliopistossa ohjelmointia. Kuten voit kuvitella, ohjelmointi ei ole mitenkään helppoa hommaa, joka on syy siihen miksi melkein unohdin blogini. Mutta kuten huomaat, olen palannut.

Muistin vierailla viemärissä, josta lapset metsässä puhuivat. En kuitenkaan löytänyt mitään mielenkiintoista. Otin muutamia kuvia putkesta, mutta kyseessä EI ollut viemäri kuten lapset olivat kertoneet.

Näin pelkästään pienen putken, joka yhdisti ilmeisesti kaksi vesistöä toisiinsa. Palatessani Caledonista en edes viitsinyt päivittää blogiani, ja lopulta unohdin sen tyystin. En vain enää ajatellut asian olevan niin tärkeä (pyydän, anteeksi.) Mielenkiintoni tapausta kohti heräsi kuitenkin vastikään uudestaan. Syyskuun 10 päivä, sain sähköpostin tästä osoitteesta: returntheb@hotmail.com

Hauskaa, eikö? No, tämä paranee entisestään. Kopioin teille viestin, jonka se tyyppi lähetti minulle:

--

Hyvä Elliot,

Rakas poikaseni.

Tämä tarina saattaa tai ei saata olla totta, mutta se voisi kuitenkin tapahtua. Kanavien lähetysajalle on paljon tilaa erilaisille ohjelmille. Jos sinulla on rahaa, voit omistaa TV-kanavan jota kuka vain voi katsoa. Jotkut kanavat jakavat lähetysaikaa kuten EWTN (Uskonnollinen kanava, jota lähetetään Michiganista), joka näyttää katolista ohjelmistoa, mutta ohjelmiston ulkopuolella saatetaan näyttää aivan toisenlaisia ohjelmia, jotka eroavat tyystin katolilaisuudesta. Tai sitten näytetään vain tyhjää, sinistä ruutua. Kaapelitelevisioilla on tyhjiä kanavia, jotka ovat vapaina vuokraa vastaan. Joten mielikuva siitä, että pedari vuokraisi lähetysaikaa kaikille avoimelta kanavalta ei vaikuta kovin kaukaa haetulta. Julkiset kanavat ovat kuitenkin vahvasti valvottuja ja ne voidaan sulkea milloin tahansa. Nämä säännöt pätevät Yhdysvalloissa, eivät Kanadassa, jonne tämä tarina myöskin sijoittuu. Jos tämä tarina olisi sijoittunut Yhdysvaltoihin, olisi siitä vastuussa ollut henkilö jäljitetty ja pidätetty. Kyllä, tämä tarina voisi olla totta, mutta se on epätodennäköistä.

100 karvaista halia,

Herra Karhu

--

Tämä viesti vaikuttaa ilmiselvästi tekaistulta, mutta haluaisin kiittää sitä henkilöä, joka sen minulle lähetti. Pelkästään viestin lukeminen sai minut pelokkaaksi, mutta sen takia kiinnostuin jälleen blogini kirjoittamisesta. Mielestäni on mukavaa yrittää ratkaista mysteereitä, joiden todenperäisyyttä epäilen. Myös yliopiston huonetoverini tietää tarinasta. Hän oli varma, että viestin lähettäjä on oikea Herra Karhu ja oli enemmän peloissaan kuin minä. 

Tarkoitan, millä todennäköisyydellä tämä kaikki on totta? Miten "Herra Karhu" voisi tietää kaiken tuon televisioista? Ja miten hän tietää sähköpostiosoitteeni tai sen, että olen edelleen kiinnostunut hänen kellaristaan? Hah.

Aijon lähettää vastauksen returntheb-sähköpostiin. Pelkästään katsomalla lähettäjän osoitetta huomaa, että joku haluaa pelästyttää minut. Se ei tosin oikeastaan onnistunut. Haluaisin kuitenkin kiittää viestin lähettääjää siitä, että kiinnostuin jälleen aiheesta. Ehkä löydän lisää tietoa siitä, mitä Herra Karhulle tapahtui. Vaikka en uskokaan lähettäjän olevan se, keneksi hän itseään väittää, osa minusta tuntee silti suurta ahdistusta.

Kiitos kaikille teille, jotka yhä seuraatte blogiani, te olette myös osasyy jatkamiselleni!

Kiitos tyypit.

[Päivitys] - Marraskuun 7, 2010

En voi uskoa, ettei blogiani ole vielä poistettu, postaukseni ovat jääneet niin vähäisiksi´. Minulla on syyni tähän, enkä haluaisi vielä puhua niistä. Vuosi on ollut... vaikea minulle. Jotkut teistä olivat oikeassa, Minun ei olisi pitänyt yrittää selvittää lapsuuteni mysteeriä, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Viimeisen postaukseni jälkeen on tapahtunut paljon. Selitän teille, mitä tapahtui sen jälkeen kun "Herra Karhu" lähetti minulle sähköpostia.

Sähköpostiosoite returntheb@hotmail.com ei ole enää käytössä, yritin vastata sen lähettämään viestiin, mutten koskaan saanut vastausta. Yritin lähettää toisenkin kerran osoitteeseen viestiä, ilman vastausta.

Olen muuttanut Ottawaan (joka on Kanadan pääkaupunki) ja siirtynyt opiskelemaan uuteen yliopistoon, enkä ole palannut Caledoniin tai kotiin. Minulla oli syyni lähtemiseen.

Minun piti tehdä uusi sähköpostiosoite, koska ihmiset ovat lähettäneet minulle pilaviestejä Herra Karhun nimissä. Kiitos, kaverit (ei oikeasti).

Miksi olen palannut blogin pariin? Mitchell Wilson (muistatko isäni ex-poliisi kaverin?) soitti minulle lokakuun 23 päivä kaseteista, jotka oli löydetty Bramptonin kirjaston arkistoista. Brampton on kotikaupunkini. Hän väitti, ettei saa keskustella kanssani tarkemmin kaseteista sillä ne ovat osa todistusaineistoa, mutta kuitenkin kutsui minut katsomaan niitä kunhan vain palaan takaisin kotiin. Nuo kyseiset kasetit saivat rattaat taas pyörimään, koska muistan hyvin mitä edellisissä katsomissani videoissa oli ollut. Löydettyjen kasettien täytyi liittyä jollakin tapaa Caledon Local 21-kanavaan.

Halusin vain ilmoittaa, että jatkan blogini päivittämistä ja kiitän kaikkia, jotka sitä yhä seuraavat. En tiedä, milloin seuraava postaukseni tulee. Luultavasti silloin kun näen kasetin. En tiedä, mitä odotan niiltä. Niiden näkeminen on saanut minut kiinnostumaan tästä mysteeristä uudelleen.

- Elliot

[Päivitys] - Tammikuun 21, 2011

Viime vuosi tuntui jatkuvan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Yliopisto on aiheuttaunut minulle unettomia öitä erityisesti sen jälkeen, kun minut siirettiin opiskelemaan Ottawaan, joka on bileiden ykköspaikka (sarkasmia). Nyt olen ollut isäni luona kotona Bramptonissa, kaupungissa, jossa vartuin. Palasin kotiin Joulukuun 18 päivä ja olen nähnyt ystäviäni ja perhettäni. Olen kuitenkin ollut todella poissaoleva, tiedostan sen itsekin.

Vastatakseni samalla kertaa kaikkiin niihin satoihin sähköposteihin ja kommentteihin joita sain - kyllä, näin poliisin löytämät uudet kasetit. Nämä kasetit ovat kuitenkin kuin kirous minulle; haluan tietää lisää, mutta haluan silti unohtaa kaiken. En voinut itselleni mitään, minun täytyi nähdä ne. En ainoastaan itseni vuoksi, mutta myös teidän kaikkien jotka ovat yhtä kiehtoutuneita tästä tapauksesta.

Aikaisempi kasettien katsomisen jälkeen tunnen, kuinka pieni pelon tunne hiipii jälleen sisälleni. Se pelon tunne, joka tulee siitä että tiedän kaikkien videoiden lapsien kuolleen ja olisin hyvin voinut olla yksi heistä. Olen oppinut, että jotkut ihmiset ovat hyvin, hyvin synkässä paikassa. Jos et ole skipannut tätä kohtaa mehukkaampien juttujen toivossa kiitos, että kuuntelit vuodatustani.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä soitin Mitchell Wilsonille ja kysyin, milloin minun olisi mahdollista tulla katsomaan kasetteja. Poliisiasemalla oli melko hiljaista noihin aikoihin, sillä soittoni sattui juuri lumimyrskyn aikoihin. Mitchell totesi, että voisin tulla jo tuona samana päivänä. Ajoin pitkin lumisia teitä vältellen Bramptonin muita surkeita autokuskeja ja saavuin perille poliisiasemalle.

Tapasin Wilsonin aseman tiskillä, josta hän johdatti minut toisessa kerroksessa sijaitsevaan pieneen toimistoon. Hän pyysi minua istumaan alas samalla kun hän meni hakemaan kasetteja. Ennen huoneesta poistumistaan hän kääntyi minuun päin ja kysyi, "Tiedän että olet kiinnostunut tästä aiheesta mutta... Oletko varma että haluat tehdä tämän?"

Tottakai olin, tai ainakin luulin olevani. Sitä paitsi en halunnut haaskata mahdollisuuttani. Tällä kyseisellä asemalla oli kaksi löydetyistä kaseteista. Pystyin katsomaan videoita vain muutaman minuutin edestä, sillä Wilson kertoi, että toinen kaseteista oli liian vahingoittunut, että se olisi toiminut videonauhurilla.

Herra Karhun Kellari - Jakso 30: Herra Karhu ei koskaan epäonnistu minun vaivaannuttamisessani, erityisesti silloin, kun olin nuorempi. Tämä jakso oli kuvattu metsässä illansuussa, jonka takia oli melko hankalaa saada selvää videosta sen laadun takia (huonolaatuisuus on ilmeisesti vaatimus mille tahansa ohjelmalle Caledon Local 21-kanavalla). Tämä jakso alkoi siten, että Herra Karhu piteli kameraa "tassuissaan" ja kuvasi itseään.

Tuo karhumaski.. Se näytti kammottavammalta kuin videossa näkyvien puiden varjot. Tuttu maskin vaimentama ääni puhui, "Hei lapset! Tänään teen mahtavan asian ystävilleni; lähetän heidät kaukaiseen maahan missä he tulevat olemaan varmasti onnellisia!" Herra Karhu käänsi kameransa kohti mönkijää, jonka perässä oli kiinni pienehkö kärry. Silmiini osui kuitenkin kärryssä olevat seitsemän liikkumatonta lasta, jotka makasivat vieretysten. "T-tämä on ensimmäinen kuorma, mutta toinen on pian matkalla!" Herra Karhu kääntyi ympäri ja osoitti kameralla suurta kangasta, joka oli levitetty maahan.

Hän vetäisi kankaan pois ja paljasti sen alta ison kuopan, joka oli ainakin reilusti yli 3 metriä syvä ja ehkä noin 4-5 metriä leveä.

loppujakson ajan Herra Karhu otti lapset yksitellen kärrystä ja tiputti heidät kuoppaan. Kysyin Wilsonilta, olivatko lapset kuolleita. Wilson pudisti päätään ja vastasi lyhyesti, "Eivät vielä." Pian kaikki lapset olivat kuopassa, jokseenkin oudoissa asennoissa ja tajuttomina. "Vitamiini C auttaa varmasti näitä lapsia heidän mahtavalla matkallaan joka heitä odottaa!" Herra Karhu huudahti ja käänsi kameran kohti pensasta, jonka juuressa oli useita kanistereita bensaa. Hän zoomasi vielä lähemmän kanistereita ja hymisi itsekseen. Jakso loppui.

Wilson paljasti minulle, että videossa oli näytetty 7 uhria kuudestatoista, jotka oli myöhemmin löydetty. Herra Karhua esittänyt mies käytti bensaa kuopan sytyttämiseen. Kuopan, joka oli täynnä lapsia. Kuka pystyisi tekemään niin? Tunsin taas pelon hiipivän mieleeni kun tajusin, että olisin voinut olla noiden lapsien joukossa.

Wilson paljasti, että oli valehdellut aikaisemmin. Toinen kaseteista oli toiminut, mutta se oli sisältänyt videota lasten polttamisesta. Hänestä oli tuntunut, että video olisi ollut liian raaka minulle. Ja tiedätkö mitä? Hän oli luultavasti oikeassa. En edes halua nähdä sitä. Olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen ja minun täytyy ottaa hetki aikaa itselleni ja kasata itseni jälleen kokoon. Mutta fakta on se, että kanavan perustaja on yhä vapaalla jalalla.

Lisää tulossa pian.

- Elliot

--

INRI

Olipa kerran aika..

Jolloin eli poika nimeltä Elliot.

Elliot oli viisas poika joka rakasti kavereidensa kanssa leikkimistä.

Eräänä päivänä hän katsoi ihastuttavaa televisio-ohjelmaa karhusta ja hänen ystävistään.

Lapset rakastivat toistensa auttamista, aivan kuten hyvien lasten kuuluisikin, mutta he rakastivat myös karhua.

Karhu rakasti lapsia, sillä he olivat niin hyviä hänen ja langenneen enkelin auttamisessa.

Lapset ja karhu halusivat leikkiä yhdessä ikuisesti heidän enkelikaverinsa avulla.

Mutta sitten langennut enkeli tarvitsi enemmän apua, joten lapsilla piti tehdä ultimaattinen uhraus.

Koska niin ystävät tekevät, Elliot.

He auttavat toisiaan.

Auta meitä Elliot, pala meidän kanssamme, Elliot.

Haluan sinut, Elliot, hän haluaa sinut Elliot.

Tule takaisin kellariini.

Tule, ole kiltti!

- Herra K

INRI

--

[Päivitys] - Huhtikuun 5, 2011

Halusin päivittää useammin, oikeasti. Olen saadut satoja sähköposteja blogistani ja olin jopa yhteydessä erääseen lehteen tarinastani. Mutta nyt minun on aika paljastaa, mitä olen tehnyt tämän vuoden ajan. Päätin katsoa myös toisen kasetin. Haluaisin myös kertoa, että olen jälleen saanut tuhottoman paljon pilailuviestejä Herra Karhun nimissä. Aloitetaan toisesta kasetista, joka traumatisoi minua ja pakotti lopettamaan tiedonhakuni hetkellisesti.

Muutama viikko ensimmäisen löydetyn kasetin katsomisen jälkeen, päätin kysyä Mitchell Wilsonilta, voisinko katsoa toisen kasetin josta hän oli puhunut. En oikeastaan edes tiedä, miksi tein sen. Minusta vain tuntui, että sen katsominen antaisi tälle koko jutulle jonkinlaisen päätöksen. Wilson oli vastahakoinen näyttämään minulle sitä, mutta minä vaadin. Hän vastasi vaatimukseeni tarjouksella; jos olisin kiinnostunut katsomaan kasetin sisällön täytettyäni 20-vuotta, saisin nähdä sen. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.

Syntymäpäiväni saapui ja olin edelleenkin todella kiinnostunut kasetin katsomisesta. Soitin Wilsonille ja hän myönsi toivoneensa, että olisin unohtanut asian jo kokonaan. Hän väitti kiven kovaan että, "Et halua nähdä sitä." Mutta minun täytyi. Lopulta hän myöntyi ja kutsui minut asemalle eräänä Maanantaisena iltapäivänä. Katsottuani jokaisen Saw-elokuvan sekä eläintenteurastusvideon etiikan tunnillani, olin varma että kestäisin mitä ikinä videolla olisikaan. Kuinka naiivi olinkaan..

Herra Karhun Kellari - Jakso 31: Kun Wilson meni hakemaan kasettia todistusaineistojen varastosta, kohtasimme varastosta vastuussa olevan poliisin joka katsoi minua päästä varpaisiin pudistellen päätään ikään kuin sanoen 'Mitä olet tekemässä?'. Wilson selitti minulle, että tuossa kyseisessä kasetissa on viimeinen tunnettu jakso Herra Karhun kellarista. Tiesin näkeväni lasten lopullisen kohtalon ja olin kauhuissani.

Jakso oli kuvattu metsässä, aivan kuten aikaisemmatkin jaksot. Minulla kesti hetken aikaa tajuta se, sillä oli videossa oli yö ja puut sekä niiden lehdet näyttivät vain pimeydessä tanssivilta hahmoilta. Ruudun oikeassa kulmassa näkyi himmeä hehku. Videosta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, mikä oli outoa; metsässä tuuli puiden liikkeistä päätellen. Hitaasti kamera alkoi kääntymään kohti hehkua, paljastaen kuopasta nousevan savupilven liekkien saattelemana. Wilson pysäytti videon. "Oletko aivan varma, että haluat nähdä tämän?" Vaadin sitä, vaikkakin ääni pääni sisällä sanoi ei. Video jatkui ja kameramies siirtyi lähemmäs palavaa kuoppaa. Tämä oli se sama kuoppa, jonka olin nähnyt aikaisemmassa jaksossa. Kuopassa oli hahmoja, joista osa liikehti hitaasti ja osa oli liikkumatta. Tiesin vallan mainiosta, mitä ne olivat. Kameran kuva alkoi tarkentua ja näytölle lävähti... palavaa lihaa. Toivoisin, että voisin unohtaa mitä näin. Mutta ei kukaan voi unohtaa nähneensä jotain tuollaista. Tämä ei ollut kauhuelokuva, tämä oli todellisuutta. Ihmisiä, joita tapettiin kauhealla tavalla, tavalla joka melkein sattui minunkin kohdalleni.

Yhtäkkiä video leikkaantui aamuun. Kamera kuvasi nyt eri paikasta, kauempaa kuopasta. Tuli oli jo sammunut ja jäljellä oli vain savuverho, joka kohosi hiljalleen korkeuksiin. Kameran edessä oli jotain ja tunnistin sen miltei välittömästi; Herra Karhun asu oli laskettu maahan ristin asentoon. Se oli tyhjä ja näytti jotenkin entistä kammottavammalta. Kameramies kiersi asun ympäri kuvaten sitä kuin jonkinlaista aarretta. Karhuasun päähän oli asetettu pienehkö kyltti jossa luki "INRI". Kameramies zoomasi asun päähän ja jakso loppui viimein.

Olin sanaton. Se oli kuin unta. Netin syövereistä voi löytää kauheita asioita, mutta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään näin kamalaa. Wilson kysyi, olenko kunnossa ja vastasin tärisevällä äänellä "Kyllä.". Varmistin vielä hänelle ennen lähtöäni, että olin oikeasti kunnossa ja kerroin kuinka video oli auttanut minua saamaan koko jutulle päätöksen. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut uskovan minua täysin, mutta jätti asian sikseen. Hän oli ollut tosin oikeassa - näin painajaisia viikkoja. Luovutin. En enää välittänyt koko asiasta. Sairas mies poltti joukon lapsia ja houkutteli heitä tekaistuilla lastenohjelmilla. Olisin voinut olla yksi hänen uhreistaan, mutta olen yhä täällä. Minun pitäisi olla kiitollinen, mutta tunnen ainoastaan syyllisyyttä. Potkaisiko minua vain onni kun olen täällä? Kymmenen kuukautta myöhemmin olen palannut, mutta nyt minulla on jotain muuta kerrottavana.

Sähköpostiini on tulvinut viestejä. Jotkut ihmisistä kyselevät lisätietoja, jotkut kysyvät voisinko ladata videot tänne ja jotkut väittävät olevansa Herra Karhu. Ensinnäkin, en voi ladata videoita koska a) ne ovat poliisin hallussa todistusaineistona ja b) minulla ei ole hajuakaan, miten VHS siirretään tietokoneelle. Ja niille ihmisille, jotka yrittävät esittää Herra Karhua; ette huijaa minua. Saan päivittäin useilta eri ihmisiltä sähköposteja, jossa he väittävät olevansa hän. Olen nähnyt tekaistun Caledon Local 21-kanavan, joka ei ole oikea. Vielä ärsyttävämpää on se, että joku hakkeroi käyttäjätunnukseni ja lisäsi jonkun tyhmän runon minusta tähän blogiin. Jätän runon yläpuolelle, jotta voitte lukea sen niin halutessanne. Olen ottanut sivustoon yhteyttä asian tiimoilta ja he kertoivat, että runo oli postattu halloweenina (hui, onpa pelottavaa..). Hakkerointi on jollain tapaa liitetty sähköpostiin paintwithb@aol.com. Oletan, että se on jälleen yksi vitsillä tehty osoite.

Olen päässyt yli jaksosta 31. Video tulee kyllä pyörimään mielessäni vielä hetken aikaa. Aijon ottaa yhteyttä Mitchell Wilsoniin jälleen ja toivottavasti saan nähdä myös muiden asemien hallussa olleet kasetit. Yritän päivittää teidät pian. (Olen varma, ettette joudu odottamaan niin kauan kuin viimeksi). Kiitos kaikille, jotka lukevat yhä tätä.

- Elliot

eng. ©

Koputus

Se alkoi ollessani 6-vuotias.

Olin koulun oppitunnilla ja minun täytyi päästä nopeasti vessaan. Tuon ikäisinä useat lapset kastelevat vielä housunsa, joten olin todella vainoharhainen siitä, että nolaisin itseni sillä tavalla ja vieläpä julkisella paikalla. Viittasin saadakseni Rouva Zebbyn huomion ja pyysin lupaa vessassa käymiseen. Hän piti sen kaikille lapsille tutun puheen, kuinka minun "olisi pitänyt käydä välitunnin aikana vessassa", mutta myöntyi kuitenkin ja ojensi minulle avaimen liikuntarajoitteisten vessaan (se oli nimittäin lähimpänä luokkahuonettani).

Päivän viides oppitunti oli kesken ja koulun käytävät olivat täysin tyhjiä. Minulla oli joskus vaikeuksia saada ovia auki, sillä olin pieni ja luiseva poika noihin aikoihin. Vessan oven avaaminen oli minulle työlästä ja kulutinkin siihen aikaa minuutin pari.

Pääsin vihdoin sisään ja istahdin pöntölle. Kuului koputus.

"Tämä on varattu.", sanoin närkästyneesti vessarauhani rikkojalle.

Ääntäni seurasi tauko, jonka jälleen koputtaminen jatkui; tällä kertaa se oli huomattavasti nopeampaa ja määrätietoisempaa.

"Odota nyt hetki!", huudahdin.

Koputus muuttui hitaammaksi ja ääni vastasi:

"Päästä minut sisälle. Minun täytyy päästä sinne."

En tunnistanut puhujaa, mutta hän oli aikuinen jolla oli hyvin ohut ja säröinen ääni. Vaikka olinkin vain 6-vuotias, tiesin varsin hyvin mitä kuului vessassa käymisen kirjoittamattomiin sääntöihin; et päästä toista ihmistä tilaan, joka on kooltaan vain aavistuksen komeroa isompi.

"Mene pois!", vastasin.

Koputtaminen muuttui jälleen vaativammaksi kunnes se kuulosti jo raivokkaalta rummun hakkaamiselta. Meidän välillämme oli vain muutama hassu metri, enkä tiennyt kuka oven takana on. Kuulin äänen huutavan kovemmalla ja epätoivoisemmalla äänellä;

"Päästä minut sisään! Avaa vain se ovi, pyydän!"

Tässä vaiheessa olin jo kauhuissani. Oven hakkaaminen ja huuto oli jo niin kovaäänistä, mutta kukaan ei ollut vieläkään tullut tarkistamaan tilannetta. Loppujen lopuksi opettajani tuli vihaisena etsimään minua, sillä olin ollut hänen mukaansa poissa jo puolet oppitunnista. Kieltäydyin kuitenkin avaamasta ovea, joten hän joutui hakemaan vessan vara-avaimen. Jouduin tämän jälkeen rehtorin puhutteluun ja vanhemmilleni soitettiin. Minut erotettiin koulusta loppuviikon ajaksi, mutta en kertonut koskaan kellekään mitä vessassa oli tapahtunut.

Muutama viikko kului ennen seuraavaa tapahtumasarjaa. Olin juuri juhlinut 7-vuotissyntymäpäiviäni ja perheeni päätti grillata juhlapäiväni kunniaksi. Oli kaunis sunnuntaipäivä ja olimme saaneet kaikki juhlavalmistelut takapihalle valmiiksi. Isäni ei kuitenkaan saanut grilliä syttymään ja pyysi minua hakemaan tulitikkuja puutarhamme vajasta.

Vajan sisällä oli melko ahdasta, enkä mahtunut kokonaan sisään. Tyydyin siis kurottamaan hyllyllä olleita tulitikkuja kohti oviaukolta. Nappasin tikut, suljin oven ja lähdin kävelemään takaisin. Kääntäessäni selkäni se alkoi. Hätäinen oven hakkaaminen vajan sisäpuolelta.

"Avaa ovi! Minun täytyy päästä sinne!" Ääni ei ollut sama jonka olin kuullut aikaisemmin; se oli paljon matalampi ja vihaisempi.

En vastannut mitään ja aloin nopeuttamaan askeltani.

En ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin todella peloissani. Kävellessäni poispäin kuului vielä viimeinen, voimakas lyönti puuovea vasten ja ääni karjui:

"Sinä pieni paskiainen. Revin hampaasi irti. PÄÄSTÄ MINUT SINNE!"

Juoksin takaisin isäni luokse ja vietin koko loppupäivän vilkuilemalla olkani yli.

Kuten olet varmaan arvannut, aloin kuulemaan useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat minulle ovien takaa. Laskin ainakin 30 eri ääntä. Joka ikinen kuukausi samankaltaiset tapahtumat toistuivat; joku vaati minua avaamaan milloin mitäkin ovia. Yleensä oven hakkaus alkoi välittömästi, kun suljin sen. Ikään kuin ne seuraisivat minua. En koskaan kertonut kellekään ja jos ollaan rehellisiä, ajan myötä totuin siihen. Äänet kuitenkin säikäytti minut jokaisella kerralla ja joskus jotkut niistä saivat minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi. Tiesin kuitenkin, että kunhan en avaa ovea niin olen turvassa. Joihinkin ääniin totuin jopa niin paljon, että nimesin ne. Yksi ilmestyi aina kotiovelleni. Ulko-ovessamme on pieni lasi-ikkuna, josta pystyin näkemään normaalikokoisen miehen hahmon, jolla oli päässään jonkinlainen lippis. Hän ei koskaan puhunut, mutta tiputti joskus oven postiluukusta sisään kirjeitä, joissa oli vain valkoinen paperi sisällä. Kutsuin häntä posteljooniksi. Jos yritin puhua hänelle, hän saattoi katsahtaa ylös nopeasti ja aloittaa koputtamisen. Jätin yleensä posteljoonin rauhaan.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämää. Minulla on paljon ystäviä ja jopa naisystävä, jota tapailen satunnaisesti. Ei huonosti miehelle, joka heräilee keskellä yötä ja kuuntelee oven ulkopuolelta tulevia ääniä joita muut eivät pysty kuulemaan. Ystäväni ajattelevat, että olen ehkä hieman kahjo, mutta he ovat jo tottuneet siihen. He ovat mahtavia ystäviä ja minulla on ikävä heitä.

Asiat ovat alkaneet nimittäin muuttumaan oudoiksi. Siis oudommiksi kuin yleensä. Kolme viikkoa sitten, heräsin itkuisena ja hikisenä, enkä tiennyt miksi. Uneni oli ollut hyvin tavallinen aluksi, mutta sitten suuri varjo oli langennut kaiken ylle. Samalla sekunnilla kun avasin silmäni, makuuhuoneeni oveen koputettiin. Koputus ei kuitenkaan ollut tavallinen vaan hätäinen,

"Kuka siellä?", huusin.

"Auta meitä, kiltti...", se vastasi. Tunnistin äänen; se oli sama, jonka olin kuullut vajassa 7-vuotis syntymäpäivänäni, mutta tällä kertaa se ei ollut vihainen vaan kuulosti vilpittömästi anelevan minulta. Havahduin siihen, että olin oikeasti alkanut siirtää peittoa syrjään päältäni ja nousemaan. Aloin epäröimään. En ollut koskaan aikaisemmin ollut halukas avaamaan ovea äänille. Olin lapsena takonut päähäni luultavasti ajatuksen siitä, että mikä ikinä oven takana onkaan on paha. Jos ollaan rehellisiä, tuona kyseisenä aamuna oli hyvin lähellä, että olisin avannut oven. Loppujen lopuksi kuitenkin peräännyin.

Vain pari päivää myöhemmin olin paikallisessa marketissa ostoksilla. Olin juuri maksanut sanomalehden ja tölkillisen maitoa, kun kuulin jonkun paiskautuvan voimalla kaupan ovea vasten. Samanaikaisesti ääni päästi kijlaisun; pitkän, syvän tuskan huudon. Käännyin välittömästi oveen päin, mutta en kyennyt näkemään kuin naisen hahmon, sillä ovi oli tapetoitu melkein kokonaan erilaisilla mainoslappusilla. Nainen hakkasi hitaasti kämmenillään oven lasia.

Kauppias katsoi minua kuin hullua. Kysyin häneltä, olisiko tällä vessaa jota voisin käyttää ja mutisin jonkinlaisen tekosyyn. Olin vessassa ainakin kymmenen minuuttia, kunnnes äänet loppuivat. Tämän hetken ja tuolloisten tapahtumien välillä oli vielä muutama samankaltainen tilanne, jossa äänet kiljuivat tuskissaan. Eilen myös posteljooni kävi ulko-ovellani. Hän koputti kohteliaasti ja pudotti luukusta kirjeensä, kuten tavallista.

Sitten toisen, ja kolmannen...

Kaiken kaikkiaan kymmenen kirjettä putosi lattialle. Posteljooni odotti muutaman minuutin, koputtaen silloin tällöin ja lopulta jätti minut rauhaan.

Jokainen kirje sisälsi A4 paperin. Ne oli väritetty raivokkaasti mustalla kynällä. Niin raivokkaasti, että paperi oli repeillyt keskeltä ja reunat olivat riekaileisia. Laitoin paperit takaisin kuoriinsa ja yritin unohtaa tapahtuneen.

Myöhemmin, mennessäni nukkumaan makuuhuoneeni ovea ravistettiin voimakkaasti. En kuullut kuitenkaan kiljuntaa tällä kertaa. Kuulin pelkästään itkua. Tusinoitttain erilaisia ääniä itki hiljaa oven toisella puolella. Ravistus oli niin voimakas, että osa seinieni laastista rapisi lattialle. 

Rysähdys.

Hypähdin sängystäni.

Toinen  rysähdys.

Oven pieleen oli ilmestynyt pieni halkeama.

Puhelimeni alkoi soimaan ja samalla kuulin verhojen takana olevaan ikkunaani tulleen iskun. Yritin vastata puhelimeen, mutta kuulin vain lisää itkeviä ääniä. Suljin puhelun, mutta puhelin soi uudelleen. Otin akun irti.

Toimin nopeasti ja työnsin ikkunan ja oven eteen suurimmat huonekaluni makuuhuoneessa. Nyt on kulunut kolme tuntia. Äänet eivät ole lakanneet vieläkään. Olen melko varma, ettei oveni kestä enää kauaa. Huonekaluistani rakentamat suojamuurit kaadettaisiin hetkessä. Tajusin, että saatan mahdollisesti kuolla pian, joten kirjoitan tätä siltä varalta, jos jotain tapahtuu.

Rysähdys.

Mitä he haluavat?

Rysähdys.

Haluavatkohan he edes satuttaa minua?

Rysähdys.

Mikä ajoi heidät tähän pisteeseen?

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi avata ovi.

Rysähdys.

Ehkä minun pitäisi päästää heidät sisään.

…

Hiljaisuus laskeutui huoneeseeni. Huomasin, että itku oli loppunut. Minuutin ajan, vain istuin lattialla. Sitten nousin ja kiirehdin oveni luokse. Halusin päästä pois tästä ahtaasta tilasta. Jos menen ulos, olen kaukana ovista ja koputtelusta. Siirsin huonekalut oveni edestä ja käänsin kahvaa.

Lukossa.

Menin polvilleni ja katsoin avaimen reiästä. Oven takana ei ollut taloni tuttua käytävää, vaan jonkinlainen huone joka muistutti kirjastoa tai luokkahuonetta. Huoneessa ei ollut kuin yksi lapsi, joka luki jotain selkä vasten minua. Koputin oveen.

"Hei lapsi, päästä minut ulos, jooko?"

Lapsi katsoi olkansa yli.

"Täällä juuri! Voisitko avata oven, pyydän."

"En voi. Olen jälki-istunnossa. En saisi puhua kellekään. Mene pois."

Lapsi käänsi selkänsä minulle jälleen. Olin hämmentynyt ja nousin seisomaan. Voimakas ääni rikkoi hiljaisuuden. Tajusin, että se kuulosti siltä kuin joku olisi lyönyt nyrkillä lasia vasten. Minun ikkunani!

Kuulin äänen jälleen. Mutta tällä kertaa se ei kuulostanut siltä, että joku haluaisi sisälle. Se, joka oli ikkunani ulkopuolella tiesi, että olen sisällä. Se tiesi, että olin peloissani ja halusi että pelkään.

Käännyin takaisin oveen päin  ja aloin hakkaamaan sitä hädissään nyrkeilläni.

"Hei! Päästä minut sisään. Minun todella täytyy päästä pois täältä..."

eng. ©

James Hustonin uudelleensyntyminen

Reinkarnaatio eli jälleensyntyminen tai uudelleensyntyminen on nimensä mukaisesti elävän olennon syntyminen kuoleman jälkeen uuteen ruumiiseen. Useissa itämaisissa uskonnoissa reinkarnaatio on olennainen osa uskontoa, mutta myös monet muut uskovat siihen.

Vuosien saatossa esille on tullut hämmästyttävä määrä ihmisiä vauvasta vaariin, joiden uskotaan eläneen jo kerran aikaisemmin. Tässä on James Leiningerin tarina.

James Leininger

Yhdysvalloissa asuvan Leiningerin perheen kuopus, James Leininger, oli vain 2,5-vuotias kun hän alkoi kertomaan vanhemmilleen häntä vaivaavista erittäin yksityiskohtaisista unista ja mielessään pyörivistä vieraista muistoista, jotka kaikki liittyivät mieheen, Pennsylvanian osavaltiossa asuneeseen Luutnantti James McCready Hustoniin. Vanhemmat, Andrea ja Bruce, olivat ihmeissään pojan puheista ja asioista, joita hän yhtäkkiä tiesi. He pyysivät poikaa kertomaan lisää tästä mystisestä miehestä. 

Poika tokaisi, että hän oli itseasiassa ollut kyseinen mies ja taistellut toisessa maailmansodassa lentäjänä. Hän myös mainitsi, että oli kuollut yli 50 vuotta sitten Iwo Jiman taistelussa vuonna 1945. Hän myös mainitsi lentäneensä tuolloin konetta nimeltä Corsair, joka oli lähtenyt Natoma-nimisen laivan kannelta lentoon.

Vanhemmat olivat ymmärrettävästi hämillään ja ihmeissään pojan tarinoista. Andrean äiti oli ollut ensimmäinen, joka oli tuonut vanhempien keskusteluihin mukaan uudelleensyntymisen. Jamesin isä Bruce ajatteli pojan puhuvan omiaan ja vannotti, ettei uudelleensyntyminen ollut mahdollista. 

Pian pikku-James alkoi kertomaan lentämisestä ja lentokoneista todella ammattitaitoisesti. Muistathan, kyseessä on 2,5-vuotias lapsi. Hän halusi leikkiä vain lentokone-leluilla ja osasi nimetä lentokoneiden malleja vain katsomalla niitä. Vanhemmat olivat varmoja, ettei James ollut aikaisemmin kuullut missään kertomiansa tarinoita, saatika tiennyt kummoisemmin lentämisestä. Kerran perhe oli ollut vierailemassa ilmailumuseossa ja James oli teeskennellyt tekevänsä eräälle koneista lento-tarkastusta - oikeaoppisesti.

James kertoi näkevänsä toistuvia painajaisia tilanteesta, jossa japanilaiset sotilaslentäjät ampuvat hänet alas. Andrea kertoi, kuinka James saattoi kiljua herätessään painajaisistaan "Lento-onnettomuus, tulessa, pikkumies ei pääse ulos, apua." Jamesilla oli tapana viitata lentäjä-Jamesiin pikkumies-sanalla. Hän myös potki jaloillaan sekä osoitti kattoa. Eräs toinen outo tapahtuma muistui äidin mieleen. Hän kertoi, kuinka oli ollut ostoksilla poikansa kanssa ja ostanut lentokone-lelun. Andrea oli todennut "Katso, tämän lentokoneen pohjassa on pommi." Jamesin ilmekkään ei ollut värähtänyt kun tämä oli vastasi "Ei se ole pommi, se on pudotussäiliö." Myöhemmin James oli selittänyt tarkasti äidilleen, mikä pudotussäiliö oli. Eräänä päivänä Andrea oli kokannut ensimmäistä kertaa lihamureketta Jamesille. James oli sanonut "Lihamureketta, söin tätä viimeksi Natomalla." 

Jamesin isä alkoi selvittämään pojan kertomuksen taustoja. Hänen tarkoituksenaan oli todistaa, että pojan puheissa ei ollut mitään perää. Toisin kuitenkin kävi. Selvisi, että Iwo Jiman taistelussa oli toden totta ollut laiva nimeltä Natoma Bay. Eikä tässä vielä kaikki; sodassa oli tosiaankin taistellut lentäjä nimeltä James Huston, jonka lentokoneen japanilaiset lentäjät olivat pudottaneet marraskuun 3. päivä, vuonna 1945. James oli aikaisemmin kertonut, että japanilaiset olivat ampuneet hänen koneensa moottoria, jolloin lentokone oli tippunut veteen ja hän oli kuollut. Juuri näin oli käynyt James Hustonille. Tuli myös ilmi, että ainoa Iwo Jiman taistelussa kuollut lentäjä oli ollut nimeltään James Huston. Nämä tiedot riittivät vakuuttamaan Leiningerin perheen.

Isä selvitti, että Hustonilla oli elossa oleva sisko, 87-vuotias Anne Barron. Barroniin saatiin yhteys ja hän suostui kuuntelemaan pikku-Jamesin uskomattoman tarinan. Barron uskoi poikaa välittömästi ja totesi "Hän tietää todella paljon, jostain syystä hän tietää, mitä tuolloin tapahtui." Hustonin serkku, 74-vuotias Bob totesi; "Minusta tämä on uskomatonta, pojan kertomat tapahtumat ovat juuri ne samat, jotka kerrottiin James Hustonin isälle ja minun äidilleni tämän kuoleman jälkeen. Tämä poika ei olisi voinut olla mitenkään tietoinen niistä asioista."

Vuonna 2004, Jamesin isä vei tuolloin 6-vuotiaan pojan keskustelemaan Natomassa palvelleiden veteraanien kanssa. James kykeni tunnistamaan yhden entisistä ystävistään, Jack Larsernin, 60-vuoden takaa. Larsen oli lentänyt James Hustonin rinnalla, kun japanilaiset olivat alkaneet tulittamaan. James oli todennut; "He ovat niin vanhoja jo."

Eräänä päinä James oli ollut haravoimassa lehtiä isänsä kanssa ja isä oli kertonut kuinka iloinen hän on siitä, että James oli hänen poikansa. James oli vastannut; "Juuri siksi valitsin sinut; tiesin, että olisit hyvä isä. Kun löysin sinut ja äidin, tiesin, että olisitte hyviä minulle." Isä kysyi, "Mistä?" James kertoi; "Hawaiilta. Löysin teidät suuresta pinkistä hotellista ja istuitte rannalla syömässä iltapalaa."

Isä, Bruce, kertoi, että vuonna 1977 hän oli vaimonsa kanssa toden totta mennyt Hawaiille ja yöpynyt väriltään pinkissä Royal Hawaii-hotellissa Waikiki-rannalla. Viimeisenä iltana he olivat syöneet rannalla iltapalaa. Viisi viikkoa myöhemmin, Andrea oli alkanut odottamaan Jamesia.

James Leiningerin vanhemmat päätyivät kirjoittamaan pojan kertomuksista kirjan, Soul Survivor.

James on nykyisin jo aikuinen. Hän kertoo, ettei enää näe painajaisia entisestä elämästään, mutta ajattelee James Hustonia toisinaan.

Kansan Temppelin joukkomurha

SISÄLTÄÄ KUVIA JOTKA SAATTAVAT JÄRKYTTÄÄ

Jim Jones ©

Jim Jones perusti Kansan Temppeli-nimisen (eng. People's Temple) lahkon vuonna 1956. Hänellä oli selkeä näkemys kommunistisesta yhteisöstä, jossa kaikki ihmiset rotuun tai ikään katsomatta kykenisivät elämään harmoniassa ja työskentelemään yhteisen hyvän eteen. Jones koki myös olevansa sosialistisen aatteen ja kristinuskon sanansaattaja. Hänen ajatuksensa olivat ihailtavia, mutta hänen kuorensa alle kätkeytyi kuitenkin jotain synkkää. Jonesin lapsuuden ystävä Chuck Wilmore kuvaili vuonna 2006 ilmestyneessä dokumentissa Kuoleman Temppeli, Jonesin olleen outo lapsi. Wilmore paljasti, että "Hän oli koukussa uskontoon ja kuolemaan. Ystäväni kertoi minulle, että hän oli nähnyt Jimmyn tappaneen kissan puukolla.". Kirjassa The Road to Jonestown  kuvaillaan myös, kuinka Jones oli jo varhaisesta iästä saakkaa kiinnostunut muun muassa Adolf Hitleristä.

Jones oli naimisissa ja vaimonsa kanssa he adoptoivat useita lapsia

Lahko perustettiin alunperin Indianan Indianapolisiin. Jos jotain positiivista Kansan Temppelistä pitäisi löytää on se, että se suvaitsi kaiken väriset ihmiset jäsenikseen. Tuolloin nimittäin Yhdysvalloissa rotuerottelu oli näkyvä osa jokapäiväistä elämää. Lahkon tukikohta säilyi Indianassa vuoteen 1966. Tuolloin lahko siirtyi Kaliforniaan, Redwood Valleyhyn. Jonesin päämäärä ulottui kuitenkin Yhdysvaltojen ulkopuolelle; hän toivoi, että lahko toimisi kaukana Yhdysvaltojen hallituksen vaikutusalueelta ja hän saisi täydellisen määräysvallan omaan lahkoonsa.

Vuonna 1973 Jones löysi vihdoin lahkon käyttöön täydellisen ja etäisen paikan Etelä-Amerikasta, Guyanasta. Hän ei aikaillut kauaa, vaan osti maata Guyanan hallitukselta keskeltä viidakkoa. Rakennuksiin tarvittiin paljon rakennustarpeita ja niiden kuljettaminen keskelle viidakkoa oli hankalaa. Tämän takia alueen rakennusprojektit venyivät pitkiksi. Alueesta alettiin puhumaan nimellä "Jonestown" perustajansa nimen mukaan. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Jonesin lahko levisi San Franciscoon Ja Los Angelesiin.

Vuonna 1977, vain noin 50 ihmistä asui vakituisesti alueella. Edes Jones itse ei ollut vielä muuttanut sinne, vaan asui edelleen Kaliforniassa. Jones kuitenkin muutti suhteellisen nopeasti Guyanaan kun hänen korviinsa kantautui tieto siitä, että erääseen yhdysvaltalaislehteen olisi ilmestymässä paljastusartikkeli hänestä, jota varten oli haastateltu lahkon entisiä jäseniä. Artikkelissa huhun mukaan paljastettaisiin myös lahkon rahallisia epäselvyyksiä. "Sattumoisin" päivää ennen artikkelin julkaisua Jones perheineen lensi usean sadan muun lahkon jäsenen kanssa Guyanaan aikomuksenaan muuttaa Jonestowniin vihdoinkin.

Jonesilla oli ollut hyvin selkeä näkemys siitä, kuinka Jonestown olisi maanpäällinen taivas. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Ihmisten suureen määrään ei oltu osattu varautua, joten paikalle rakennetut mökit eivät riittäneet kaikille ihmisille. Tämä johti siihen, että jokainen mökki oli täyteen ahdattu, eikä ihmisillä ollut kunnollista asuintilaa. Usealle tuli yllätyksenä sekin, että mökit oli jaoteltu siten, että miehet ja naiset nukkuvat erillisissä mökeissä. Tämä tarkoitti sitä, että puolisot joutuivat nukkumaan erillään toisistaan. Myöskään ruokaa ei ollut riittävästi ja ihmiset joutuivat usein olemaan nälissään.
Paikka sijaitsi viidakossa, joten ilmaston kuumuus ja kosteus johtivat ihmisten jatkuvaan sairasteluun. Ihmiset joutuivat myös työskentelemään näissä olosuhteissa ja heillä teetätettiin jopa 11 tunnin päiviä.
Kaiken tämän lisäksi alueella oli useita kaiuttimia, joista kuului lähes taukoamatta Jonesin puheita lahkosta ja sen merkityksestä, jopa öisin.

Osa ihmisistä kuitenkin todella rakasti tässä yhteisössä elämistä. Oli myös useita, jotka halusivat lähteä pois. Se ei kuitenkaan ollut helppoa; ympärillä kasvoi viidakkoa silmän kantamattomiin ja lisäksi aluetta vartioi useita aseistettuja vartijoita. Jones ei päästänyt ketään lähtemään pois. Ihmisten saapuessa Jonestowniin Jones otti heidän passinsa ja kaikki käteisenä olleet rahat, jotta nämä eivät voisi lähteä vaikka haluaisivat.

 Lahkon entinen jäsen, Yulanda Williams kertoi, että "Jäsenten rankaiseminen oli tavallista," ja että "Hänen (Jonesin) käyttäytymisensä oli täysin järjen vastaista. Ihmiset alkoivat vain tottelemaan häntä pelon varjossa. Mitä tapahtuisi, jos eroaisin lahkosta, mitä saattaisin joutua kokemaan, millaiseen vaaraan saattaisin itseni."

Lahkon todellinen luonne alkoi paljastua vähitellen myös ulkopuolisille. Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen, Leo Ryan, oli saanut vihiä Jonestownin tapahtumista. Hän päätti matkustaa itse paikan päälle vuoden 1978 marraskuussa katsomaan, pitivätkö huhut ihmisten kaltoinkohtelusta paikkansa. Hän lensi Guyanaan neuvonantajansa, kuvaustiimin ja useiden lahkolaisten huolestuneiden sukulaisten kanssa. Heidän saapumispäinsä iltana Jonestownissa järjestettiin juhlallisuudet, joiden aikana eräs lahkolaisista oli ojentanut eräälle tiimin jäsenelle lapun. Lapussa oli lukenut useiden ihmisten nimiä ja tieto siitä, että he haluaisivat lähteä pois Jonestownista. Totuus selvisi Ryanille ja hän ilmoitti seuraavana päivänä, että kaikki halukkaat voisivat lähteä hänen kanssaan takaisin Yhdysvaltoihin. Tuolloin kuitenkin vain osa uskaltautui lähtemään, sillä he pelkäsivät niin paljon Jonesin reaktiota.

Lähtöhetki koitti ja lahkosta poistuvat nousivat lentokentälle ajavien autojen kyyttin. Ryan itse jäi vielä paikan päälle hetkeksi varmistamaan, ettei kukaan muu haluaisi enää tulla mukaan. Kultin jäsenet hyökkäsivät yllättäen hänen kimppuunsa ja yrittivät jopa leikata hänen kaulansa. Ryan onnistui pakenemaan ja pääsi viimeisen ajoneuvon kyydissä lentokentälle. Heidän tiiminsä joutui kuitenkin odottamaan kentällä saapuvia lentokoneita. Tämä koitui osan kohtaloksi; lahkon jäsenet olivat seuranneet heitä ja alkoivat ampumaan aseilla tiimiä kohti. Tässä välikohtauksessa viisi ihmistä menetti henkensä, joihin lukeutui myös Leo Ryan.

Jonestownissa kaikki käskettiin kokoontumaan keskeisellä paikalle sijaitsevan paviljongin luokse kuuntelemaan Jonesin puhetta. Hänen olemuksensa oli muuttunut; hän panikoi ja oli silminnähden levoton. Jones ilmaisi myös pettymyksensä siihen, että osa lahkon jäsenistä oli lähtenyt pois. Hän myös kertoi ihmisille lentokentällä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka johdosta Jonestown ei ollut enää turvassa hänen sanojensa mukaan. Jones kertoi, että Yhdysvaltojen hallitus reagoisi nopeasti välikohtaukseen. Jones totesi, että "Kun he hyppäävät laskuvarjoilla alas kyläämme, he tappavat meidän viattomat lapsemme.".

Jones vakuutti ihmiset siitä, että ainoa tie ulos tilanteesta olisi tehdä "vallankumouksellinen teko", itsemurhan muodossa.

Jonesille kerrottiin kesken puheen Leo Ryanin kuolemasta, joka sai hänet täysin pois tolaltaan. Jones vakuutti, että "Jos he onnistuvat laskeutumaan tänne, he kiduttavat lapsiamme. He kiduttavat meidän kanssaihmisiämme, he kiduttavat meidän vanhuksiamme. Me emme voi hyväksyä sitä."

Lahkolaiset valmistivat useita saavillisia mehua, joiden sekaan sekoitettiin syanidi-nimistä myrkkyä.

Vauvat ja lapset tapettiin ensin. Heidän suuhusa ruiskutettiin tappavaa mehua. Tämän jälkeen naiset joivat mehunsa. Lopulta muut tekivät saman. Myrkyllä kesti arviolta 3-8 minuuttia tappaa uhri, joten osa ihmisistä kuoli jo ennen toisia. Jos joku vastusti juomista, vartijat uhkasivat tätä aseella ja pakottivat juomaan myrkyn.

© / Frank Johnston

18.11.1978. Tuona päivänä 912 Kansan Temppelin jäsentä menehtyi juotuaan myrkkyä. Heistä 276 oli vasta lapsia. Jim Jones kuoli itse päähän kohdistettuun ampuma-aseen luotiin, mutta ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, tappoiko Jones itsensä vai ehtikö joku muu ennen sitä. Vain muutama ihminen selvisi tuosta tragediasta piiloutumalla tai juoksemalla viidakkoon. Jonestownin joukkomurha on yksi Yhdysvaltojen eniten ihmishenkiä vaatinut, luonnonkatastrofiin liittymätön tragedia.

Tim Carter, eräs selviytyneistä, totesi "Todellisuudessa se ei ollut mikään 'Kuollaan yhdessä Jim Jonesin Puolesta-hetki', vaan täysin päinvastoin. Koin sen niin. Se, mitä Jonestownissa tapahtui oli murha."

©

Jonesin puhe ihmisten juodessa ja juottaessa myrkkyä lapsilleen:

Itänaapurin urbaanilegendoja

Musta Volga

1960- ja 1970-lukujen aikana urbaanilegenda kiersi Neuvostoliitossa. Kylmää sotaa käytiin tuolloin Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vastaan, joten ihmiset olivat jo valmiiksi peloissaan. Pelkoa lisäsi tarina mustasta Volga-autosta, joka tarinoiden mukaan sieppasi lapsia kaduilta. Kyseinen automerkki oli käytössä vain ylemmillä luokilla ja virkamiehillä, olivathan Volgat noihin aikoihin kalleimpiin automerkkeihin lukeutuvia.

Kukaan ei koskaan kyennyt näkemään, kuka autoa ajoi. Huhut kertoivat, että autossa olisi nähty nunnia. Hurjimmat kertoivat itse Luciferin ajavan sitä. 

Jotkut väittivät, ettei autossa ollut lainkaan sivupeilejä; niiden tilalla sanottiin olevan valtavat paholaisen sarvet. Kerrottiin myös, että jos ei uskonut Volgan olevan lasten sieppausten takana, kuolisi seuraavan vuorokauden aikana.

Ivan Vassilin kirous

Ivan Vassili oli aikoinaan rahtilaiva, joka joutui oudon kirouksen kohteeksi. Kukaan ei osaa kertoa, mistä kirous alkoi ja kuljettiko laiva jotain rahtina, jota sen ei olisi todellakaan pitänyt.

Kaikki alkoi siitä, kun miehistön jäsenet alkoivat tuntea toistuvasti olonsa epämukavaksi laivassa. He kertoivat, että joku katselee heitä.

Eräänä yönä miehistö menetti hetkellisesti järkensä; he alkoivat jahtaamaan toisiaan ilman mitään syytä. Kaikki päättyi tuona pelottava yönä siihen, että eräs miehistön jäsenistä heittäytyi laidan yli kuolemaansa. Muutama päivä myöhemmin tuosta tapahtumasta kaikki toistui uudelleen ja toinen miehistön jäsen hyppäsi laidan yli.

Laivan ankkuroidessa satamaan, suurin osa jäljellä olevasta miehistöstä erosi tehtävistään. Tilalle palkattiin luonnollisesti uusi miehistö. Laivan seilatessa merellä kaikki tapahtui jälleen ja aivan kuten aikaisemminkin, kaksi miestä hyppäsi laidan yli. Näihin lukeutui myös laivan silloinen kapteeni.

Sama kuvio toistui useamman kerran ennen kuin tajuttiin, että ainoa tapa lopettaa tämä useita ihmishenkiä vaatinut kirous olisi polttaa laiva. Ja niin tehtiin; ihmiset hurrasivat katsoessaan, kun kirottu laiva paloi tuhkaksi.

Helvetin kaivo

Tarinan mukaan venäläinen tutkimusryhmä oli poraamassa maaöljyä ja muita luonnonvaroja tutkimuskäyttöön jossain päin Siperiaa. 

He löysivät jotain, mitä kukaan ei osannut järjellä selittää.

Kaikki meni aluksi kuten pitikin; maahan oli saatu porattua jo syvä reikä. Eräänä päivänä tutkijoiden  porauslaite oli yllättäen mennyt rikki. He huomasivat poranneensa jostain läpi; maa oli ontto sisältä ja  heidän poraamastaan reiästä säteili polttavan kuumaa ilmaa. He mittasivat lämpötilan parhaimmalla mahdollisella, raudasta tehdyllä mittarilla laskemalla sen reiän sisään. He näkivät jotain mahdotonta; mittarin lämpötila oli noussut yli tuhanteen asteeseen.

Tutkiessaan reikää ulkoisesti, he huomasivat, että reiästä kuului vaimeita ääniä. Ajatellen, että kyseessä oli maan liikehdinnästä aiheutuvia ääniä, he laskivat mikrofoneja alas. Tutkijat toivoivat, etteivät olisi koskaan erehtyneet tekemään sitä.

He kertoivat kuulleensa veren seisauttavaa kiljuntaa ja huutoja maan uumenista. Ihmisten huutoja. Lähimpänä kaiutinta ollut menetti järkensä. He tajusivat nopeasti, että olivat löytäneet Helvetin kaivon.

 Tsernobylin musta lintu

Lähes kaikki ovat varmasti kuulleet vuonna 1986 tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta. Tuosta kauheasta tapahtumasta selvinneet, Pripyatin kaupungista evakoidut ihmiset kertovat, että juuri ennen onnettomuutta, saman vuoden huhtikuussa oli tapahtunut paljon outoja asioita; Ihmiset olivat alkaneet yllättäen näkemään pahoja painajaisia ja vastaanottivat uhkaavia puheluita. 

Useat ihmiset kertoivat nähneensä ennen onnettomuutta siivellisen humanoidimaisen olennon, jolla oli kirkkaan punaiset silmät. Jotkut jopa väittivät nähneensä sen onnettomuuden tapahtuessa, lentelemässä ydinvoimalan reaktorin yllä. Lintumainen olento sai lempinimekseen "Tsernobylin musta lintu", sillä niin monet ihmiset kertoivat nähneensä sen.

Hirviöitä ei ole olemassa

"Sänkyni alla on hirviö!", Jimmy huusi ja heittäytyi sängyssä makaavien, häkeltyneiden vanhempiensa väliin. Hänen äitinsä kietoi kätensä hellästi pojan ympärille samalla kun isä vakuutti, ettei hirviöitä ole olemassa. Jimmy kuitenkin vaati, että isä kävisi tarkistamassa hänen huoneensa. Isä myöntyi, nousi huokaisten ylös ja käveli käytävään.

Äiti ja Jimmy kuuntelivat, kuinka isän askeleet suuntasivat Jimmyn huoneeseen. Yllättäen kuului kova kolahdus, jota seurasi hiljaisuus. Äiti nousi ylös kiiruhtaen katsomaan mitä oli tapahtunut, jättäen Jimmyn yksin pimeään huoneeseen. Jimmy kuunteli äidin askelia, kun tämä asteli hänen huoneeseensa päin. Toinen kolahdus, jota seurasi jälleen hiljaisuus.

Jimmy keräsi rohkeutensa, nousi ylös ja hiipi käytävään. Hän käveli hitaasti kohti huonettaan lattialautojen naristessa tasaisesti hänen jalkojensa alla. Jimmy yllättyi nähdessään, että hänen huoneensa ovi oli kiinni. Hän kurottautui hitaasti kurkkaamaan aivaimenreiästä ja näki äitinsä pyyhkimässä lattiaa ja isänsä nojaamassa hänen sänkyynsä päin. Jimmy avasi oven hitaasti. Hänen äitinsä hyppäsi välittömästi ylös ja piilotti kätensä selkänsä taakse.

"Anteeksi," äiti sanoi hellästi. "Isäsi kompastui leluun ja repäisi kaatuessaan sänkysi kankaan rikki. Hän yrittää saada sen ommeltua kiinni ja minä vain siivoilen." Isä sai kankaan korjattua ja käveli Jimmyn luokse. "Mitäpä jos nukkuisit tämän yön meidän vieressämme poika?" Isä sanoi samalla, kun nosti Jimmyn syliinsä. Sinä yönä Jimmy nukahti nopeasti vanhempiensa turvalliseen läsnäoloon.

Seuraavana päivänä Jimmy huomasi, että hänen vanhempansa käyttäytyivät oudosti. He laittoivat Jimmyn nukkumaan heti illallisen jälkeen sanomatta sanaakaan. Jimmy tajusi mennessään sänkyynsä, että se tuntui todella muhkuraiselta. Hän mietti, olikohan isä sittenkään ommellut kangasta kiinni oikein. Jimmy nousi ja käveli vanhempiensa huoneen ovelle, joka oli kuitenkin lukossa. Vaikka Jimmy kuinka koputti oveen, kukaan ei tullut sitä avaamaan. Hän luovutti ja meni takaisin sänkyynsä lopulta nukahtaen.

Aamulla Jimmy kysyi vanhemmiltaan sängystä ja lukitusta ovesta. Isä väisti kysymyksen ja sanoi tiukasti, että Jimmy oli liian vanha pelkäämään hirviöitä. Isä myös totesi, että he tulisivat vastaisuudessa lukitsemaan hänen huoneensa oven yöksi, kunnes Jimmy ei enää pelkäisi olemattomia.

Seuraavana yönä uni ei tullut Jimmylle heposti. Maatessaan peittonsa alla hän haistoi oudon hajun, vaikka tuuletin puhalsi täydellä teholla huoneeseen. Jimmy yritti olla välittämättä hajusta, mutta päätyi lopulta nukkumaan huoneensa lattialla.

Jimmy vaati vanhempiaan tarkistamaan sänkynsä seuraavana aamuna, mutta he vain totesivat, että sängyn pinta oli tasainen ja mikään ei haissut. Rangaistuksena valehtelemisesta isä lukitsi Jimmyn omaan huoneeseensa. Aika kului hitaasti ja Jimmyllä alkoi olla jo nälkä ja tukala olo. Tilannetta pahensi sängystä leijaileva haju, jonka lämmin iltapäivän aurinko oli saanut voimistumaan.

Jimmy päätti löytää itse hajun lähteen. Hän otti laatikostaan sakset ja leikkasi sänkynsä kankaan auki. Hänen eteensä paljastui järkyttävä näky; Jimmy alkoi kiljumaan nähdessään patjan täytteiden seassa hänen vanhempiensa mädäntyvät ruumiit.

Oveen koputettiin.

"Jimmy? Oletko kunnossa?" Hänen äitinsä ääni sanoi. Isän ääni jatkoi; "Muista Jimmy, sänkysi alla ei ole hirviöitä."

eng. ©

La Lechuza

La Lloronan legendan tavoin, La Lechuzan legenda on lähtöisin Meksikosta. Tarinoita tästä karmivasta olennosta on kerrottu jo 1700-luvun puolivälistä lähtien. Havaintoja on tehty erityisesti Meksikossa Chihuahuan, Coahuilan, Durangon, Nuevo Leonin ja Tamaulipasin alueilla. Myös Amerikassa, Teksasin Rio Grandessa on kerrottu useista havainnoista. Sana La Lechuza tarkoittaa pöllöä. Nimitys juontaa juurensa siitä, että kyseisen olennon on kerottu näyttävän ihmisen ja pöllön risteytykseltä, siipineen kaikkineen. Lechuzan on väitetty olevan yli kaksi metriä korkea ja sen siipien väliksi on kerrottu yli 4,5 metriä.

Tämän legendan alkujuurista on monta erilaista tarinaa. Ehkäpä tunnetuin kertoo, että Lechuza oli eläessään noituutta harjoittava nainen. Kylän asukkaat eivät olleet todellakaan innoissaan tällaisesta toiminnasta heidän asuinalueellaan ja näkivät ainoana ratkaisunaan noidan tappamisen. Lechuza ei kuitenkaan pysynyt kuolleena, vaan palasi takaisin kostamaan kyläläisille. Näiden tappaminen ei vielä hänelle kuitenkaan riittänyt, vaan hän jatkaa legendan mukaan edelleen kostoretkeään. Kerrotaan, että päivisi noita ottaa kauniin ja nuorekkaan naisen muodon ja iltaisin muuttuu pöllöä muistuttavaksi vanhaksi noidaksi, joka kykenee lentämään. 

Lechuza nappaa erään version mukaan lapsia mukaansa, koska vihaiset kyläläiset aikanaan tappoivat hänen lapsensa, koska tämä oli heidän mukaansa varastellut. Toinen versio kertoo, että eräs humalainen mies oli tappanut hänen lapsensa, jonka takia noita vainoaa etenkin humalaisia miehia baarien sulkemisaikojen jälkeen. Ehkä yksi erikoisimmista tarinoista kertoo, että Lechuza ei ole niinkään fyysinen, vaan psyykkinen vainoaja. Tarinan mukaan noita metsästää ihmisten negatiivisia tunteita mielen sisäisesti saaden niistä voimaa itselleen samalla kuihduttaen ihmisen loppuun.

Lechuzan uhreiksi valikoituvat yleisesti ottaen kaikki vauvasta vaariin. Useat ihmiset ovat kertoneet, että noita houkuttelee yön varjossa uhrejansa viheltelemällä kuin ihminen, ääntämällä kuin lintu tai jopa matkimalla vauvan itkua. Sanotaan, että jos noidan vihellykseen vastaa viheltämällä, Lechuza tulee välittömästi piilostaan ja vien mukanaan. Toisinaan noita saattaa jättää ulko-oveen tai ikkunaan raapimisjälkiä, joka siis kertoo, että olet valikoitunut tämän seuraavaksi uhriksi.

Voiko tältä noidalta siis suojautua lainkaan? Kyllä, jos on legendaan uskominen. Jos oven yläpuolelle ripustaa köyden, johon on solmittu tismalleen 7 solmua, suojaa se sinua noidalta.  Lechuza on myös haavoittuvainen rukoukselle. Jos lausut espanjalaisittain La Magnifica-nimisen rukosen sekä etu- että takaperin, Lechuza jättää sinut rauhaan. Myös eräs kikka, suolan ja chilijauheen seos, karkottaa noidan tiehensä kun tätä heitetään sillä kasvoihin.

Aina Lechuzan kohtaaminen ei kuitenkaan johda kuolemaasi, sillä sen näkeminen voi myös ennustaa jotain tulevaa katastrofia kuten tsunamia, tulvaa tai tornadoa. Lechuzan sanotaan myös pystyvän vaikuttamaan säähän.

The Big Book Of Texas Ghost Stories-kirjassa kerrotaan eräästä hyytävästä kohtaamisesta Lechuzan kanssa. Tarinan mukaan miesporukka oli seurannut La Lechuzaksi olettamaansa suurta linnunomaista oliota ammuskelen tätä kohti tappamistarkoituksella. He kuitenkin kadottivat jossain vaiheessa olion ja luovuttivat jahdin suhteen. Seuraavana päivänä he olivat palanneet tuonne samaiseen paikkaan ja olivat löytäneet vanhan naisen ruumiin roikkumasta puun oksalta. He olivat varmoja, että kyseessä oli La Lechuza.

Olipa legenda totta tai ei, se kulkeutuu sukupolvelta toiselle tarinan muodossa vuodesta toiseen. Ole kuitenkin varuillasi jos kuulet Lechuzan kutsuvan sinua pimeyden keskeltä.