Nahkasohva

Kun olin nuori, muistan että talossamme oli vanha nahkainen sohva. Se oli käytetty ja repaleinen ja sijaitsi olohuoneen nurkassa. Vanhempani olivat löytäneet sen pihakirpputorin alennuksesta.
    Eräänä päivänä, kun olin noin 5-vuotias, leikin olohuoneessa yksikseni. Satuin katsomaan ylös ja huomasin jotain todella outoa. Sohvan edessä lattialla oli rypistynyt paperipussi. Mietin mitä pussin sisällä oli, joten nousin seisomaan ja menin tutkimaan sitä. Paperipussissa oli hyvin erikoinen logo.
    Juuri kun ajattelin nostaa pussin, tajusin että vääntynyt käsi kurotti sohvan alta ja piteli paperipussia. Pysähdyin ja kylmä väre kulki lävitseni. Olin järkyttynyt.

Katsellessani, käsi hitaasti vetäytyi takaisin sohvan alle paperipussi mukanaan. Juoksin ulos olohuoneesta ja löysin äitini tiskaamassa astioita. Täristen pelosta, yritin kertoa hänelle mitä olin nähnyt, mutta hän ei uksonut minua. Hän vain nauroi ja sanoi että olin vain kuvitellut asioita.
    Sen jälkeen, yritin pysyä kaukana nahkasohvasta. Vältin menestä olohuoneeseen mistään hinnasta. Eräänä aamuna heräsin, ja huomasin että nahkasohva oli kadonnut. Sen tilalla oli uusi sohva. Huokaisin helpotuksesta ja ajan kuluessa unohdin koko jutun.

Pari vuotta sitten, puhuin äitini kanssa lapsuuteni muistoista ja muistin yhtäkkiä vanhan nahkasohvan.

"Mitä sille tapahtui?" kysyin.
"Älä puhu minulle siitä kauheasta asiasta," äiti sanoi järkyttyneenä. "Me heitimme sen pois."
"Miksi?" kysyin. " Senkö takia että pelkäsin sitä?"
"No... En koskaan kertonut tätä sinulle," hän sanoi ääni väristen. "Sinä olit hyvin nuori ja en halunnut säikäyttää sinua. Eräänä aamuna, et halunnut mennä kouluun ja piilouduit minulta. Kävin läpi koko talon etsiessäni sinua ja lopulta päädyin olohuoneeseen. Juuri kun olin avaamassa ovea, luulin kuulleeni sinun kikattelevan itseksesi. Ryntäsin olohuoneeseen ja silmäni nurkasta olin näkevinäni sinun jalkojesi katoavan nahkasohvan alle. Polvistuin ja huudahdin "Löysinpäs sinut!"ja sain melkein sydänkohtauksen. Se et ollut sinä. Niin kauan kun elän, en koskaan unohda sitä."

"Mikä se oli?" kysyin.

"Se oli vanha nainen jonka olkäpäillä oli musta hartiahuivi ja kasvot harmaat ja ryppyiset. Hänen kasvonsa oli vääntynyt irvistykseen ja hän kikatteli kuin lapsi. Hän piteli kaulaketjua tai rannekorua kädessään. Halusin juosta, mutta olin jähmettynyt kauhusta. Hän tuijotti suoraan minuun kylmillä, kuolleilla silmillään. Ei sielua. Kiljuin ja juoksin pois olohuoneesta. Seisoit keittiössä, joten nostin sinut ja juoksin talosta ulos niin nopeaa kun vain kykenin. Soitin isällesi ja hänen täytyi tulla pois töistä kesken päivän. Yritin selittää hänelle mitä oli tapahtunut, mutta hän ei uskonut minua. Kieltäydyin menemästä takaisin taloon ennenkuin hankkituisimme eroon siitä kauheasta nahkasohvasta."

Olin sanaton.

"Pari viikkoa sen jälkeen, olin hakemassa sinua koulusta," äitini jatkoi." Ajoimme talon ohi jonka pihakirpputorilta olimme löytäneet sohvan. Pysäytin auton ja päätin saada lisää tietoa siitä. Nainen joka asui siellä kertoi minulle että kaikki huonekalut olivat tulleet talon mukana kun hän osti sen. Hän selitti että talo oli aijemmin kuulunut vanhalle naiselle joka asui yksin. Hänellä ei ollut perhettä, joten kun hän kuoli hänen ruumistaan ei löydetty viikkoihin. Kun hänen mätänevä ruumiinsa vihdoin löydettiin, se makasi sohvalla. Sama vanha nahkainen sohva jonka me ostimme pihakirpputorilta. Vielä nytkin minua pelottaa edes ajatella sitä."

Äitini tarina palautti mieleeni kaikki vanhat muistot lapsuudestani, nahkasohvasta ja vääntyneestä kädestä joka piteli paperipussia. Juuri edellisenä päivänä olin kaupungissa ruokaostoksilla. Eräässä kaupassa, kuljin käytäviä pitkin kun näin jotain tuttua. Eräässä hyllyssä oli pieni paperipussi jossa oli sama outo logo.

Käteni tärisivät kun nostin sen ja katsoin sisälle.

Se oli pussi partateriä.