THE GRUDGE : ESCAPE THE SAOKI HOUSE (Peli perustuu The Grudge-elokuvasarjaan, jossa täytyy päästä pois palavasta talosta.)
PELI ON TÄÄLLÄ
ASK THE SPIRITS (Hauska spiritismiä jäljittelevä peli)
PELI ON TÄÄLLÄ
+ LISÄÄ PELEJÄ TÄÄLTÄ
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
perjantai 6. huhtikuuta 2012
4 korneinta kauhutarinaa
1 Ihmisetkin osaavat nuolla
Perhe asui keskellä korpea. Perheeseen kuului 1 tytär, vanhemmat ja koira. Eräänä iltana vanhemmat lähtivät juhlimaan kaupunkiin, joten he jättivät tytön yksin koiran kanssa kotiin. He vannottivat tytölle että tämän täytyy lukita ovet ja ikkunat ja että hän ei saisi lähteä minnekkään eikä avata ovea kenellekään. Ilta sujui rauhallisesti ja tyttö asettui nukkumaan. Yöllä hän kuitenkin heräsi outoon ääneen, joka kuului keittiöstä. Hän meni tarkistamaan tilanteen. Keittiöstä ei löytynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta tyttö oli peloissaan ja meni sänkyynsä. Hän työnsi kätensä sängyn alle, ja koira nuoli sitä. Tyttö tunsi olonsa turvalliseksi ja jatkoi uniaan. Pian jälleen hän heräsi ääneen, joka tuli tälläkertaa olohuoneesta. Hän ei uskaltanut mennä katsomaan, vaan jälleen antoi sängyn alla olevan koiran nuolla kättään. Hän nukahti. Kun kolmannen kerran hän kuuli ääntä kylpyhuoneesta, hän meni katsomaan. Hänen koiransa roikkui siellä hirtettynä ja seinälle oli kirjoitettu verellä: Ihmisetkin osaavat nuolla.
2 Rautakoukku
Eräs nuoripari ajoi autolla yöllä metsässä. Kun he tulivat aukiolle, he pysäyttivät auton ja laittoivat radion päälle. Radiosta tuli ylimääräinen uutislähetys, jossa kerrottiin vaarallisen vangin karanneen mielisairaalasta. Tuntomerkkeinä olivat puuttuvan käden tilalla oleva koukku. Hänen kerrottiin hyökkäävän nuorten rakastavaisten kimppuun ja murhaavan heidät raa'asti. Tyttö kuuli ääntä auton taka-kontin läheltä. Hän sanoi pojalle, mutta tämä sanoi tytön vain olevan vainoharhainen. Tyttö vaati, että he lähtisivät pois. Poika suostui lopulta tytön ehdotukseen, koska tunnelmakin oli jo pilalla. Kun poika vei tytön tämän kotipihaan, he tekivät järkyttävän löydön: Verinen koukku roikkui taka-oven kahvasta.
3.Pelle
Tyttö oli palkattu erään perheen lapsenvahdiksi, koska vanhemmat lähtivät viettämään iltaa. Hänelle sanottiin, että jos mitään ongelmia tulisi, hänen täytyisi vain soittaa vanhemmille. Illan myötä tyttö laittoi lapset nukkumaan ja meni itse olohuoneeseen katsomaan televisota. Hän tunsi, kuin joku tarkkailisi häntä. Tyttö huomasi pelle-nuken huoneen nurkassa, joka hirvitti häntä. Hän päätti soittaa perheen isälle. Tyttö kysyi, voisiko hän mitenkään peittää nurkassa olevan pelle-nuken, koska se häiritsi häntä. Linjan toinen pää hiljeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen isä vastasi: Ota lapset ja menkää pois talosta, meillä ei ole mitään pelleä.
Vanhemmat löysivät myöhemmin lapsenvahdin ja lapset murhattuina.
4. Taulu
Kolme naista majoittui pienen kylän paikalliseen motelliin. Motelli oli huonokuntoinen, mutta kelpasi heille yhdeksi yöksi. He valitsivat itselleen huoneet ja asettuivat taloksi. Kaikki heistä huomasivat pelottavan taulun naisesta motellin käytävällä. Eräs ryhmän naisista oli menossa yöllä vessaan, ja joutui kävelemään kyseisen taulun ohi. Taulun naisen ilme oli tuima ja hän ikäänkuin osoitti naista sormellaan. Nainen tunsi olonsa epämielyttäväksi ja vältti menemästä enään taulun ohi. Seuraavana aamuna toiset löysivät huonetoverinsa silvottuna sängystään. Myöhemmin selvisi, ettei käytävällä ollut taulua, vaan ikkuna.
lauantai 4. helmikuuta 2012
Saatana, Paholainen ja Lucifer
Saatana, Paholainen ja Lucifer ovat kolme eri nimeä samalle enkelille. Lucifer oli enkelin nimi taivaassa ja Saatana ja Paholainen ovat nimiä enkelille kun hänestä tuli paha ja hän meni Helvettiin. Raamattu käyttää monia nimiä Saatanasta esim. Accuser ja Abaddon.
LUCIFER
Jumala loi Luciferin täydelliseksi enkeliksi. Häntä kutsuttiin Luciferiksi taivaassa. Lucifer kuitenkin teki syntiä, lankesi ja kieltäytyi parannuksesta ja hänet karkotettiin pois taivaasta. Kun Lucifer ei ollut enää taivaassa hänen uudeksi nimekseen tuli Saatana.
SAATANA
Saatanan historia alkoi rikkauksilla ja kunnialla. Hänellä oli mahtava tulevaisuus, mutta muuttui kateelliseksi ja ylpeäksi. Kieltäydyttyää parannuksesta hänen tulevaisuutensa näytti synkältä. Historian tapahtumat jatkuvat kun Saatana tulee maan päälle ja yrittää tulla maailman Jumalaksi. Saatana on aiheuttanut enemmän kauhua, kipua ja kuolemaa kuin kukaan yksittäinen henkilö maailman historiassa. Saatana ja hänen enkelinsä ovat demoneita. Hän on nyt syntinen, langennut enkeli, joka on asunut tässä maailmassa noin 6,000 vuotta. Pian Saatana jättää henkisen maailman ja tulee maan päälle, jolloin häntä aletaan kutsua Pedoksi.
PETO
Peto on nimi jonka Raamattu on antanut Saatanalle, kun hän tulee maan päälle ihmismuodossa ja yrittää päästä Jumalaksi. Hänellä on Jumalan ulkonäkö maan päällä. Hän vaatii maailma pitämään itseään Jumalana.
Kun Peto tulee maanpäälle ihmismuodossa, hän tulee olemaan säteilevä, karismaattinen, kiehtova ja mielenkiintoinen. Ihmiset tulevat huomaamaan että hän on voimakkaampi ja majasteettisempi kuin muut ihmiset. Ihmiset tulevat vakuuttuneiksi että Saatana on Jumala. Hän puhuu sointuisasti ja hänen silmänsä ovat ystävälliset ja rakastavat. Hän on hempeä ja kiltti. Hänen ulkomuotonsa tulee häikäisemään ja ihastuttamaan ihmiset, joka sokaisee heidät todellisuudelta.
Saatana ja hänen enkelinsä karkotetaan taivaasta.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Anneliese Michel
Anneliese Michelin tapaus on varmaan tunnetuin niin sanotuista "manauksista". Hän syntyi syyskuun 21, 1952, Klingenbergissä, Bavariassa, Saksassa Katolisena tyttönä. Hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen Heinäkuun 1, 1976, eli 24 vuotiaana. Kaikki alkoi, kun hän 16 vuotiaana sai outoja kohtauksia, jolloin hän tärisi ja menetti kehonsa hallinnan. Lääkärit uskoivat, että hänellä oli epilepsia tai vakavia psyykkisiä häiriöitä. Jonkin ajan kuluttua hänet määrättiin hoitoon, mutta hänen tilansa vain paheni.
Pian, rukoushetkiensä aikana hän alkoi nähdä näkyjä demoneista ja kuulla ääniä jotka kertoivat hänen olevan kirottu. Jatkuvan huononemisen johteesta papit alkoivat seuraamaan häntä, kun eräs huolestunut läheinen ilmoitti kirkolle, koska uskoi Anneliesen olevan riivattu. Hänen äänensä madaltui ja kohtaukset pahenivat. Tuohon aikaan manausta harjottaneita pappeja ei joko ollut tai kukaan ei halunnut ryhtyä siihen, kunnes pappi Ernst Alt suostui tekemään Annelieselle manauksen 1974, kun Ann täytti 22-vuotta. Mutta pyyntö hylättiin ja papisto neuvoi Annelieseä alkamaan elää uskonnollisempaa elämää.
Anneliese ei ollut enää hallittavissa. Hän alkoi purra, vahingoittaa ja lyödä perheenjäseniään. Hän kieltäytyi syömästä, koska demonit eivät sallineet sitä, hän nukkui kivilattialla, söi hämähäkkejä, hiiltä ja kärpäsiä ja joi omaa virtsaansa useaan otteeseen. Hän rikkoi krusifiksejä, huusi ja kiljui tuntikausia ja tuhosi uskonnollisia esineitä.
Wurzburgin piispa Josef Stangl kiinnostui hänen tilastaan ja tilasi kaksi manausta suorittavaa pappia, Arnold Renzin ja Ernst Altin. Useiden demoneiden, mukaanlukien Judas Iscariotin (Jeesuksen petturi), Hullu Rooman entinen hallitsija Nero ja Fleischmann pappi 16 luvulta, oli Anneliesen riivannut itse langennut enkeli Lucifer (Josta lisää seuraavassa postauksessa). Annelieselle tehtiin kymmeniä manauksia ja tila huononi huononemistaan. Lopulta useiden manausyritysten jälkeen Anneliese kuoli nukkuessaan.
Hieman ennen kuolemaansa hän antoi manaajalle kirjeen, jossa hän sanoi, ettei halua enää manauksia. Ilman Anneliesen lupaa manauksia ei voitu jatkaa. Anneliese kertoi että Neitsyt Maria oli ilmestynyt hänelle ja antanut kaksi vaihtoehtoa: 1. Vapautua Demoneistä välittömästi. tai 2. Jäädä riivatuksi pitemmäksi aikaa, jotta maailma näkisi vaarallisuuden ja sieluja pelastautuisi. Anneliese valitsi 2 vaihtoehdon ja kieltäytyi manauksesta. Neitsyt Maria kertoi, että hän vapautuu demoneista kuollessaan ja saa kuolla rauhallisesti. Anneliese ennusti kuolemansa ajan. Heinäkuun ensimmäinen päivä, 1976, hänen vapautumisensa päivänä, yöllä, demonit jättivät hänet ja hän lopetti raivoamasta. Viimein hän nukahti rauhallisesti, eikä enää koskaan herännyt. Kuollessaan hän painoi vain 30 kg. Vanhemmat ja papit saivat syytteitä ainakin kuolemantuottamuksesta, mutta myöhemmin vanhemmat vapautettiin syytteistä, koska katsottiin, että he olivat kärsineet jo tarpeeksi. Papit selvisivät sakoilla.
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Kauhukertomus Japanista
Kertomus ei luultavastikaan ole totta ja vanha tämä ainakin on.
Japani, Tokio, 2008
Vuonna 2002 Japani hätkähti kammottavaa löytöä Tokion rautatieasemalla. Erään junanvaunun sytyttyä tuleen sähkövian takia juuri istumaan päässeet matkustajat ajettiin nopeasti vaunusta ulos pelastustöitä varten. Muutamat matkustajat unohtivat laukkunsa junaan heidän poistuessaan ja kun jälkikäteen laukut avattiin selvittääkseen kenen laukuista oli kyse, eräästä laukusta löytyi jotain järkyttävää. Isoon matkalaukkuun oli pakattu teinityttö. Tytön kaikki raajat olivat amputoitu ja hänet oli kääritty muoviin jättäen vain pienet hengitysreiät. Tytön äänijänteet oli katkaistu, joten hän ei pystynyt huutamaan. Osansa löydöksen outoudesta teki se, että tytössä ei ollut merkkejä väkivallasta, vaan hän oli erittäin hyväkuntoinen ja hyvin hoidetun näköinen, hänet oli meikattu taidokkaasti ja hienosti ja muovi, johon hänet oli pakattu, oli samanlainen kuin lelujen ympärillä oleva kääre. Muovin päälle oli kirjoitettu luku 72 ja mukana oli vihko, jossa oli tiedot tytön allergioista, kuukautisten alkamispäivistä ja mahdollisista muistettavista huomioista terveyden suhteen.
Poliisi yritti saada tytöltä tietoa, kuka hänelle oli tehnyt tämän. Mitään tietoja ei kuitenkaan koskaan saatu ulos, koska tytön puhekyky oli tuhottu ja hän ei koskaan oppinut tai suostunut kommunikoimaan apuvälineiden avulla. Vasta nyt vuonna 2008, lähes 6 vuotta löydöksen jälkeen, tällä hetkellä 26-vuotias nainen on lopultakin suostunut kommunikoimaan kokemuksistaan.
Nainen kertoi olevansa Kikumi Tottoro. Kyseinen henkilö katosi vuonna 1999 rautatieasemalta ja häntä ei koskaan löydetty. Vanhemmat luulivat tytön kuolleen, kun hänen katoamisensa ei koskaan selvinnyt. Kikumin mukaan hän eksyi vanhemmistaan ruuhkan aikaan ja joku vanhempi mieshenkilö tuli hänen luokseen ja sanoi vievänsä junahenkilökunnan luo, joka kuuluttaisi vanhempia. Mies kuitenkin vei Kikumin autoonsa, sitoi tämän silmät ja ruiskutti jotain ainetta, jolloin Kikumilta meni taju. Seuraava muistikuva hänellä on kirkkaasti valaistusta viileästä valkoiseksi maalatusta huoneesta, jossa hänet on lukittu häkkiin kahden muun tytön kanssa. Kikumin kauhuksi keskellä huonetta on leikkauspöytä ja pöydän ääressä on mies lääkärintakissaan operoimassa sähkösahaa, jolla hän on leikkaamassa nuorelta tytöltä toista jalkaa irti. Tytön toinen jalka on amputoitu jo selvästi aiemmin, kun taas käsien amputointi on tapahtunut vähemmän aikaa sitten siteistä päätellen. Kaikkein hirveintä Kikumille oli nähdä huoneen seinät, jotka olivat vieri vieressä jalustoja, joihin oli nostettu tyttöjä. Tyttöjen kaikki raajat oli amputoitu ja heidät oli meikattu hienoksi. Vaikka tytöt eivät liikkuneetkaan, he hengittivät ja räpyttelivät silmiään, eli olivat selvästi elossa. Kikumi kertoi menettäneensä tajunsa pian sen jälkeen kun hän lopulta huumaamisen jälkeen sai näkökykynsä kunnolla takaisin ja tajusi mitä huoneessa tapahtuu.
Seuraava muistikuva Kikumilla on sängystä, johon hänet on sidottu. Hän kauhukseen tajuaa, ettei hänen suustaan lähde ääntä vaikka hän huutaa ja kun myös tajuaa nopeasti karmaisevan syyn, miksi hän ei tunne toisen käden sormiaan. Hänen vasen kätensä on amputoitu juuresta lähtien ja leikkaushaava on ommeltu siististi umpeen. Kikumi kertoo, että huoneessa oli muitakin sänkyjä, joissa oli muita samanlaisia "potilaita". Riippuen tytöstä raajoja oli amputoitu yhdestä kolmeen ja jokainen oli mykistetty niin, ettei kukaan voinut huutaa. Osa tytöistä riehui villistä sängyissään yrittäen repiä itseä kahleistaan, osa vain makasi apaattisena paikallaan tuijottaen tyhjyyteen tai itkien.
Kikumi sanoi menettäneensä ajantajunsa nopeasti, koska hänet huumattiin päivittäin. Hänelle tuotiin kolmesti päivässä juhlava ateria ja hänen kahleensa ylävartalosta poistettiin, jotta hän pystyi syömään jäljellä olevallaan kädellä. Alussa Kikumi heitti ruoat lattialle nähdessään ne, mutta nälän tehtyä tehtävänsä hän ahmi aina kaiken mitä tarjottiin. Pystymättä kommunikoimaan kenenkään kanssa ja näkemättä koskaan ketään muuta kuin muita tyttöjä, hän alkoi menettää nopeasti järkeään. Hän ei tiennyt oliko yö vai päivä ja hän ei tiennyt, miksi tämä kaikki tapahtuu, kuka tämän tekee ja milloin tämä loppuu. Päätellen muiden tyttöjen poistumisesta huoneesta ja palaamisesta yksi raaja vähempänä kuin lähtiessä hän tajusi, että joku sairas henkilö amputoi tytöiltä kaikki raajat pois yksi kerrallaan. Periaatteessa kammottavinta Kikumin mielestä asiassa oli se, että amputointi tapahtui aina taidokkaasti, haavat sidottiin hyvin ja kukaan tyttö ei näyttänyt sairaalta tai kuolevalta. Leikkauksien takana oleva henkilö selvästi pyrki pitämään tytöt niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista, elossa ja terveenä ja vaikka Kikumi ei pystynytkään arvioimaan tarkasti aikaa, hän kuvitteli raajan amputoinnin tapahtuneen noin viikon parin välein.
Kun hänen viimeinen raajansa, vasen jalka, amputoitiin ja hän toipui leikkauksesta, hänet siirrettiin "näyttelyhuoneeseen". Hänet oli edelleen köytetty sänkyyn kun hänet siirrettiin huoneen puolelle. Kikumi näki taas kerran tilanteen hirveyden. Huone oli pyöreähkö ja selvästi viileä, seinä oli vieri vieressä jalustoja ja jokaisella jalustalla numeroituna tyttö. Keskellä huonetta oli leikkauspöytä ja välineet ja pöydän lähellä häkki, joka oli tällä hetkellä tyhjä. Kikumi näki myös ensimmäistä kertaa kasvokkain hänen vangitsijansa. Kyseessä oli vanhahko mieshenkilö, jonka lyhyt parta oli hieman harmaantunut. Mies näytti lempeältä, aivan perinteiseltä isoisältä, eikä mikään hänen kasvonpiirteissään antanut ilmi hänen hulluuttaan. Mies avasi Kikumin kahleet, jolloin Kikumi yritti heti purra miestä. Mies kuitenkin oli varautunut tähän, painoi Kikumin sängylle takaisin, käänsi hänet mahalleen ja kiinnitti hänen selkäänsä suoran metallilevyn, jonka hän kiinnitti jollain mekanismilla Kikumin häntäluuhun ja takaraivoon. Kikumi ei ollut huomannut, että hänelle oli leikkauksessa myös istutettu hakaset alaselkään ja päähän, jonka avulla häneen saatiin liitettyä metallilevy, joka teki mahdottomaksi liikkua sivuttaissuunnassa.
Mies toi eräästä pienemmästä huoneesta kärryillä uuden jalustan, jossa roikkui kyltissä luku 72. Jalusta asetettiin tytön numero 71 viereen, jonka Kikumi näki itkevän. Jalusta oli noin 1.5 metriä korkea tyypillinen näyttelyissä käytetty isompi jalusta, jonka erikoispiirre oli keskellä jalustaa olevat kaksi uloketta, joista toinen oli paksumpi ja toinen ohuempi. Lisäksi jalustan takapuolella oli kiinnitysmekanismi rautalevyä varten. Kun mies rasvasi jollain aineella jalustassa pystyssä olevat ulokkeet, Kikumi tajusi niiden tarkoituksen. Mies nosti yllättäen vaivattomasti alastoman Kikumin ilmaan ja asetti hänet jalustalle. Kikumi tunsi, miten ulokkeet työntyivät hänen vaginaansa ja anaaliinsa. Hän yritti liikkua, mutta miehen vahvat kädet, sisälle tunkeutuvat ulokkeet ja selässä oleva rautalevy tekivät sen mahdottomaksi. Hän vain itki niin lohduttomasti kuin osaisi, muttei se aiheuttanut mitään muutosta lempeäkasvoisen miehen toimissa. Kun ulokkeet olivat lopulta uponneet Kikumin sisään, mies kiinni rautalevyn jalustaan, siirsi jalustan siististi seinän vierellä samaan linjaan muiden kanssa ja poistui huoneesta sammutettuaan valot.
Kikumi kertoi ensimmäisen yönsä, jos se yö edes oli, tuntuneen loputtomalta. Ympäriltä kuului vain silmänripsien sulkemisesta kuuluvaa ääntä, joka oli karmaisevampaa kuin mitkään tuskanhuudot. Päivien valvomisen jälkeen hän nukahti pimeyteen ja herättyään hän tunsi, että hänet oli yön aikana meikattu. Huoneessa oli valot päällä, mutta mies ei ollut paikalla. Hän ennätti lopultakin katsoa kunnolla muita huoneessa olevia tyttöjä, niitä mihin hän näki kääntymättä ja huomasi heidän kaikkien olevan nättejä, siististi meikattuja ja nuoria. Alkupään numeron tytöt olivat vähän vanhempia, kun taas numeron kasvaessa tytöt nuorentuivat. Kikumi päätteli miehen keränneen tyttöjä jo pidemmän aikaa ja nappaavansa tytöt noin 16-vuotisina. Kaikki tytöt näyttivät hyvin samanlaiselta, oikein perinteiseltä japanilaiselta nuorelta tytöltä mustine hiuksineen ja nuorekkaine kasvoineen.
Pian mies palasi huoneeseen mukanaan jotain liuosta, jota hän ruiskutti jokaisen tytön suuhun ykkösestä alkaen. Myös Kikumin suuhun ruiskutettiin suurehko määrä jotain ruokamaista ainetta, jota hän ei voinut muuta kuin niellä. Ruokkimisen jälkeen mies juotti kaikki tytöt ja sen jälkeen hän kävi tytöt läpi tutkien leikkaushaavat. Neljännellä kierroksella mies tyytyi vain ihailemaan "nukkejaan", joiden hiuksia hän saattoi vähän kohentaa, silittää tytön poskea tai suudella hellästi otsalle.
Täydellisesti ajantajun ja mielenterveytensä menettäneeni Kikumi kertoi vain tuijottaneen tyhjyyteen loputtomalta tuntuvia aikoja. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään järkevää, vaan hänen päässään pyöri ensin suuri määrä järjettömältä tuntuvia sanoja ja lopulta ei mitään. Hän oli kuin päältä pois kytketty robotti, joka vain söi, hengitti ja ulosti (hän huomasi sisällänsä olevien ulokkeiden olevan itseasiassa onttoja, joihin ulosteet ja virtsa menivät). Muutaman "ikuisuuden" mentyä Kikumi kuuli lujaa ääntä ja näki häkissä olevan taas kolme nuorta tyttöä. Kikumilla oli nyt suora näköyhteys leikkauspöydälle ja hän näki, miten mies taitavasti nukutti ja operoi tytöt, mutta kuitenkin selvästi kuin esittäen jalustalla oleville tytöille. Mies oli kuin vaatimaton rokkitähti työssään, joka kommentoi proseduurejaan, kertoi ihastuneella äänellä siitä mitä hän juuri teki ja esittelisi verisiä välineitään. Kikumi näki, miten häkissä olleilta tytöiltä leikattiin yksitellen vasemmat kädet pois, jonka jälkeen heidät siirrettiin toiseen huoneeseen, josta ikuisuuden jälkeen heidät tuotiin takaisin toisen jalan amputointia varten. Lopulta taas monen ikuisuuden jälkeen tytöt olivat täysin amputoituja ja heidät sijoitettiin Kikumin viereen.
Kikumi ei muista seuraavista vuosista paljoakaan. Elämä oli yhtä sumua ja tyttömäärä jalustoilla kasvoi jo yli sadan. Kikumi muistaa vain kaksi erikoisempaa tapausta. Ensimmäinen oli kun tyttö numero 29, lähes Kikumia vastapäätä, oli kuollut eräänä yönä. Hän ei edes ensin tajunnut asiaa, kun kukaan tytöistä ei hirveän elävältä näyttänyt, mutta aamulla miehen tehdessä syöttökierrosta hän huomasi tytön nukkuneen pois. Mies murtui täysin tapahtuman jälkeen, huusi ja itki ja raivoissaan pahoinpiteli ja raiskasi erään häkissä olleista uusista tytöistä, jonka jälkeen hän leikkasi tytön pään irti sähkösahalla muiden katsellessa. Miehen käytös muuttui selvästi tämän tapahtuman jälkeen ja hän alkoi jostain syystä viemään tyttöjä välillä ulos talosta. Hän nosti tytön pois jalustalta, pakkasi matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Seuraavana aamuna hän oli taas palannut tyttö mukanaan ja ruokahuolto toimi. Mies ei vienyt tyttöjä "ulos" mitenkään järjestyksessä tai säännöllisesti, vaan valitsi aina jonkun tytöistä ainakin Kikumin mukaan sattumanvaraisesti.
Jonkun 20 tytön jälkeen oli hänen vuoronsa. Mies nosti Kikumin jalustalta, asetti muoviseen pakettiin, laittoi sen matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Kikumi yritti kuunnella tarkoin mihin hänet viedään, mutta hän ei kuullut muuta kuin auton moottorin ääntä. Lopulta hän tunnisti selvästi rautatieaseman äänet ja kuulutukset ja kun hän kuuli palohälytyksen soivan ja virkailijoiden huutavan asiakkaita poistumaan, hän oli varma kuolevansa. Hän yritti huutaa, mutta se ei edelleenkään onnistunut, eikä hän myöskään voinut liikkua muovikuoren takia. Kun hän tajusi, ettei palanutkaan hengiltä ja että tulipalo on selvästi sammutettu ja hän on edelleen junassa eikä kuule miehen ääniä mistään, hänen toivonsa heräsi. Muutaman tunnin odottelun jälkeen joku nosti matkalaukun alas ja avasi sen. Kikumi sulki silmänsä tuskasta kirkkaan keinovalon tulvittua matkalaukkuun sisään, mutta pian hän avasi ne uudestaan kivusta huolimatta ja katseli junavirkailijoiden täysin järkyttyneitä katseita. Hän ei kuullut mitään, hän vain itki onnesta ja pyörtyi lopulta. Seuraavan kerran kun hän avasi silmänsä, hän oli sairaalassa ympärillä oikeita sairaanhoitajia. Kikumin piina oli ohi, vaikkakin henkisesti hän oli niin rikkoutunut, ettei hän halunnut kommunikoida kenenkään kanssa vuosiin.
Vaikka Kikumi pystyikin kuvailemaan miehen ulkonäön hyvin ja vaikka juna-aseman turvakameroista mies tunnistettiin, häntä ja kaikkia yli sataa kadonnutta tyttöä ei ole vieläkään löydetty. Edelleen myös ympäri Japania ilmoitetaan lisää kadonneita 16-18-vuotiaita tyttöjä, jotka jäävät kadonneiksi. Vaikka osa kadonneista katoaakin ihan muista syistä, viranomaiset tietävät hyvin, että osa tytöistä päätyy jonkun välikäden kautta keräilijän julman nukkeleikin osaksi.
Vuonna 2002 Japani hätkähti kammottavaa löytöä Tokion rautatieasemalla. Erään junanvaunun sytyttyä tuleen sähkövian takia juuri istumaan päässeet matkustajat ajettiin nopeasti vaunusta ulos pelastustöitä varten. Muutamat matkustajat unohtivat laukkunsa junaan heidän poistuessaan ja kun jälkikäteen laukut avattiin selvittääkseen kenen laukuista oli kyse, eräästä laukusta löytyi jotain järkyttävää. Isoon matkalaukkuun oli pakattu teinityttö. Tytön kaikki raajat olivat amputoitu ja hänet oli kääritty muoviin jättäen vain pienet hengitysreiät. Tytön äänijänteet oli katkaistu, joten hän ei pystynyt huutamaan. Osansa löydöksen outoudesta teki se, että tytössä ei ollut merkkejä väkivallasta, vaan hän oli erittäin hyväkuntoinen ja hyvin hoidetun näköinen, hänet oli meikattu taidokkaasti ja hienosti ja muovi, johon hänet oli pakattu, oli samanlainen kuin lelujen ympärillä oleva kääre. Muovin päälle oli kirjoitettu luku 72 ja mukana oli vihko, jossa oli tiedot tytön allergioista, kuukautisten alkamispäivistä ja mahdollisista muistettavista huomioista terveyden suhteen.
Poliisi yritti saada tytöltä tietoa, kuka hänelle oli tehnyt tämän. Mitään tietoja ei kuitenkaan koskaan saatu ulos, koska tytön puhekyky oli tuhottu ja hän ei koskaan oppinut tai suostunut kommunikoimaan apuvälineiden avulla. Vasta nyt vuonna 2008, lähes 6 vuotta löydöksen jälkeen, tällä hetkellä 26-vuotias nainen on lopultakin suostunut kommunikoimaan kokemuksistaan.
Nainen kertoi olevansa Kikumi Tottoro. Kyseinen henkilö katosi vuonna 1999 rautatieasemalta ja häntä ei koskaan löydetty. Vanhemmat luulivat tytön kuolleen, kun hänen katoamisensa ei koskaan selvinnyt. Kikumin mukaan hän eksyi vanhemmistaan ruuhkan aikaan ja joku vanhempi mieshenkilö tuli hänen luokseen ja sanoi vievänsä junahenkilökunnan luo, joka kuuluttaisi vanhempia. Mies kuitenkin vei Kikumin autoonsa, sitoi tämän silmät ja ruiskutti jotain ainetta, jolloin Kikumilta meni taju. Seuraava muistikuva hänellä on kirkkaasti valaistusta viileästä valkoiseksi maalatusta huoneesta, jossa hänet on lukittu häkkiin kahden muun tytön kanssa. Kikumin kauhuksi keskellä huonetta on leikkauspöytä ja pöydän ääressä on mies lääkärintakissaan operoimassa sähkösahaa, jolla hän on leikkaamassa nuorelta tytöltä toista jalkaa irti. Tytön toinen jalka on amputoitu jo selvästi aiemmin, kun taas käsien amputointi on tapahtunut vähemmän aikaa sitten siteistä päätellen. Kaikkein hirveintä Kikumille oli nähdä huoneen seinät, jotka olivat vieri vieressä jalustoja, joihin oli nostettu tyttöjä. Tyttöjen kaikki raajat oli amputoitu ja heidät oli meikattu hienoksi. Vaikka tytöt eivät liikkuneetkaan, he hengittivät ja räpyttelivät silmiään, eli olivat selvästi elossa. Kikumi kertoi menettäneensä tajunsa pian sen jälkeen kun hän lopulta huumaamisen jälkeen sai näkökykynsä kunnolla takaisin ja tajusi mitä huoneessa tapahtuu.
Seuraava muistikuva Kikumilla on sängystä, johon hänet on sidottu. Hän kauhukseen tajuaa, ettei hänen suustaan lähde ääntä vaikka hän huutaa ja kun myös tajuaa nopeasti karmaisevan syyn, miksi hän ei tunne toisen käden sormiaan. Hänen vasen kätensä on amputoitu juuresta lähtien ja leikkaushaava on ommeltu siististi umpeen. Kikumi kertoo, että huoneessa oli muitakin sänkyjä, joissa oli muita samanlaisia "potilaita". Riippuen tytöstä raajoja oli amputoitu yhdestä kolmeen ja jokainen oli mykistetty niin, ettei kukaan voinut huutaa. Osa tytöistä riehui villistä sängyissään yrittäen repiä itseä kahleistaan, osa vain makasi apaattisena paikallaan tuijottaen tyhjyyteen tai itkien.
Kikumi sanoi menettäneensä ajantajunsa nopeasti, koska hänet huumattiin päivittäin. Hänelle tuotiin kolmesti päivässä juhlava ateria ja hänen kahleensa ylävartalosta poistettiin, jotta hän pystyi syömään jäljellä olevallaan kädellä. Alussa Kikumi heitti ruoat lattialle nähdessään ne, mutta nälän tehtyä tehtävänsä hän ahmi aina kaiken mitä tarjottiin. Pystymättä kommunikoimaan kenenkään kanssa ja näkemättä koskaan ketään muuta kuin muita tyttöjä, hän alkoi menettää nopeasti järkeään. Hän ei tiennyt oliko yö vai päivä ja hän ei tiennyt, miksi tämä kaikki tapahtuu, kuka tämän tekee ja milloin tämä loppuu. Päätellen muiden tyttöjen poistumisesta huoneesta ja palaamisesta yksi raaja vähempänä kuin lähtiessä hän tajusi, että joku sairas henkilö amputoi tytöiltä kaikki raajat pois yksi kerrallaan. Periaatteessa kammottavinta Kikumin mielestä asiassa oli se, että amputointi tapahtui aina taidokkaasti, haavat sidottiin hyvin ja kukaan tyttö ei näyttänyt sairaalta tai kuolevalta. Leikkauksien takana oleva henkilö selvästi pyrki pitämään tytöt niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista, elossa ja terveenä ja vaikka Kikumi ei pystynytkään arvioimaan tarkasti aikaa, hän kuvitteli raajan amputoinnin tapahtuneen noin viikon parin välein.
Kun hänen viimeinen raajansa, vasen jalka, amputoitiin ja hän toipui leikkauksesta, hänet siirrettiin "näyttelyhuoneeseen". Hänet oli edelleen köytetty sänkyyn kun hänet siirrettiin huoneen puolelle. Kikumi näki taas kerran tilanteen hirveyden. Huone oli pyöreähkö ja selvästi viileä, seinä oli vieri vieressä jalustoja ja jokaisella jalustalla numeroituna tyttö. Keskellä huonetta oli leikkauspöytä ja välineet ja pöydän lähellä häkki, joka oli tällä hetkellä tyhjä. Kikumi näki myös ensimmäistä kertaa kasvokkain hänen vangitsijansa. Kyseessä oli vanhahko mieshenkilö, jonka lyhyt parta oli hieman harmaantunut. Mies näytti lempeältä, aivan perinteiseltä isoisältä, eikä mikään hänen kasvonpiirteissään antanut ilmi hänen hulluuttaan. Mies avasi Kikumin kahleet, jolloin Kikumi yritti heti purra miestä. Mies kuitenkin oli varautunut tähän, painoi Kikumin sängylle takaisin, käänsi hänet mahalleen ja kiinnitti hänen selkäänsä suoran metallilevyn, jonka hän kiinnitti jollain mekanismilla Kikumin häntäluuhun ja takaraivoon. Kikumi ei ollut huomannut, että hänelle oli leikkauksessa myös istutettu hakaset alaselkään ja päähän, jonka avulla häneen saatiin liitettyä metallilevy, joka teki mahdottomaksi liikkua sivuttaissuunnassa.
Mies toi eräästä pienemmästä huoneesta kärryillä uuden jalustan, jossa roikkui kyltissä luku 72. Jalusta asetettiin tytön numero 71 viereen, jonka Kikumi näki itkevän. Jalusta oli noin 1.5 metriä korkea tyypillinen näyttelyissä käytetty isompi jalusta, jonka erikoispiirre oli keskellä jalustaa olevat kaksi uloketta, joista toinen oli paksumpi ja toinen ohuempi. Lisäksi jalustan takapuolella oli kiinnitysmekanismi rautalevyä varten. Kun mies rasvasi jollain aineella jalustassa pystyssä olevat ulokkeet, Kikumi tajusi niiden tarkoituksen. Mies nosti yllättäen vaivattomasti alastoman Kikumin ilmaan ja asetti hänet jalustalle. Kikumi tunsi, miten ulokkeet työntyivät hänen vaginaansa ja anaaliinsa. Hän yritti liikkua, mutta miehen vahvat kädet, sisälle tunkeutuvat ulokkeet ja selässä oleva rautalevy tekivät sen mahdottomaksi. Hän vain itki niin lohduttomasti kuin osaisi, muttei se aiheuttanut mitään muutosta lempeäkasvoisen miehen toimissa. Kun ulokkeet olivat lopulta uponneet Kikumin sisään, mies kiinni rautalevyn jalustaan, siirsi jalustan siististi seinän vierellä samaan linjaan muiden kanssa ja poistui huoneesta sammutettuaan valot.
Kikumi kertoi ensimmäisen yönsä, jos se yö edes oli, tuntuneen loputtomalta. Ympäriltä kuului vain silmänripsien sulkemisesta kuuluvaa ääntä, joka oli karmaisevampaa kuin mitkään tuskanhuudot. Päivien valvomisen jälkeen hän nukahti pimeyteen ja herättyään hän tunsi, että hänet oli yön aikana meikattu. Huoneessa oli valot päällä, mutta mies ei ollut paikalla. Hän ennätti lopultakin katsoa kunnolla muita huoneessa olevia tyttöjä, niitä mihin hän näki kääntymättä ja huomasi heidän kaikkien olevan nättejä, siististi meikattuja ja nuoria. Alkupään numeron tytöt olivat vähän vanhempia, kun taas numeron kasvaessa tytöt nuorentuivat. Kikumi päätteli miehen keränneen tyttöjä jo pidemmän aikaa ja nappaavansa tytöt noin 16-vuotisina. Kaikki tytöt näyttivät hyvin samanlaiselta, oikein perinteiseltä japanilaiselta nuorelta tytöltä mustine hiuksineen ja nuorekkaine kasvoineen.
Pian mies palasi huoneeseen mukanaan jotain liuosta, jota hän ruiskutti jokaisen tytön suuhun ykkösestä alkaen. Myös Kikumin suuhun ruiskutettiin suurehko määrä jotain ruokamaista ainetta, jota hän ei voinut muuta kuin niellä. Ruokkimisen jälkeen mies juotti kaikki tytöt ja sen jälkeen hän kävi tytöt läpi tutkien leikkaushaavat. Neljännellä kierroksella mies tyytyi vain ihailemaan "nukkejaan", joiden hiuksia hän saattoi vähän kohentaa, silittää tytön poskea tai suudella hellästi otsalle.
Täydellisesti ajantajun ja mielenterveytensä menettäneeni Kikumi kertoi vain tuijottaneen tyhjyyteen loputtomalta tuntuvia aikoja. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään järkevää, vaan hänen päässään pyöri ensin suuri määrä järjettömältä tuntuvia sanoja ja lopulta ei mitään. Hän oli kuin päältä pois kytketty robotti, joka vain söi, hengitti ja ulosti (hän huomasi sisällänsä olevien ulokkeiden olevan itseasiassa onttoja, joihin ulosteet ja virtsa menivät). Muutaman "ikuisuuden" mentyä Kikumi kuuli lujaa ääntä ja näki häkissä olevan taas kolme nuorta tyttöä. Kikumilla oli nyt suora näköyhteys leikkauspöydälle ja hän näki, miten mies taitavasti nukutti ja operoi tytöt, mutta kuitenkin selvästi kuin esittäen jalustalla oleville tytöille. Mies oli kuin vaatimaton rokkitähti työssään, joka kommentoi proseduurejaan, kertoi ihastuneella äänellä siitä mitä hän juuri teki ja esittelisi verisiä välineitään. Kikumi näki, miten häkissä olleilta tytöiltä leikattiin yksitellen vasemmat kädet pois, jonka jälkeen heidät siirrettiin toiseen huoneeseen, josta ikuisuuden jälkeen heidät tuotiin takaisin toisen jalan amputointia varten. Lopulta taas monen ikuisuuden jälkeen tytöt olivat täysin amputoituja ja heidät sijoitettiin Kikumin viereen.
Kikumi ei muista seuraavista vuosista paljoakaan. Elämä oli yhtä sumua ja tyttömäärä jalustoilla kasvoi jo yli sadan. Kikumi muistaa vain kaksi erikoisempaa tapausta. Ensimmäinen oli kun tyttö numero 29, lähes Kikumia vastapäätä, oli kuollut eräänä yönä. Hän ei edes ensin tajunnut asiaa, kun kukaan tytöistä ei hirveän elävältä näyttänyt, mutta aamulla miehen tehdessä syöttökierrosta hän huomasi tytön nukkuneen pois. Mies murtui täysin tapahtuman jälkeen, huusi ja itki ja raivoissaan pahoinpiteli ja raiskasi erään häkissä olleista uusista tytöistä, jonka jälkeen hän leikkasi tytön pään irti sähkösahalla muiden katsellessa. Miehen käytös muuttui selvästi tämän tapahtuman jälkeen ja hän alkoi jostain syystä viemään tyttöjä välillä ulos talosta. Hän nosti tytön pois jalustalta, pakkasi matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Seuraavana aamuna hän oli taas palannut tyttö mukanaan ja ruokahuolto toimi. Mies ei vienyt tyttöjä "ulos" mitenkään järjestyksessä tai säännöllisesti, vaan valitsi aina jonkun tytöistä ainakin Kikumin mukaan sattumanvaraisesti.
Jonkun 20 tytön jälkeen oli hänen vuoronsa. Mies nosti Kikumin jalustalta, asetti muoviseen pakettiin, laittoi sen matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Kikumi yritti kuunnella tarkoin mihin hänet viedään, mutta hän ei kuullut muuta kuin auton moottorin ääntä. Lopulta hän tunnisti selvästi rautatieaseman äänet ja kuulutukset ja kun hän kuuli palohälytyksen soivan ja virkailijoiden huutavan asiakkaita poistumaan, hän oli varma kuolevansa. Hän yritti huutaa, mutta se ei edelleenkään onnistunut, eikä hän myöskään voinut liikkua muovikuoren takia. Kun hän tajusi, ettei palanutkaan hengiltä ja että tulipalo on selvästi sammutettu ja hän on edelleen junassa eikä kuule miehen ääniä mistään, hänen toivonsa heräsi. Muutaman tunnin odottelun jälkeen joku nosti matkalaukun alas ja avasi sen. Kikumi sulki silmänsä tuskasta kirkkaan keinovalon tulvittua matkalaukkuun sisään, mutta pian hän avasi ne uudestaan kivusta huolimatta ja katseli junavirkailijoiden täysin järkyttyneitä katseita. Hän ei kuullut mitään, hän vain itki onnesta ja pyörtyi lopulta. Seuraavan kerran kun hän avasi silmänsä, hän oli sairaalassa ympärillä oikeita sairaanhoitajia. Kikumin piina oli ohi, vaikkakin henkisesti hän oli niin rikkoutunut, ettei hän halunnut kommunikoida kenenkään kanssa vuosiin.
Vaikka Kikumi pystyikin kuvailemaan miehen ulkonäön hyvin ja vaikka juna-aseman turvakameroista mies tunnistettiin, häntä ja kaikkia yli sataa kadonnutta tyttöä ei ole vieläkään löydetty. Edelleen myös ympäri Japania ilmoitetaan lisää kadonneita 16-18-vuotiaita tyttöjä, jotka jäävät kadonneiksi. Vaikka osa kadonneista katoaakin ihan muista syistä, viranomaiset tietävät hyvin, että osa tytöistä päätyy jonkun välikäden kautta keräilijän julman nukkeleikin osaksi.
lauantai 7. tammikuuta 2012
New Delhin oikea apina-mies
Joku tai jokin vaani Intian pääkaupungin New Delhin katoilla askukkaita. Hyökkäyksistä kerrottiin ensimmäisen kerran 2001 vuoden keväällä. Se iski kun kylän askukkaat eivät kestäneet kuumuutta kesäisin ja nukkuivat katoilla keskiyön ja 4 a.m. New Delhin aikaa. Apina-mies raatelee uhrinsa ja katoaa pimeyteen. Jotkut sanovat, että apina-mies on hirviö, jolla on mustat apinan kasvot, ihmisen jalat ja mahdollisesti kierrejouset jaloissa.
Kierrejousi siis näyttää tältä:
Uskotaan myös, että se on robotti hyökkääjä, jolla on teräksiset kynnet. Mahdollisesti tämä apina-mies vakooja rautaisella maskilla on lähetetty naapurimaasta Pakistanista horjuttamaan Intian kaupunkia.
Pelkoa ja inhoa on tarttunut koko New Delhin osa-alueisiin. Eräät epäonniset kuolivat paetessaan kotoaan, kun naapurista huudettiin että hirviö on lähellä. Yksi heistä, nainen, joka oli viidennellä kuukaudella raskaana, kompastui pimeässä hänen kattonsa portaissa ja tippui ne alas. Kaksi miestä hyppäsi pois rakennuksista. Kaikki he kuolivat sairaalassa saamiinsa vammoihin. Useat muut ovat loukkaantuneet, kun he ovat jääneet paniikissa olevien ihmisten jalkoihin. Ja enemmän kuin 100 ihmistä on sanonut, että heidän kimppuunsa on hyökätty ja heitä on raadeltu. Yksi teoria apina-miehen synnystä on se, että naista koitettiin hedelmöittää apinan siittiöillä, jotta saataisiin yli-ihminen, jolla on apinan voimat ja ihmisen äly.
Yhtäkkiä apina-mies katosi, se ei enää ilmaantunut New Delhiin ja on pysytellyt tähän päivään mennessä poissa. Tänä-päivänä kukaan ei vielä tarkalleen tiedä, mikä apina-mies oli. Myöhemmin poliisi, joka oli itsekin uskonut apina-mieheen, sanoi, että se oli ollut vain huijaus.
Mutta kysymys kuuluu, miksi sitten sadat ihmiset kertoivat että apina-mies oli raadellut heitä ja kaikki ihmiset olivat nähneet samanlaisen otuksen?
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Loch Nessin hirviö
Kun kuullaan puhuttavan kuuluisaksi tulleen Loch Ness-järven tarunhohtoisesta merihirviöstä "Nessiestä", tulee ensimmäisenä mieleen tämän näköinen otus:
Mutta jospa tätä mahtavaa ja turisteja saarelle tuovaa taruolentoa ei olisikaan olemassa? Jos kaikki olisikin vain valetta? Tätä mieltä on skottilainen paleontologi Neil Clark. Hän sanoo Nessien saaneen alkunsa, kun skottilainen sirkuslainen päätti pistää rahoiksi nähtyään norsun kylpemässä Loch Nessin järvessä. Sirkuslainen nimeltään Betram Mills tarjosi suuren rahapalkinnon sille, joka nappaa hirviön. Vuonna 1933 tehtiin ennätysmäinen määrä näköhavaintoja. Kerrotaan, että norsujen annettiin rentoutua, joten ne laskettiin Loch Nessin järveen aina tauon ajaksi. Norsusta näkee sen uidessa vain kärsä (joka kuvaa Nessien kaulaa ja päätä) ja päälaki ja vähän selkää, tulee siitä hieman liskomainen vaikutelma. Tämän käsitti sirkuslainen ja vuosittain Skotlantiin tulee joukoittain turisteja katselemaan tätä upeaa hiviötä, josta ei kuitenkaan enää nykypäivänä näy jälkeäkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)