Rakkaudenkipeä

Olen ollut sinkku jo jonkin aikaa ja täysin kyllästynyt siihen. 32-vuotiaana sinkkuna oleminen ei ole naurun asia; joudut katsomaan kun ystäväsi menevät naimisiin, saavat lapsia ja toteuttavat yhteisiä unelmiaan. Minäkin haluan vaimon, lapsia ja vakituisen työn, mutta sen sijaan työskentelen paikallisessa pikaruokaravintolassa ja asun yksin pienessä, ahtaassa yksiössä. Kyllästyin kuitenkin lopulta vellomaan itsesäälissä ja pakotin itseni osallistumaan speed dating-tapahtumaan.

Valitsin ylleni siisteimmät vaatteet, jotka kaapistani löysin ja suuntasin ulos ovesta. Ota huomioon, että minun palkallani siisteimmät vaatteet tarkoittivat keskinkertaisia puvun kenkiä ja suoria khaki-housuja, jotka olin löytänyt paikallisen marketin ale-laarista.

Tapahtuma järjestettiin paikallisessa ravintolassa ja saavuttuani sinne minut ohjattiin istumaan pöytään. Tapahtuma alkoi pian ja eteeni istui ensimmäisenä 22-vuotias kolmen lapsen äiti. Hän kertoi, että oli tehnyt paljon virheitä elämänsä aikana ja häntä kuunnellessaan ymmärsin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Hän esimerkiksi mainitsi ylpeänä, että oli ollut jo neljä päivää raittiina huumeista. Nainen myös totesi, että haluaisi asettua asumaan miehen kanssa joka ei näytä mursulta. Yritin keksiä puhuttavaa seuraavalle neljälle minuutille joita minulla hänen kanssaan vielä oli. Kellon soidessa hypähdin ylös salamannopeasti. Nainen vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta mitä hän olisi voinut odottaa kaiken kertomansa jälkeen minun tekevän?

Seuraava nainen oli rehellisesti sanottuna aivan liian vanha minulle. Olin ollut aikaisemmin siinä uskossa, että tällaisissa tapahtumissa osallistujat jaotellaan ikäryhmittäin. Olin ilmeisesti väärässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nainen alkoi puhua lapsenlapsistaan tiesin, että tämä oli tässä. Kellon soidessa kysyin häneltä, tarvitseeko hän apua nousemiseen. Jälleen tuima katse.

Uusi nainen istui eteeni ja huomasin välittömästi, että hänessä oli jotain erilaista. Nainen kertoi minulle olevansa 26-vuotias opiskelija paikallisessa sairaalassa. Hän myönsi rakastavansa lapsia, mutta ei ollut vielä äiti. Se oli kieltämättä suuri helpotus minulle. Nainen oli pukeutunut siististi ja vaikutti tasapainoiselta. Juuri ennen aikamme päättymistä, rohkaisin itseäni kysymään naisen numeroa. Sain myöntävän vastauksen. Hymyilin, kiitiin häntä ja siirryin seuraavaan pöytään. Huomaamattani suljin kuitenkin puhelimeni tallentamatta numeroa ja hävitin sen.

Pöytääni ei tullut ketään. Mikä vitsi. Jos olisin halunnut istua ja tuijottaa seinää, olisin pysynyt kotona. Kellon jälleen soidessa vaihdoin nopeasti seuraavaan pöytään ja mielessäni rukoilin, että seuraava olisi unelmieni nainen.

Eteeni istunut nainen oli kiistelemättä kaikista tapaamistani mielenkiintoisin. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, vihreät silmät ja nätti hymy. Yllään naisella oli pelkkää mustaa. Synkästä pukeutumistyylistä huolimatta hänellä oli todella kupliva persoonallisuus. Hän kikatti kaikelle mitä sanoin. Nainen kertoi olevansa 27-vuotias, eikä tällä hetkellä työskennellyt missään. Hän oli ollut naimisissa, mutta hänen miehensä jätti hänet heidän lastensa kuoltua leukemiaan. Mies oli syyttänyt naista lasten sairaudesta, sillä tämän suvussa oli paljon syöpää. Nainen oli päättänyt jättää menneisyytensä taakseen ja oli muuttama viikko sitten muuttanut kaupunkiin.

Vaikka elämä oli kohdellut naista kaltoin, ei tämä näyttänyt masentuneelta. Joko hän oli todella optimistinen elämän suhteen tai paras näyttelijä jonka olin koskaan nähnyt. Oli miten oli, päätin ottaa riskin. Kysyin, haluaisiko nainen minun numeroni. Tuli ilmi, että naisella oli ollut aikaisemmin illan aikana huonoja partnereita ja halusi poistua yhdessä tekemään jotain hauskaa. Hänen ei tarvinnut pyytää minua mukaan kahta kertaa.

En ymmärtänyt, mitä erityistä hän minussa näki verratuna muihin paikalla olleisiin miehiin. Ehkä hän ymmärsi minun elämäntilanteeni ja kykeni samaistumaan siihen jollain tapaa. Olimme molemmat yksinäisiä ja halukkaita muuttamaan elämämme suunnan. Ikään kuin alottamaan alusta.

Menimme pelaamaan biljardia eräänlaiseen pelihalliin. Hän oli kertomansa mukaan ollut edellisen asuinalueensa baarissa yksi vakituisista biljardin pelaajista ja oli voittanut jopa muutamia paikallisia otteluita. En itse ole oikein hyvä pelaamaan kyseistä peliä, mutta olin innokas ja nopea oppimaan. Hänen jokainen lyöntinsä hipoi täydellisyyttä ja pallot menivät pesiinsä kerta toisensa jälkeen. Minä olin keskinkertainen ja nainen pyyteli jatkuvasti anteeksi pelitaitojaan. Vastauksena heilautin kättäni ja kehuin häntä. Nainen kikatti suloisesti. Joka ikinen kerta kun hän nauroi, vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen pauloihinsa.

Pelattuamme useamman pelin päätimme lähteä. Nainen kertoi lähtevänsä kotiinsa, sillä hänen täytyi järjestellä asioita, olihan hän vasta muuttanut. Vaihdoimme kuitenkin numeroita ja lähdimme eri suuntiin. En voinut uskoa tätä todeksi. Olin juuri tavannut upean naisen, jonka kanssa voisin mahdollisesti jakaa yhteisen tulevaisuuden.

Viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat. Me jatkoimme yhteydenpitoa tiiviisti ja loppujen lopuksi aloimme seurustella vakituisesti. Parisuhteemme eteni nopeasti, olimmehan täydellinen pari. Kumpikaan ei nähnyt mitään syytä, miksi meidän olisi pitänyt jarrutella. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen kysyin häntä vaimokseni. Hänestä se oli todella romanttista ja hän kiljui onnesta. Asiat alkoivat vihdoin järjestyä elämässäni.

Muutin pois pienestä asunnostani hänen kotiinsa. Mielestäni se oli juuri täydellinen perheen perustamiseen.

Päivänä jona muutin huomasin, kuinka paljon sotkua olin jo saanut aikaiseksi hänen asunnossaan; olin levittänyt tyhjiä pahvilaatikoita ympäriinsä ja pakkausmateriaaleja lojui siellä täällä. Pahoittelin ja ehdotin, että veisin laatikot säilytykseen kellariin. Hänen katseensa nauliintui minuun ja hän totesi melkeinpä hätäisellä äänellä, että hoitaisi loput ja että minun pitäisi levätä. Hänen käytöksensä oli kyllä hieman outoa, mutta päätin kuitenkin totella häntä ja istuuduin sohvalle. Olin uupunut raskaasta päivästä, joten apu kyllä kelpasi.

Seuraavat pari kuukautta olivat loistavia ja emme koskaan kyllästyneet toistemme seuraan. Ainoa minua silloin tällöin vaivannut asia oli, että hän muuttui aina oudoksi jos olin lähellä kellarin ovea. Joskus hän jopa toi sen satunnaisissa riidoissamme esille. Muuten en nähnyt hänessä mitään negatiivisia puolia, hän oli elämäni nainen.

Oli, sanoin. Kunnes elämäni pirstaloitui.

Eräänä päivänä hän kertoi minulle menevänsä ruokakauppaan. Pyysin häntä tuomaan myös pihvejä, sillä ajattelin hemmotella häntä ja tehdä hampurilaisia päivälliseksi. Hän hymyili hellyyttävästi vastaukseksi ja lähti.

Olin saanut ajan saatossa ylennettyä itseni työpaikkani talouspäälliköksi ja tämä tarkoitti sitä, että työskentelin alueeni pikaruokapaikkojen budjetoinnin parissa. Palkkani oli todella hyvä, joten en valita. Siirsin jokaisen budjettiraporttini usb-tikulle. Kauhukseni tietokoneeni kaatui juuri, ennen kuin ehdin siirtää raporttini. Ne olivat kadonneet jonnekkin bittiavaruuteen. Jos en saisi tehtyä niitä uudelleen, menettäisin työpaikkani varmasti.

Soitin vaimolleni kysyäkseni, olisiko hänellä tietokonetta jota voisin käyttää. Hän ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Päädyin etsimään talon kaapeista tietokonetta tai edes jotain, jolla saisin raporttini valmiiksi. Viimeiseksi vaihtoehdokseni jäi kellari. Tartuin sen jääkylmästä kahvasta kiinni; lukossa. Istahdin sohvalle turhautuneena. Muistin, että vaimollani oli eräs kukka, jota hän rakasti yli kaiken. Minulla ei ollut mitään menetettävää, joten kävelin kukan luokse ja nostin sen ylös katsoakseni ruukun alle; avain.

Avasin oven ja minua vastassa oli järkyttävä löyhkä. Kellari näytti läpimädältä ja jokaista tasoa peitti paksu pölykerros. Näytti siltä, että kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Käytin puhelimeni taskulamppua valaistuksena laskeutuessani varovasti portaita alas. Painoin seinässä olevaa valonkatkaisinta ja yllätyin himmeän kattolampun syttyessä hitaasti päälle.

Seinät olivat selvästi homeessa, joka mahdollisesti selitti ilmassa vellovan kitkerän hajun. Aloin nopeasti etsimään jotain tietokoneen tapaista. Onnekseni löysin eräästä pahvilaatikosta vanhan läppärin ja latausjohdon piilotettuna kirjojen ja laatikoiden alle.

Annoin tietokoneelle muutaman minuutin aikaa käynnistyä. Vaikka ohjelmisto siinä oli todella vanhaa, minulle riitti, että kirjoitusohjelma toimisi. Raportit oli pakko saada valmiiksi. Ruudulle tuli teksti, jossa kerrottiin vastikään lisätyistä tiedostoista. Tietokone kysyi, halusinko tarkastella niitä. Uteliaisuuteni otti vallan.

Näytölle aukesi piilotettu tiedosto, joka vaati salasanan. Pyöritin silmiäni ja suljin tiedoston. Se ei kuitenkaan sulkeutunut, vaan salasana täyttyi näytölle itsestään ja päästi minut sisälle tiedostoon. Tiedostossa oli neljä videota; HIM.avi, TWO.avi, ONE.avi ja WHY.avi. Videoiden kuvakkeet olivat pikimustia. Avasin videon HIM.avi. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä.

Video oli todella epävakaa ja rakeinen. Erotin juuri ja juuri miehen hahmon, joka istui sidottuna jonkinlaisella rautalangalla. Videolla näkyi myös nainen, joka näytti siltä kuin hän olisi leijunut ilmassa. Nainen leijui hitaasti huoneen läpi miehen luokse. Huomasin, että nainen kantoi kädessään isoa veitseä. Nainen alkoi viillellä miestä. Mies karjui kivusta naisen leikatessa tätä hitaasti. Verta alkoi pursuta miehen suusta naisen työntäessä veistä yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nainen otti esille jotain, jolla sytytti tulen ja poltti sillä miestä, en saanut kunnolla selvää. Miehen iho oli täynnä palovammoja ja pahoja viiltoja. Mies ei enää kyennyt karjumaan vaan huokaisi vain välillä "Miksi?". Jokaisella kerralla nainen puukotti häntä ikään kuin rangaistuksena lausutuista sanoista. Mies alkoi oksentamaan verta ja jotain muuta epämääräistä nestettä naisen nauraessa pilkallisesti. Hän otti veitsen terällä oksennusta maasta ja nuolaisi sen puhtaaksi. Naisen alkaessa repimään miehen toista silmää, suljin videon. En kyennyt katsomaan enempää.

Kauhusta täristen klikkasin videota ONE.avi. Minun täytyi tietää, mitä oli meneillään. Tällä kertaa videossa oli nuori poika, joka oli köytettynä tuoliin. Ravistin epäuskoisena päätäni ja kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani.

Videon laatu oli samanlainen kuin aikasemmankin, mutta tällä kertaa tausta oli paljon vaaleampi. Video oli kuvattu jonkinlaisessa vanhassa talossa seinien homepilkuista päätellen. Kesti hetki, ennen kuin tunnistin mikä paikka oli kyseessä. Nainen leijui jälleen, aivan kuten edellisessäkin videossa, pojan luokse ja suuteli tätä hellästi poskelle. Nainen veti huoneen reunoilta lämpölamput (jotka olivat ilmeisesti videon valon lähteenä) pojan kasvoihin kiinni. Lamput alkoivat hitaasti polttamaan hänen vaatteitaan ja ihoaan. Poika kiljui "MIKSI?". Rangaistuksena häntä lyötiin jokaisella kerralla vyöllä, joka näytti olevan täynnä jonkinlaisia teräviä lasinsiruja. Hänen ihonsa alkoi kuplimaan polttavan lampun alla. Lopulta videolla oli haudan hiljaista eikä poika enää liikkunut. Nainen nauroi jälleen ja kaiversi puukolla "MINÄ ANSAITSIN TÄMÄN" pojan vatsaan.

Seuraava video, TWO.avi. Tässä videossa kukaan ei ollut sidottuna kiinni. Videossa oli tuoli, jonka päällä oli pieni kehto. Kehdossa makasi pieni lapsi. Nainen leijui jälleen ruutuun ja huoneen läpi uhrinsa viereen. Hän hyväili hellästi lapsen poskea ja poistui kameran kuvasta hetkeksi. Hän palasi ruutuun ruisku kädessään ja iski sen lapseen. Sinistä nestettä virtasi lapsen suoneen. Video alkoi kelaamaan eteenpäin, kunnes lapsi alkoi itkemään ja yskimään. Videolla näytettiin pullo, jossa luki "Makeaa mehua". Pullon sisältö kaadettiin maahan; sinistä nestettä tulvi lattialle. Lapsi oli liikkumatta. Nainen alkoi jälleen nauraa, tällä kertaa holtittomasti ja iski lapsen ruumiin voimalla seinään. Sitten video muuttui mustaksi.

Viimeinen video, WHY.avi. Huomasin videon tiedoista, että sitä oli muokattu viimeisen tunnin aikana. Olin järkyttynyt ja kauhunsekaisin ajatuksin painoin videon päälle. Tällä kertaa videossa oli vain nainen, ei keitään muuta. Hän oli kääntynyt pois päin kamerasta ja  demonisella, matalalla äänellä.

"Hei. Tiedät nyt etten ole se ihminen, joksi olet minua luullut. Olen sairas. Rakastan tätä. Tiedän, että katsot tätä videota ja tiedän että olet peloissasi. Tappamani ihmisten sielut parveilevat ympärilläsi ja käskevät sinua vetäytymään pois ruudun luota pelastaaksesi itsesi. Mutta katsot silti tätä. Kaikki mitä näit on totta. Rakastan katsoa näitä videoita, mutta minun täytyi pysyä piilossa. Sinä et saanut tietää. Sinun pienet aivosi olisivat ilmoittaneet minusta poliisille. Olit niin epätoivoinen rakastaja. Rakastuit sarjamurhaajaan."

Nainen kääntyi hitaasti kameraan päin ja tunnistin välittömästi vaimoni kasvot. En kyennyt enää tuntemaan mitään. En tiennyt mitä ajatella. Muistoni olivat hajonneet palasiksi, meidän muistomme. En tiennyt missä olin, kuka olin ollut ja mitä minulle tulisi tapahtumaan., Kaikki elämässäni kuoli sillä sekunnilla, kun näin kerran niin iloiset ja kirkkaat silmät nyt synkkinä ja tunteettomina. Hymy hiipi hänen kasvoilleen. Siinä oli pelkkää pahuutta. Video jatkui.

"Sääli että oikeasti rakastin sinua. Meillä oli intohimoa. Minä sain sinut rakastumaan minuun. Huijasin sinua. Valehtelin sinulle. Ja haluatko tietää erään asian? Tiesin että saisit kaiken selville. En pystyisi pitämään salaisuutta ikuisesti. Lopulta löytäisit avaimen kellariin ja lopulta tajuaisit, ettei lapsillani koskaan ollut leukemiaa eikä mieheni koskaan jättänyt minua. Minä tapoin heidät. Ja he ovat lähempänä kuin arvaatkaan. Miksi luulet, että kellarissa haisee niin pahalta? Et arvaakkaan kuinka helppoa on muurata ihmisen jäänteet lattiaan. Seisot heidän päällään."

"Minä tiedän että katsot tätä. Tiedän sen."

Pudistin jälleen päätäni epäuskoisena, olin sanaton. Kylmä hiki nousi kasvoilleni tuntiessani jonkun katselevan minua. Tuntui, kuin olisin ollut halvautunut. Käännyin hitaasti. Silmäni kohtasivat vaimoni psykoottisten silmien kanssa. Hän alkoi kikattaa.

En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui. Poliisi kertoi minulle, että naapurit olivat kuulleet huutoa talostani ja soittivat poliiseille. Entinen vaimoni oli kiduttanut minua aivan kuten edellisiä uhrejaan ja videoinut kaiken. Olin onnekas, että naapurit olivat hälyttäneet apua ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Videot ovat nyt poliisin hallussa, enkä suostu koskaan katsomaan omaani.

Vaimoni tuomittiin kuolemaan hänen tekemiensä rikosten vuoksi. Olin paikalla teloituksessa. Hän vannotti viimeisinä sanoinaan, että ei koskaan jättäisi minua ja tietäisi aina missä olin. Hän aikoisi kertomansa mukaan saattaa murhani loppuun asti ja että tulisin näkemään hänet vielä. Lopuksi hän vielä totesi, etten olisi koskaan turvassa.

Outoa kyllä, hän selvisi kolmesta ensimmäisestä teloitusruiskeesta ja kuoli vasta neljännen ruiskeen vaikutuksesta. Kuollessaan hän hymyili ja kikatti vielä viimeisen kerran.

Olen käynyt läpi kymmeniä terapiaistuntoja ja nyt, vuosia myöhemmin olen alkanut päästä yli kokemastani traumasta. Minulla on yhä hyväpalkkainen työ, useita ystäviä ja elämäni on kaikin puolin loistavaa. Olen itsevarma. Itse asiassa niin itsevarma, että aijon mennä treffeille erään tytön kanssa. Hän on suloinen; pitkät mustat hiukset ja kauniit vihreät silmät.

eng. ©

Japanilaisia urbaani legendoja osa 2

LUE ENSIMMÄINEN OSA TÄÄLTÄ!

Aka Manto (Red Cloak)

Jos et ole koskaan ollut japanilaisen koulun vessassa, ole onnellinen. Ne ovat karmivimpia paikkoja maan päällä. Aka Manto on henki, joka kummittelee wc-tilojen viimeisimmässä kopissa. Kun olet vessassa, ääni kysyy sinulta haluatko punaista vai sinistä paperia. Jos vastaat punaista, Aka Manto paloittelee sinut. Jos vastauksesi on sinistä, sinut kuristetaan. Jos vastauksesi on jokin muu väri, maa allasi aukeaa ja valkoiset kädet vetävät sinut helvettiin. Sanotaan, että oikea tapa päästä pois tilanteesta on kieltäytyä paperista. Melko yksinkertaista, eikö?

Hikiko-San

Hikikon kerrotaan olleen epäonnekas ja surullinen tyttö, jonka vanhemmat pahoinpitelivät tätä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Väkivalta nuorta tyttöä kohtaan oli välillä jopa niin rajua, että se aiheutti tälle pysyviä vammoja. Hikikon luokkatoverit eivät tunteneet empatiaa, vaan kiusasivat tytön ulkonäköä koulussa päivittäin. Opettajat eivät tehneet mitään estääkseen kiusaamista ja he olivat myös jostain syystä erityisen tiukkoja Hikikoa kohtaan, joka muun muassa sai vähemmän vapautuksia opiskelun suhteen verrattuna luokkatovereihinsa.

Eräänä päivänä Hikikon kävellessä kotiin koulusta, hän löysi matkallaan kissanpennun. Hän päätti ottaa suloisen pennun huolehdittavakseen ja vei sen erääseen autiotaloon. Joka ikinen päivä Hikiko kävi tunnollisesti ruokkimassa kasvattiaan ja piti tätä turvassa pienessä pahvilaatikossa.

Koitti kuitenkin päivä, jolloin Hikikon kiusaajat huomasivat muutoksen ennen niin surullisessa tytössä, joka näytti nyt silminnähden iloiselta ja onnelliselta. Kiusaajat päättivät seurata koulun jälkeen Hikikoa ja selvittää, mikä teki tytöstä niin iloisen.

Seuraavana päivänä Hikikon mennessä jälleen pentunsa luokse, oli se poissa. Pahvilaatikon pohjalla oli lappu, jossa luki; "Jos haluat nähdä kissasi elossa, tule heti koulun parkkipaikalle."

Hikiko saapui hädissään parkkipaikalle ja näki, että hänen kissansa oli sidottuna opettajan auton takapuskuriin. Samalla hetkellä opettaja, huomaamatta kissaa, käynnisti auton. Hikiko syöksyi suojelemaan kissaa ja tarrasi kiinni köydestä. Opettaja lähti ajamaan tytön roikkuessa köydessä. Hän suojasi ruumiillaan kissaa. Matka oli kestänyt jo jonkin aikaa, kunnes opettaja huomasi mitä perässä roikkui. Opettajan pysäyttäessä auton, kissanpentu oli edelleen elossa, mutta Hikiko oli kuollut vammoihinsa.

Kolme päivää surullisen onnettomuuden jälkeen, kolme Hikikon kissan siepannutta oppilasta löytyi yllättäen kuolleena. Uskotaan, että Hikikosta tuli kostonhimoinen henki, joka liikkuu japanilaisten koulujen läheisyydessä ja rankaisee kiusaajien lisäksi myös viattomia ihmisiä. 

Sanotaan, että ollessaan elossa Hikikon nimi oli Sadako ja että Ringu-elokuvan insipraation lähteenä toimii juurikin tämä legenda.

Violetti peili

Violetti peili, tai murasaki kagami, on yksi Japanin tunnetuimmista legendoista. Sanotaan, että jos muistat sanat "murasaki kagami" japaniksi siihen saakka kun täytät 20-vuotta, sinut kirotaan tai kuolet. 

Legendan mukaan eräs tyttö oli sairaalassa heikentyneen immuunijärjestelmänsä vuoksi. Hänen kuntonsa oli niin heikko, että oli joutunut viettämään suurimman osan teinivuosistaan sairaalasängyn pohjalla.

Eräänä päivänä tytön vanhemmat antoivat tälle arvokkaan käsipeilin. Tyttö piti peilistä todella paljon ja ihailikin itseään siitä päivittäin. Tapahtui kuitenkin jotain outoa; tyttö päätti yhtäkkiä maalata peilin violetilla. Miksikö? Tyttö kertoi, että hänelle oli tullut yllättäen pakottava tarve maalata peili, violetti ei edes ollut hänelle mieluinen väri.

Tyttö päätti hangata maalin pois kuitenkaan onnistumatta siinä. Hänen rakastamansa peili oli pilalla.

Hänen ainoan ilon aiheensa ollessa pilalla, tyttö masentui ja hänen sairautensa näytti vain pahentuvan. Mikään hoito ei tehonnut ja lääkärit olivat ymmällään. Tytön vanhemmat halusivat piristää tätä ja ostivat uuden peilin, olihan hän ollut edelliseenki  niin kiintynyt. Uusi peili ei kuitenkaan kiinnostanut tyttöä samalla tavalla kuin edellinen.

Kerrotaan, että tyttö oli pidellyt viimeisenä hetkenään peiliä kädessä ja toistanut sanaa "violetti peili" yhä uudelleen ja uudelleen ennen kuolemaansa. Tyttö oli kuollessaan vain 19-vuotias ja olisi täyttänyt 20-vuotta vain muutamaa päivää myöhemmin.

Tuosta kyseisestä hetkestä lähtien, nuo kaksi sanaa ovat olleet kirotut. Kuoleman lisäksi niiden lausumisesta voi aiheutua suurta epäonnea.

Noh-maski

Nämä kyseiset maskit ovat olleet perinteisesti käytössä japanilaisissa teattereissa. Jotkut uskovat, että niillä on yliluonnollisia voimia. Maskit kuvastavat surullista ja iloista naamaa yhtäaikaa, riippuen kulmasta josta niitä katsotaan. Jos maskin erehtyy viemään kotiinsa, sen sanotaan imevän kaiken mahdollisen negatiivisen energian omistajastaan. Ajan saatossa ne imaisevat ihmisen sielun kokonaan sisälleen ja onneton sielu joutuu toiseen ulottuvuuteen, joka on täynnä kärsimystä.

Kunekune

Vuoden 2003 tienoilla ihmiset alkoivat kertomaan oudoista näköhavainnoista heidän puutarhoissaan ja riisipelloilla. He kuvailivat näkemäänsä valkoisena humanoidina. Muutamat ovat kertoneet nähneensä sitemmin Kunekune-nimen saaneen olennon jopa vetten päällä. Se näyttää useimmiten heiluvan tuulessa, vaikka ei tuulisi lainkaan.

Legendan pelottava osuus tulee tässä; jos satut näkemään Kunekunen, käänny välittömästi. Älä mene sen lähelle tai missään nimessä ainakaan kosketa sitä. Kerrotaan, että jos menee sen lähelle, menettää järkensä lopullisesti. Jos koskee sitä, koittaa välittömästi kuolema. Kukaan ei tiedä mikä olio on tai mistä se tulee, mutta parhaimmaksi keinoksi välttyä karulta kohtalola on olla huomioimatta sitä.

Inunaki-kylä

Kyseessä on mysteerinen pieni kylä, joka on täysin eristetty muista kylistä, kaupungeista ja itseasiassa koko Japanista. Kylälle johtavalla tiellä on portti, jossa on erilaisia varoituskylttejä. Yhdessä niistä muun muassa lukee "Japanin lait eivät päde täällä". Kylän olemassaolosta kiistellään edelleen. Kerrotaan, että kylän asukkaat harjoittavat kannibalismia ja insestiä ja että porttien toisella puolen murhat ovat osana tavallista elämää. Elektronisia laitteita siellä on turha edes yrittää käyttää, sillä ne eivät tule toimimaan. Sanotaan, että monet ovat lähteneet etsimään kylää, mutta eivät ole koskaan palanneet takaisin.

Disneyn hylkäämä

Jotkut teistä ovat varmasti kuulleet, että Disney on vastuussa ainakin yhdestä oikeasta kummituskaupungista.

Disney rakensi Bakers Bayhyn Bahamalle Treasure Island-lomakohteen. Disneyn risteilyalukset toivat kohteeseen turisteja, jotka nauttivat sen tarjoamista elämyksistä. Disney kulutti arviolta noin 30,000,000 dollaria paikkaan. Kyllä, luit oikein; 30 miljoonaa dollaria.

Sitten Disney hylkäsi sen.

Syynä oli heidän mukaansa matalat vedet (heidän risteilyaluksensa eivät voineet liikkua turvallisesti alueella) ja syytteitä lauottiin myös bahamalaisia työntekijöitä kohtaan, jotka olivat Disneyn mukaan liian laiskoja työskennelläkseen heidän antamiensa aikataulujen mukaan.

Syynä ei ollut kuitenkaan matalat vedet tai se, että työntekijät olivat laiskoja. Molemmat näistä olivat vain nopeasti keksittyjä tekosyitä joiden ajateltiin vaikuttavan edes jollakin tavalla uskottavilta.

Miksi Disney sitten sulki Treasure Islandin?

Luultavasti samasta syystä kuin Mowglin palatsinkin.

Disney aloitti 1990-luvun lopulla Mowglin palatsin rakentamisen Pohjois-Carolinassa sijaitsevan rannikkokaupunki Emerald Islen lähelle.

Siltä varalta ettet tiedä, kuka Mowgli on, hän on Disneyn Viidakkokirjasta tuttu orpo poika, joka on susien kasvattama ja elää sulassa sovussa melkein kaikkien viidakon eläinten kanssa.Viidakkokirja on piirretty elokuva vuodelta 1967.

Mowglin palatsin rakentaminen oli kiistelty hanke alusta alkaen. Disney osti laajalti kallista maata projektia varten ja joidenkin ostettujen alueiden ympärillä pyöri noihin aikoihin myös skandaaleita,
syystäkin; paikallinen hallitus nimittäin laittoi ihmisten koteja pakkolunastukseen ja myi alueet Disneylle. Eräässä tapauksessa vastavalmistunut talo määrättiin välittömästi pakkolunastukseen ilman suurempia selityksiä.

Hallitus otti välistä alueita myös fiktiiviselle valtatie-projektille. Alueilla asuvat ihmiset tiesivät varsin hyvin, mitä on meneillään, joten he ristivät tien "Mikki Hiiren valtatieksi".

Ryhmä Disneyn johtohenkilöitä päätti järjestää kaupunkitapaamisen. Heidän tarkoituksenaan oli vakuuttaa asukkaat siitä, kuinka tuottoisa projektista tulisi alueen taloudelle. He näyttivät Mowglin palatsin pohjapiirrokset ja kertoivat, kuinka työntekijöillä olisi alustavien suunnitelmien mukaan heimo- ja lannevaatteet päällään. Ihmiset raivostuivat ja eräs yleisössä ollut jopa yritti kiivetä lavalle raivon vallassa, mutta järjestysmiehet taltuttivat hänet nopeasti.

Intialainen palatsi, sitä ympäröivä viidakko ja heimovaatteet päällä kulkevat työntekijän eivät varsinaisesti sopineet keskelle suhteellisen varakasta asuinaluetta, joka sattui olemaan myös melkoisen muukalaisvastainen.

Alkoi alueen uusiminen; taloja ja muita "turhia" rakennuksia purettiin, eikä kukaan voinut tehdä mitään estääkseen sitä. Paikallinen televisio ja lehdet olivat olleet aluksi hanketta vastaan, mutta Disney sai vaikutusvallallaan ja rahalla uutisoinnin kääntymään positiiviseksi.

Rakennukset saatiin valmiiksi ja asiakkaita alkoi virtaamaan kohteeseen. Liikenteen määrä kasvoi alueella huomattavasti ja asukkaat joutuivat neuvomaan jatkuvasti eksyneitä turisteja. Turistit eivät aina käyttäytyneet hyvin ja tämäkin lisäsi asukkaiden vihamielisyyttä.

Sitten kaikki vain loppui.

Disney sulki kohteen, eikä kellekään kerrottu syytä. Disneyn lähteminen oli suorastaan unelmien täyttymys asukkaille, jotka olivat vastustaneet projektia alusta alkaen.

- -

En ole ajatellut tätä tapausta kohteen sulkeutumisen jälkeen, josta on nyt jo yli kymmenen vuotta. Asun noin neljän tunnin ajomatkan päässä Emerald Islestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä.

Jonkin aikaa sitten luin kuitenkin artikkelin, jonka joku Treasure Islandin kohteessa sulkemisen jälkeen käynyt oli kirjoittanut ja julkaissut nettiin. Disney oli vain... jättänyt kaiken jälkeensä. Rakennukset olivat lahonneet ja tavarat jääneet paikoilleen. Ilkivaltaa oli myös paikassa harrastettu. Tekijöiksi epäilisin paikan entisiä työntekijöitä, jotka olivat menettäneet työpaikkansa yhtäkkiä. Myös paikallisilla oli varmasti osansa asiassa, sillä ihmiset olivat varmasti yhtä vihaisia Treasure Islandin rakentamisesta kuin ihmiset olivat täällä Mowglin palatsin rakentamisesta.

Ihmisten vihaa Disneytä kohtaan lisäsivät myös huhut, joiden mukaan Disney olisi päästänyt akvaarioissa olleet merenelävät vapaaksi mereen paikan sulkemisen jälkeen. Näihin mereneläviin kuului muun muassa haita.

Postaus Treasure Islandin kohteesta sai minut miettimään asioita. Vaikka Mowglin palatsin sulkemisesta oli kulunut jo vuosia, ajattelin, että olisi mahtavaa tehdä pieni tutkimusretki paikan päälle; ottaa paljon kuvia, kirjoittaa kokemuksistani ja katsoa olisiko raunioissa mitään, mitä voisin ottaa muistoksi itselleni.

Valehtelisin, jos kertoisin että lähdin matkaan heti. Minulla meni vuosi reissun suunnitteluun ja siihen, että oikeasti ryhdyin valmistelemaan Emerald Islelle lähtöäni. Sen vuoden aikana tein paljon taustatutkimusta Mowglin Palatsin kohteesta. Tai no, ainakin yritin. Luonnollisesti yksikään Disneyn omista lähteistä ei maininnut sanallakaan paikasta. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin ilmeisesti ajatellut postata nettiin mitään kohteesta. Myöskään mikään paikallisen median artikkeli ei maininnut sanallakaan kohteesta mitään. Toisaalta se oli kyllä odotettavissa kun muistelee, miten ne olivat aikoinaan taipuneet Disneyn tahtoon.

Sain vasta tietää, että yhtiöt voivat itseasisassa pyytää hakukoneita poistamaan tiettyjä linkkejä joita löytyisi, kun heidän nimensä kirjoittaa hakukenttään. Nyt kun ajattelen tarkemmin, ihmiset ovat varmasti postanneet Disneyn hylkäämistä kohteista, mutta Disney on hiljentänyt kaikki tällä hakukone-kikalla.

Löytääkseni hylätyn lomakohteen, minun piti etsiä todella vanha kartta, jonka olin saanut postissa joskus 90-luvulla. Se lähetettiin kaikille, jotka olivat tuolloin vierailleet vastikään jossain Disney-kohteessa. Saatuani kartan tungin sen huolimattomasti kirjojeni ja sarjakuvieni sekaan. Itseasiassa muistin kartan olemassaolon vasta muutama viikko sitten ja minulta kului pari viikkoa sen löytämiseen. Vanhempani olivat nimittäin laittaneet pitkälti kaikki tavarani lapsuudesta ullakolle, joka on täynnä erilaisia esineitä ja muuta rojua. Onnekseni löysin sen lopulta.

Koitti vihdoin päivä, jota olin vuoden päivät odottanut. Lähtö. Neljän tunnin ajomatka kaupunkiin sujui suhteellisen vaivattomasti. Minun täytyy kuitenkin mainita, etten ole kovin hyvä lukemaan karttaa. Paikallisista ihmisistä ei ollut juurikaan apua suunnistuksessa, sillä suurin osa heistä oli muuttanut alueelle vasta kohteen sulkemisen jälkeen. Vanhemmat asukkaat taas katsoivat vihaisesti ja hätistelivät minut pois, kun aloitin lauseen "Mistä löytäisin Mowglin..."

Minun täytyi siis löytää tie Mowglin palatsiin omin avuin. Ajomatkani aikana ajoin läpi tien, jossa Disneyn istuttamat trooppiset kasvit olivat levinneet ja kasvaneet niin suuriksi, että ne rehottivat osittain tiellä. Tästä tiesin, että olin oikealla suunnalla. Niiden varjossa kasvoi paikallisia kasvilajeja, jotka OIKEASTI kuuluivat sinne.

Lopulta näin kasvien katveesta pilkottavan suuren, puisen portin, joka näytti siltä, ettei sitä olisi avattu vuosikausiin. Muistin katsoneeni joskus luontodokumentin uhanalaisista punapuista ja minusta näytti, että tuo massiivinen portti olisi voitu hyvinkin rakentaa niistä. Ja näin luultavasti olikin. Tajusin, että olin viimein perillä kohteen pääportilla.

Pysäytin autoni ja sammutin moottorin. Jos totta puhutaan, olin hieman peloissani. En tiedä miksi, minulla oli vain outo tunne sisälläni. Nousin kuitenkin autosta ja kävelin lähemmäksi. Liu'utin kättäni porttin puurunkoa vasten ja huomasin, että ainakin tuholaiset olivat ehtineet paikalle ennen minua; osa puusta oli silminnähden lahoa ja hyönteisten jyrsimää. Portin ylä-osassa ohuiden narujen varassa roikkui ruostunut kyltti, johon oli kirjoitettu käsin "Disneyn hylkäämä". Se oli mitä luultavammin jonkun paikallisen pienimuotoinen protesti.

Portit olivat raollaan sen verran, että kokoiseni ihminen sopisi välistä. Autoni saisi siis jäädä tähän. Otin autostani kartan ja kameran ja lähdin kävelemään.

Portin sisäpuolella kasvit olivat yhtä ylikasvaneita kuin aikaisemminkin ja näytti kuin sisällä vallitsisi järjestyksen ja kaaoksen symbioosi; oli tarkkaan harkittuja kukka-istutuksia, jotka olivat kuitenkin painuneet villikasvien ja sienilajikkeiden jyrätessä ne alleen. Kookospuut oli istutettu siisteihin riveihin, mutta niistä pudonneet kookokset olivat mätänevissä läjissä puiden juurilla.

Näin useita patsaita, olihan kyseessä Disneyn kohde, mutta kaikki olivat hajonneet joko ilkivallan takia tai yksinkertaisesti ajan saatossa. Puiset rakennukset olivat lahonneita ja homeisia. Ohittaessani niitä imelä haju lejui nenääni ja sai minut nyrpistämään kasvojani.

Tie vei minut suuren rakennuksen eteen, jonka oletin olevan päärakennus kokonsa takia. Keskellä pihaa oli Baloo-patsas, joka on Viidakkokirja-elokuvien ystävällinen karhu. Baloo tuijotti tyhjällä katseella kaukaisuuteen tassu leppoisasti ilmassa. Hymähdin huomatessani, että patsas oli lintujen ulosteen peitossa ja köynnökset olivat kiertyneet Baloo-paran jalkojen ympärille. Rakennuksen kyljessä luki veikein puisin kirjaimin "Palatsi". Sen maali oli rosoinen ja halkeillut, ja seiniä koristi lukuisat spray-maalilla loihditut kuvat ja kirjoitukset. Oviakaan ei enää rakennuksessa ollut ja näytti siltä, kuin ne olisi revitty saranoineen irti.

Katsahdin oviaukon yläpuolelle, jossa luki sama teksti, jonka olin nähnyt aikasemminkin: "Disneyn hylkäämä". Astuin sisään.

Oi voisimpa kertoa teille, että löysin sisältä arvokkaita vanhoja esineitä, rahaa pullollaan olevia kassakoneita tai kodittomien ihmisten asuinyksikön.... Mutta ei, en löytänyt.

Rakennus oli täysin tyhjä. Jopa niin tyhjä, että vaikutti siltä kuin ihmiset olisivat varastaneet jopa tapetit seinistä. Kaikki esineet, jotka olivat olleet liian suuria varastettavaksi,  oli pinottu keskelle valtavaa salia. Kävellessäni eteenpäin askeleeni kaikuivat kolkosti ympäri rakennusta. Huomasin seinällä olevan pohjapiirroksen, johon oli merkattu, mitä löytää mistäkin huoneesta. Etsin piirroksesta kiinnostavimmilta kuulostavat huoneet ja suuntasin ensimmäiseksi keittiöön.

Keittiö oli juuri sellainen kuin keittiön tuollaisessa paikassa kuvittelisikin olevan; kustannuksissa ei oltu säästelty ja keittiöstä löytyi kaikki kodinkoneet, tasot ja vähän enemmänkin. Aika ei ollut kuitenkaan tässä tilanteessa kullannut muistoja, vaan jokainen lasipinta oli rikottu, ovet revitty saranoiltaan, metallipinnat murjottu pilalle ja kaiken tämän lisäksi keittiössä leijaili kuvottava lemu.

Löysin jättimäisen pakastimen, joka oli täynnä tyhjiä hyllyjä. Katosta roikkui rivi metallisia koukkuja ja oletin katsomieni ruoka-ohjelmien perusteella, että ne olivat varmaan lihalle tarkoitettuja. Seisottuani hetken pakasteessa huomasin, että nuo koukut heiluivat jokainen satunnaiseen suuntaan. Liike oli niin hidas ja huomaamaton, että sitä oli melkein mahdotonta edes nähdä. Ajattelin, että heilumisen oli luultavasti aiheuttanut se, kun olin astunut sisään pakasteeseen, joten tartuin kädelläni yhteen koukkuun pysäyttäen sen liikkeen.

Vessat olivat aika lailla samanlaisessa kunnossa kuin edellisetkin paikat. Aivan kuten Treasure Islandinkin kohteessa, joku oli lyönyt posliiniset altaat hajalle. Lattialla oli pieni lätäkkö vettä (tai ainakin toivon niin), joka haisi niin pahalta, etten viitsinyt jäädä vessaan enää pidemmäksi aikaa. Yksi outo asia kuitenkin sekä naisten että miesten vessassa oli se, että vessanpöntöissä oli vettä ja osa hanoista oli joko päällä tai vuoti vettä. Luulisi, että alueen vedet olisi katkaistu jo aikoja sitten.

Kohteessa oli paljon erilaisia paikkoja, mutta aikani ei riittänyt mitenkään kaikkien niiden tutkimiseen. Muutama rakennus jonne kurkistin oli hajotettu melkeinpä täysin, joten en olettanut löytäväni niiden sisältä mitään tutkimisen arvoista.

Eräs huone oli poikkeus, sillä olin varma, että kuulin todella hiljaista keskustelua sieltä. Oletin, että kyseessä olisi televisio tai radio, mutta miten ne toimisivat paikassa, joka on ollut suljettuna niin pitkään? Sanat olivat kuin kuiskauksia, ehkä ne olivatkin minun hengitykseni ääniä, jotka kaikuivat rakennuksen nurkissa ja saivat minut kuulemaan harhoja. Nämä asiat kuitenkin kuulin:

- En uskonut sitä.
- (Lyhyt epäselvä vastaus, jota en kuullut)
- En tiennyt sitä. En tiennyt sitä.
- Isäsi kertoi sinulle.
- (Jälleen epäselvä vastaus tai jonkinlaista nyyhkyttämistä)

Okei, tiedän, kuulosta naurettavalta. Haluan kuitenkin kertoa todenmukaisesti kokemuksistani kohteessa. Huoneessa olisi saattanut myös olla jotain kodittamia jotka olisivat voineet vaikka puukottaa minua. Kohautin harteitani ja vakuutin itselleni, että olin kuullut vain harhoja.

Saavuin jälleen päärakennuksen eteen ja tajusin, etten ollut löytänyt mitään mainitsemisen arvoista. Samalla huomasin näkökentässäni jotain kiinnostavaa, mitä en ollut aikaisemmin ilmeisesti edes huomannut. Rakennuksen pihalla oli melkeinpä elävää pytonia muistuttava, yli kaksimetrinen patsastas hienon jalustan päällä. Aurinko oli jo laskemassa ja sen valo osui TÄYDELLISESTI patsaaseen juuri oikeassa kulmassa.

Lähestyin patsasta, kaivoin taskustani kameran ja nappasin kuvan. Pinnistin varpaillani ja otin toisen. Sitten siirryin lähemmäksi ottaakseni lähikuvan patsaasta.

Pyton nosti hitaasti päätään, katsoi suoraan silmiini ja luikerteli nopeasti ylikasvaneen ruohikon sekaan. Käärmeen ruho näytti jatkuvan loputtomiin ja jos minun pitäisi veikata, sanoisin, että se oli loppujen lopuksi yli 24 metriä pitkä. Katsahdin karttaa ja huomasin, että seison matelijoiden rakennuksen vieressä. Olisi pitänyt arvata, mietin. Muistin huhun, jonka mukaan Disney olisi päästänyt merenelävät vapaaksi mereen. Mikseivät he muka olisi tehneet samaa maalla liikkuville eksoottisille eläimille.

Olin sanaton ja epäilemättä olin tuijottanut käärmeen perään suu auki jo ikuisuuden, ennen kuin palasin takaisin maan pinnalle. Räpsytin silmiäni pari kertaa ja peräännyin muutaman askeleen; en todellakaan aikonut ottaa minkäänlaista riskiä siitä, että mahdollisesti myrkyllinen käärme palaisi takaisin, joten päädyin kävelemään päärakennuksen sisälle.

Etsin katseellani istumispaikkaa, sillä jalkani olivat täysin hyytelönä. Lasinsirpaleita ja mätäneviä lehtiä täynnä oleva lattia ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta, eikä myöskään läjä huonekaluja keskellä huonetta ollut oikein tukevan näköinen. Muistin nähneeni aikaisemmin jonkinlaisen portaikon rakennuksen aulan lähellä ja päätin mennä sinne istumaan hetkeksi, jotta saisin hengitykseni ja etenkin sykkeeni tasaantumaan.

Löysin portaikon, joka oli tarpeeksi kaukana rakennuksen ovista, joten se oli säilynyt suhteellisen puhtaana. Huomasin, että portaikon viereisellä seinällä roikkui kyltti, johon oli jälleen kirjoitettu "Disneyn hylkäämä" Otin kyltin seinältä ja asetin sen takapuoleni alle, enhän voinut olla varma mitä kaikkea likaa portaissa todellisuudessa olisi.

Portaikko meni alaspäin. Sen alapäässä oli melko hämärää, joten en kunnolla nähnyt, mitä siellä oli. Käytin kamerani salamaa improvisoituna taskulamppuna ja huomasin, että portaikon päässä oli metallinen ovi jossa roikkui lukko. Ovessa oli - tällä kertaa oikea - kyltti jossa luki "VAIN MASKOTEILLE! KIITOS!"

Mielialani kohosi, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tuon oven takana saattaisi olla mielenkiintoisia esineitä takavuosilta. Toisekseen, lukko oli yhä ovessa. Kukaan ei ollut siis mennyt alakertaan; eivät vandaalit, varkaat... Ei kukaan. Tuo paikka oli luultavasti ainoa, josta löytäisin jotain kiinnostavia kuvauskohteita tai ehkäpä jonkun kivan pienen matkamuiston. Olin tullut kohteeseen sillä ajatustavalla, että saan ottaa mitä haluan koska kaikki on hylättyä tavaraa.

Minulla ei mennyt kauaa aikaa oven lukon rikkomiseen. Tai oikeastaan, en rikkonut lukkoa, rikoin ovessa olleen metallisen liuskan jossa lukko oli kiinni. Aika oli tehnyt enemmän ovelle mitä minä tein, joten onnistuin vääntämään liuskaa tarpeeksi, jotta sain ruuvit irti. Kummaa, ettei kukaan ollut yrittänyt mennä ovesta läpi ennen minua.

Huoneen takaa paljastui hyvin paljon muusta rakennuksesta eroava paikka; siellä oli jopa valot! Tai no, joka toinen katossa olevista lampuista oli päällä ja nekin välkkyivät. Mitään ei myöskään ollut varastettu tai rikottu, mutta tavarat olivat kulahtaneet. Pöydillä oli muistilappuja ja kyniä, seinillä oli kellot, tuoleja oli siellä täällä... Seinällä oli oikeasti jopa yksi vanha käkikello. Eräs oviaukko vei tauko-huoneeseen, jossa oli ikivanha televisio ja jo kuivaksi mennyttä mädäntynyttä ruokaa lautasilla.

Näkemäni muistutti minua katastrofi-elokuvista, joissa paikat on jätetty sellaisiksi, kuin ne olivat evakuoinnin hetkellä olleet.

Kävellessäni labyrintin omaisessa kellarissa eteenpäin minua alkoi mietityttämään näkemäni yhä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmas kävelin, sitä enemmän paikat menivät sotkuisiksi; pöytiä ja hyllyjä makasi lattialla, tuoleja oli sikin sokin, paperit olivat levinneet pitkin lattiaa ja eräskin matto oli kostean lattian vaikutuksesta täysin homeessa. Homeessa olivat myös huonekalut; kaikki puinen oli läpimätää ja koskettaessa lahosivat rikki. Eräässä huoneessa oli vaaterekki täynnä vaatteita ja irvistin inhosta huomatessani niidenkin olevan täynnä homepilkkuja.

Valot vähenivät, mitä kauemmas menin synkkää ja tunkkaista käytävää pitkin. Huomioni kiinnittyi oveen, Joka oli musta-kelta-raitainen ja siinä luki "HAHMOJEN PUKUHUONE 1".

Ovi ei auennut. Sen takana olisi luultavasti kaikki klassisten Disney-hahmojen asut ja minä todellakin halusin kuvata niitä. Yritin avata ovea kaikilla erilaisilla tavoilla, mutta mikään ei tehonnut, ovi oli jumissa. Huokaisin, ja käännyin lähteäkseni. Kuulin selkäni takaa oven narahtavan auki.

Käännyin ja taputin mielessäni itseäni olkapäälle. Astuin täysin pimeään huoneeseen. Valon lähteenä käytin kamerani salamaa löytääkseni valonkatkaisijan. Huoneessa ei kuitenkaan sitä ollut.

Yhtäkkiä kuulin särähdyksen ja huoneen kattovalot alkoivat hitaasti syttyä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin silmäni tottuivat valoon. Huone oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellutkin sen olevan. Lukuisia tuttuja Disney-asuja roikkui seinillä, joita katsoin ihaillen. Takaseinällä oli rekki, joka oli tarkoitettu ilmeisesti pelkästään lannevaatteille ja alkuasukas-tyylisille vaatteille.

Eräs asia kuitenkin oli mielestäni outo ja halusinkin ottaa siitä ensimmäisen kuvan; toisista asuista poiketen keskellä lattiaa oli Mikki Hiiri-asu joka makasi selällään kuin murhan uhri. Asun musta turkki oli mätä ja asusta puuttui tukkoja karvaa. Vielä oudompaa oli asun väri; se oli kuin negatiivi- kuva oikeasta Mikki Hiirestä; musta siitä mistä sen olisi pitänyt olla valkoinen ja valkoinen siitä mistä sen olisi pitänyt olla musta. Tavallisesti punaiset henkselit olivat nyt vaalean siniset.

Näky oli lopulta niin karmiva, että päätin ottaa kuvan siitä vasta viimeisenä.

Otin useita kuvia seinällä roikkuvista asuista ja niiden jähmettyneistä kasvonpiirteistä; ylhäältä, alhaalta, sivuilta ja lopulta suoraan edestä, joiltain asuista puuttui jopa muovisilmiä. Halusin ottaa myös yhden lavastetun kuvan hahmon päästä homeisella lattialla. Kurotin käteni seinällä roikkuvan  Aku Ankka-hahmon asun pään ympärille ja irrotin sen hennosti, jottei se hajoaisi käsiini. Katsoin käsissäni olevan hahmon muovisia silmiä. Kolaus sai minut hypähtämään säikähdyksestä.

Katsoin jalkoihini ja näin kenkieni välissä oikean ihmisen pääkallon. Se oli ilmeisesti tippunut maskotin pään sisästä lattialle ja kallon sirpaleet olivat levinneet jalkoihini. Vain tyhät kasvot ja leuka säilyivät ehjänä ja näytti kuin se olisi tuijottanut minua.

Pudotin käsissäni olleen hahmon pään välittömästi ja hyppäsin taaksepäin.

Minun täytyi ottaa kuva siitä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Tarvitsen todistusaineistoa varsinkin, jos Disney yrittää jotenkin peitellä asiaa. Mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Disney olisi vastuussa tästä.

Lattialla maannut Mikki Hiiri-hahmo alkoi hitaasti nousta.

Ensin se nousi istumaan, sitten ylös seisomaan. Se asu... Tai kuka ikinä oli asun sisässä seisoi keskellä huonetta ja sen muoviset silmät ja ilmeettömät kasvot tuijottivat minua samalla kun hoin ääneen "Ei..." yhä uudelleen ja uudelleen.

Kädet täristen ja sydän hakaten onnistuin ottamaan kamerani ja otin kuvan siitä.

Digikamerani näytölle ilmestyi huonolaatuinen kuva Mikki Hiiri-asusta. Sitten näyttö muuttui mustaksi.

Kohotin katseeni ylös eteeni.

"Hei," se sanoi käheällä ja hiljaisella äänellä, joka kuitenkin vastasi täydellisesti Mikki Hiiren oikeaa ääntä. "Haluatko nähdä pääni irtoavan?"

Se alkoi repiä omaa päätään valkoisilla hanskoilla peitetyillä käsillään.

Lopulta sen sormet upposivat syvälle kaulaan. Sen kaulasta alkoi valua paksua, paakkuista, keltaista nestettä.

Käännyin pois päin kuullessani lihan repeävän. Ryntäsin ovesta ulos ja viimeinen asia, jonka huoneessa näin, oli oven yläpuolelle kaiverrettu teksti "Jumalan hylkäämä"

En koskaan saanut kuvia kamerastani. En koskaan kirjoittanut blogi-postausta asiasta. Juostessani tajusin, miksi Disney ei halunnut kenenkään tietävän paikasta.

He eivät halunneet kenenkään pääsevän sisään.

He eivät halunneet kenenkään tuollaisen pääsevän ulos.

Murha Lululemon-vaatekaupassa

vas. Jayna Murray, oik. Brittany Nordwood

On maaliskuun 12 päivä, vuonna 2011. Päivä lähenee jo loppuaan ja korkealaatuisia joogavaatteita myyvässä Lululemon-kaupassa työntekijät Jayna Murray, 30, ja Brittany Nordwood, 29, ovat sulkemassa ovia. Kuka olisi arvannutkaan, että seuraavana aamuna Murray löydetään kaupasta raa'asti murhattuna ja Brittany kaupan vessasta sidottuna ja yltäpäältä veressä.

Brittany Nordwood kiidätetään ambulanssilla sairaalaan jossa selviää, että hän on onnekseen selvinnyt säikähdyksella; vain muutamia haavoja, ruhjeita ja isku otsassa. Veren määrästä olisi voinut luulla, että Brittany olisi saanut vakaviakin vammoja. Hänelle tehtiin tutkimuksia myös raiskaukseen liittyen, mutta mitään siihen viittaavaa ei löydetty. Todettiin, että hän fyysisesti tarpeeksi hyvässä kunnossa kertoakseen illan tapahtumista poliisille.

Brittany kertoo, että hän ja Jayna Murray ovat lähteneet koteihinsa samaan aikaan tuona kohtalokkaana iltana työpäivän päätyttyä. Hän kuitenkin huomasi matkalla, että oli unohtanut lompakkonsa työpaikalleen. Lompakossa sattui olemaan nimittäin hänen metro-korttinsa, jota tarvitsi päästäkseen kotiinsa. Jayna oli ollut vastuu-vuorossa illalla, joten hänellä oli ainoat avaimet kaupan oviin. Kello oli jo 10 illalla, kun Brittany soitti Jaynalle kertoen unohduksestaan. Jayna kertoi itsekin unohtaneensa jotain ja suostui ajamaan takaisin. Brittany kertoi Jaynan parkeeraaneen autonsa suoraan kaupan ulko-oven eteen.

Jayna avasi kaupan oven ja naiset menivät sisään. Brittany ei kyennyt löytämään lompakkoaan, joten Jayna auttoi häntä etsinnässä. Brittany kertoi poliiseille, etteivät he olleet laittaneet kaupan valoja päälle, sillä kauppa oli mennyt jo aikoja sitten kiinni, eivätkä he halunnneet herättää huomiota mahdollisissa ulkona liikkuvissa ihmisissä. Jayna oli todennut jonkin ajan kuluttua, että Brittany saisi lainata tämän metro-korttia ja he voisivat etsiä Brittanyn lompakon seuraavan päivänä. Brittany kertoi, että kun he olivat juuri olleet lähdössä kaupasta, olivat he huomanneet, että ulko-ovi oli kokonaan auki. He kummastelivat tätä yhdessä ja olivat varmoja siitä että olivat sulkeneet oven, mutta eivät kuitenkaan lukinneet. Juuri silloin kaksi maskipäistä miestä oli hyökännyt vaaterekkien takaa molempien naisten kimppuun. Toinen oli ollut Brittanyn mukaan erittäin kookas ja pitkä, toinen taas hennompirakenteinen ja lyhyt. Hän kertoi miesten olleen vaaleaihoisia ja kertoi havaintonsa perustuneen siihen, että toinen miehistä oli haukkunut häntä rasistisella tavalla.

Miehet aloittivat silmittömän väkivallan ja raahasivat naiset takahuoneisiin, Brittanyn toiseen ja Jaynan toiseen. Brittany kertoi, kuinka oli kuullut Jaynan huudot toisesta huoneesta. Ne olivat hänen mukaansa olleet aluksi voimakkaita, mutta ajan kuluessa hiipuneet ja lopulta toisessa huoneessa oli ollut haudan hiljaista. Mies sitoi Brittanyn kädet ja jalat kaupasta löytyneillä vetoketjuilla. Omista kokemuksistaan hän kertoi, että mies oli muun muassa viillellyt häntä sekä lyönyt erilaisilla esineillä. Lopulta mies oli raiskannut Brittanyn.

Kauheudet eivät kuitenkaan päättyneet tähän; Mies raahasi Brittanyn viereiseen huoneeseen, missä Jayna makasi kuolleena. Mies heitti Brittanyn ruumiin päälle. Tämä oli viimeinen kerta tuon illan aikana, kun Brittany oli nähnyt Jaynan. Lopulta miehet veivät Brittanyn henkilökunnan vessaan. He olivat vain todeneet säästävänsä Brittanyn hengen, koska tämä oli ollut "parempi pano". Sitten he lähtivät. Brittany kertoi olleensa vessassa aamuun asti.

Palataan maaliskuun 13 päivän aamuun. Lululemon-kaupan managaeri Rachel Oertli saapuu sovitusti aamuvuoroon vain huomatakseen, ettei kaupan ovi olekaan lukossa. Astuttuaan sisään hän ymmärtää, että jotain kauheaa on tapahtunut kaupassa; vaaterekkejä on kaatunut, verta on lattialla, seinissä ja ovissa. Lisäksi lattialla näkyy verisiä kengänjälkiä. Heti Lululemon-kaupan vieressä on Apple-kauppa, jonka ulkopuolella ihmisiä jonottaa sisään. Eräs miehistä näkee Rachelin Lululemon-liikkeen lasi-ikkunoiden läpi ja huomaa välittömästi, että jotakin on meneillään. Mies saapuu Rachelin luokse ja tämä kertoo näkemästään. Mies tarjoutuu tutkimaan rakennuksen takahuoneet ja käskee Rachelia odottamaan kaupan etu-osassa. Hän seuraa verijälkiä takahuoneeseen ja löytää naisen ruumiin. Samalla hetkellä hän kuulee vaimeaa kolinaa, joka tulee henkilökunnan vessan oven takaa. Mies avaa oven ja löytää vessasta naisen, joka makaa selällään raajat sidottuina. Hän huomaa, että nainen hengittää edelleen ja ryntää Rachelin luokse huutaen tätä soittamaan hätänumeroon välittömästi. Rachelin järkytys on melkoinen, kun tajuaa naisten olevan kaupan työntekijöitä.

"Kauppani takaosassa on kaksi ihmistä. Toinen vaikuttaa kuolleelta ja toinen hengittää." Rachel parkaisee puhelimeen.

Erityisesti kaupan takahuone oli täynnä veriroiskeita

Poliisit alkoivat välittömästi tutkimaan tapausta. Kaupan kassat oli kaikki tyhjennetty viimeistä kolikkoa myöten. Vaikutti siis siltä, että kyseessä oli ryöstö, joka oli saanut synkän käänteen Jaynan kuoltua. Jaynan ruumiinavauksesta selvisi, että hänellä oli ainakin yli 330 erilaista vammaa, jotka koostuivat kuristamisesta, viiltelystä ja hakkaamisesta erilaisilla esineillä. Selvisi myös, että Jayna oli ollut elossa jopa viimeiseen iskuun asti. Poliisin mielessä pyöri kysymyksiä; Miksi naisten vammat erosivat niin paljon toisistaan? Miksi miehet olivat säästäneet Brittanyn hengen? Toinen poliiseja askarruttanut asia oli se, etteivät Brittanyn kuvailemat maskipäiset ryöstäjät olleet tuoneet mukanaan käsi- tai ampuma-aseita. He olivat suorittaneet väkivallantekonsa käyttäen ainoastaan kaupasta löytyneitä esineitä; buddha-patsaita, työkalupakin sisältöä, vetoketjuja sekä hengareita.

Alkoi ryöstäjien metsästäminen. Poliisi aloitti lähi-alueen valvontakameroista, sillä kaupassa ei ollut ainuttakaan kameraa. Heidän onnekseen viereisessä Apple-kaupassa oli yksi kamera, joka kuvasi jalkakäytävää. Poliisin tutkiessa kameran tallenteita, he näkivät nauhalla kaksi Brittanyn kuvailuun sopinutta miestä kävelemässä Lululemon-kaupan lähettyvillä niihin aikoihin, kun naiset olivat palanneet takaisin kauppaan; toinen oli lyhyempi, toinen pidempi ja molemmat olivat pukeutuneet mustiin. Kaikille alueen sekä lähialueiden poliiseille annettiin valvontakamera-nauhalta saadut kuvat epäilyistä. Poliisit alkoivat valvomaan kaupan edustaa usean päivän ajan ja toivoivat, että mysteerimiehet niin sanotusti "palaisivat rikospaikalle". Kuinka ollakaan, heidän ei tarvinut monta päivää odottaa, kun nämä samaiset miehet kävelivät yhdessä kadulla. Eräs poliisi meni heidän luokseen suoraan ja näytti kyseistä kuvaa. Hän kysyi, tietävätkö miehet, keitä kuvassa on. Miehet totesivat olevansa kuvassa, mutta poliisin pettymykseksi kertoivat, että ovat läheisen ravintolan työntekijöitä ja kulkevat tästä usein ohi. Tämä ei siis johtanut mihinkään.

Poliisi huomasi, että Brittany oli kertonut Jaynan tulleen ryöstö-iltana autollaan kaupalle. Autoa ei kuitenkaan enää seuraavana aamuna ollut kaupan edessä, vaan se löytyi usean korttelin päästä. Auton sisältä otettujen näytteiden mukaan sisäpinnoilla oli ollut Brittanyn verta. Brittany kertoi, että oli unohtanut sanoa poliiseille seuraavan asian; ryöstäjät olivat hänen mukaansa pakottaneet tämän ajamaan auton sen löytöpaikalle. He olivat vannottaneet, että Brittanyn täytyisi kävellä suorinta tietä takaisin kaupalle. Jos hän kertoisi yhdellekään ulkopuoliselle, mitä aikaisemmin sinä iltana olisi tapahtunut, hän olisi kuollut. Brittany jopa kertoi nähneensä kävellessään poliisin, muttei ollut sanonut tälle mitään.

Poliisit alkoivat epäilemään päivä päivältä yhä enemmän Brittanyn kertomusta ulkopuolisista tunkeutujista. Yli 150 ihmistä haastateltiin asian tiimoilta. Myös Brittanyn puhelin takavarikoitiin ja yli 11,000 tekstiviestiä tutkittiin. Poliisi oli rikospaikkaa tutkiessaan huomannut paljon outoja asioita, jotka eivät sopineet lainkaan Brittanyn kertomukseen illan kulusta. Kaupassa oli hätäuloskäynti, jonka oven sai auki pelkästään henkilökunnan avaimilla. Tässä kyseisessä ovessa oli verijälkiä ja kuinka ollakaan, avaimet olivat lukossa kiinni. Kellä oli kaupan avaimet? Jaynalla. Brittany oli kuitenkin aikaisemmin kertonut poliisille, että oli kuullut heti aluksi kuinka toinen ryöstäjistä oli pahoinpidellyt Jaynan hengiltä. Hän ei myöskään maininnut, että olisi itse päässyt missään vaiheessa vapaaksi ja juossut ovelle. Hänen olisi täytynyt saada myös jollakin tavalla avaimet Jaynalta, joka oli takahuoneessa toisen ryöstäjän kanssa.

Hätäuloskäynti

Eräs hyytävä seikka illan kulussa on se, että viereisessä Apple-kaupassa oli tapon aikana paikalla manageri sekä yksi työntekijä ja he kuulivat seinän läpi, kun Jaynaa murhattiin. He muun muassa kertoivat kuulleensa naisten ääniä; "Puhu minulle. Älä tee tätä. Puhu minulle. Mitä tapahtuu?". Noita lauseita seurasivat useat huudot, kiljaisut ja erilaiset taistelun äänet. Lopulta viimeinen lause kuului "Jumala auta minua... Ole kiltti ja auta minua." kunnes ääni vaimeni kokonaan. Myöhemmin Apple-kaupan sisältä kuvattu video näyttää, kuinka työntekijä kuuntelee seinän läpi toisen kaupan tapahtumia. He eivät tehneet mitään, jonka takia useat ihmiset kritisoivat heitä jälkeenpäin. Manageri kertoi olettaneensa, että kyseessä on vain jonkinlainen riita. Apple-kaupan managerin ja työntekijän kertomukset kuitenkin paljastivat tutkimusten aikana jotain karmivaa; Lululemon-kaupasta ei kuulunut lainkaan miesten ääniä, pelkästään naisten.

Brittany joutui useaan kuulusteluun ja vakuutti jokaisella kerralla, että oli kertonut kaiken todenmukaisesti. Poliisit päättivät alkaa tutkimaan Brittanyn menneisyyttä, jotta selviäisi, oliko hän sittenkään niin puhtoinen mitä antoi ymmärtää.

Poliisien tutkimusten mukaan Brittanyllä oli pitkä historia varastelemisesta. Koko rikosvyyhti alkoi purkautua kun selvisi, että hän oli varastanut myös työpaikaltaan Lululemonista. Lululemon-liikkeillä on käytäntö, että jokaisen työvuoron päätteeksi kumpainenkin työntekijä tarkistaa toisen laukun siltä varalta, että jotain olisi varastettu. Olihan kyseessä tavallista kalliimpia vaatteita myyvä liike. Selvisi myös, että muut työntekijät olivat saaneet vihiä Brittanyn varastelusta ja olivat neuvotelleet asiasta vain päivää ennen ryöstöä. He olivat päättäneet, että jos Brittany jäisi kiinni rysän päältä, hänet potkittaisiin välittömästi ulos. Myös Jayna oli tietoinen keskusteluista, olihan hän ollut niissä osallisena.

Poliisi päätti pidättää Brittany Nordwoodin epäiltynä Jayna Murrayn murhasta. Katsottiin, että Brittany oli lavastanut ulkopuolisten tunkeutujien tulemisen kauppaan.

Poliisin mukaan Jayna olisi tuon epäonnisen vuoron jälkeen tarkistanut Brittanyn laukun vain löytääkseen sieltä kaupassa myytävät jooga-housut. Hän kysyi asiasta Brittanyltä, joka kertoi ostaneensa housut aikaisemmin toisen työntekijän ollessa kassalla. Jayna soitti tälle kyseiselle työntekijälle, joka kertoi ettei ollut myynyt Brittanylle mitään kyseisenä päivänä. Kun Jayna oli kysynyt Brittanylta asiasta, heidän keskustelunsa ajautui riitaan. Yhtäkkiä Brittany oli aloittanut silmittömän väkivallan Jaynaa kohtaan, joka koitui 20 minuutin kuluttua Jaynan kuolemaksi. Jossakin vaiheessa Jayna oli onnistunut pakenemaan hätäuloskäynnille asti, mutta hän ei ollut ehtinyt avata ovea. Brittany päätti lavastaa tapon ryöstöksi. Kaupassa oli kenkiä, jotka Brittany oli tuhrinut Jaynan verellä ja tehnyt verijälkiä lattiaan. Hän oli myös kaatanut rekkejä,heitellyt tavaroita ympäriinsä ja tyhjentänyt kassat rahoista. Brittany oli myös viillellyt itseään, lyönyt esineillä sekä tuhrinut itsensä Jaynan verellä jotta näyttäisi siltä, että häntäkin olisi pahoinpidelty. Lopulta hän meni henkilökunnan vessaan, sitoi kätensä ja jalkansa vetoketjuilla (tutkimuksissa ilmeni, että vetoketjut oli solmittu siten, että Brittany on ne itse kyennyt sitomaan.) ja jäi odottamaan aamuvuorolaisen tuloa töihin.

Brittany lavasti kengänjäljet kaupasta löytyneillä kengillä

Brittany Nordwood tuomittiin Jayna Murrayn murhasta elinkautiseen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.

Tapauksesta on kirjoitettu kaksi kirjaa: The Yoga Store Murder: The Shocking True Account of the Lululemon Athletica Killing ja Murder in the Yoga Store: The True Story of the Lululemon Killing.

Yhdysvalloissa, Marylandissa sijaitsevan kaupan ulkokuori on muuttunut. Ikkunoiden yläosaa koristaa kaunis kuvitus, joka on kunnianosoitus Jayna Murrayn tavalle elää rakkaudella, intohimolla ja ylväydellä.

Annabelle-nukke ja muita kirottuja esineitä

Annabelle-nukke

Annabelle- sekä The Conjuring-elokuvien myötä maailmankuuluksi nousseen nuken todellinen tarina on mystinen. Sen tiedämme, että nukke on ollut jo pitkään paranormaalin tutkijoiden, Ed ja Lorraine Warrenin perustaman, Connecticutissa sijaitsevan kirottujen esineiden museon kuuluisin esine.

Warrensit ovat kertoneet, että eräs lääketieteen opiskelija nimeltä Donna oli saanut nuken äidiltään 1970-luvulla. Donna sekä hänen huonetoverinsa huomasivat vain muutaman päivän sisällä, että nuken asento saattoi muuttua kun kukaan ei katsonut. Tästä he eivät kuitenkaan vielä hätkähtäneet, vaan ajattelivat, että tälle kaikelle saattaisi olla jokin looginen selitys. Mutta kun nukke alkoi vaihtaa huoneita itsekseen, he päättivät hakea apua psyykikolta. Psyykikko totesi, että nuken on riivannut pikkutytön henki. Pikkutyttö, nimeltään Annabelle Higgins, oli kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Psyykikko kertoi myös, että henki oli kertonut haluavansa olla vain rakastettu, eikä toivonut mitään pahaa kellekään. Donna huonekavereineen sääli tyttöä, joten he päättivät antaa Annabellen hengelle luvan pysyä nukessa.

Rauhallista yhteiseloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun nukke tai pikemminkin henki sen sisällä, hyökkäsi Donnan ystävän kimppuun. Donna oli saanut tarpeekseen ja päätti ottaa yhteyttä pappiin. Pappi tunsi Warrensit hyvin, olivathan nämä aikaisemminkin auttaneet kirottujen esineiden kanssa. Hän otti näihin yhteyttä ja Warrensit totesivat miltei välittömästi, ettei kyseessä suinkaan ole tavallinen henki vaan demoni, joka on naamioinut itsensä pikkutytön hengen taakse. Nähtiin parhaaksi, että nukke lähtee Warrensien mukaan. Elettiin vuotta 1971. Warrensit päättivät laittaa Annabellen näytille lasiseen kaappiin, mutta lukitsivat sen visusti, jottei kukaan pääsisi koskemaan nukkea... tai mikään pääsisi ulos kaapista. Kaikki museossa vierailijat eivät kuitenkaan ole uskoneet nuken kykyihin ja vähätelleet ja jopa pilkanneet nukkea kaapin vieressä. Outoa on se, että nämä samaiset vieraat ovat museosta lähdettyään saattaneet joutua läheltä piti-tilanteisiin, onnettomuuksiin tai jopa kuolonkolareihin.

Ed Warren kuoli 79-vuotiaana vuonna 2006. Lorraine kuoli samana vuonna 92-vuotiaana. Heidän vävypoikansa, Tony Spera omistaa nykyisin nuken ja kertoo, ettei Annabellea ole tähän päivään mennessä koskaan päästetty pois lasikaapista.

Lorraine Warren Annabelle-nuken kanssa

The Dybbuk Box

Kaapin ympärille on laitettu suolareunus jotta pahantahtoinen henki ei pääse ulos

Kevin Mannis osti viinikaapin netistä vuonna 2001. Kaappi oli kuulunut vanhalle puolalaiselle naiselle ja tämän lapsenlapsi kertoi Mannisille, että isoäiti oli pitänyt kaappia piilossa muilta eikä ollut koskaan antanut kenenkään avata sitä. Mannis alkoi välittömästi ostopäätöksensä jälkeen nähdä järkyttäviä painajaisia. Myös hänen läheisensä kertoivat kärsivänsä uniongelmista samoihin aikoihin. Kevin ei kuitenkaan osannut yhdistää viinikaappia painajaisten aiheuttajaksi vielä tuolloin ja päätti lahjoittaa kaapin äidilleen. Sinä samaisena päivänä hänen äidilleen tuli aivoinfarkti. Siitä lähtien jokaiselle viinikaapin uudelle omistajalle on tapahtunut kauheita asioita. 

Toiseksi viimeinen omistaja, lääketieteellisen museon kuraattori Jason Haxton päätti selvittää mystisen viinikaapin alkuperän jolloin selvisi, että sillä oli kytköksiä holokaustiin. Uskottiin, että kaapin on riivannut Dybbuk, levoton, usein pahansuopa juutalaiseen mytologiaan kuuluva henki. Sen kerrotaan riivaavan ja vainoavan myös eläviä olentoja. Haxton päätti kirjoittaa viinikaapista kirjan, The Dibbuk Box. 

Dybbuk

Haxton myi kaapin nykyiselle omistajalle, Zak Bagansille, joka tunnetaan muun muassa Ghost Adventures-televisiosarjasta. Bagansilla on Las Vegasissa museo, jossa on mittava kokoelma erilaisia paranormaaleita ja kirottuja esineitä. Tähän kokoelmaan myös viinikaappi päätyi.

Kaapin tarinaan perustuu myös elokuva, The Possession.

Rap-artisti Post Malone oli vierailemassa Zak Bagansin luona. Hän halusi näyttää artistille viinikaapin, josta seurasikin surkeiden sattumusten sarja. Bagansin koskettaessa kaappia Post Malone kosketti samaan aikaan tämän olkapäätä. Bagansin mukaan tämä riittää kiroukseen. Post Malone oli silminnähden ahdistunut ja veti Bagansin mukanaan pois huoneesta. Tämän kohtaamisen jälkeen artistille on tapahtunut outoja asioita; hänen yksityislentokoneensa on meinannut pudota alas, hän on joutunut kolariin ja hänen entiseen kotiinsa murtauduttiin (varkaiden kohteena oli Post Malone, mutta he eivät tienneet ettei artisti ollut asunut kyseisessä asunnossa kuukausiin). Hän jopa itse sanoi että "Jumala taitaa todella vihata minua."

Video tapauksesta:

Kuoleman tuoli

Tämä tuoli kuului murhaajalle nimeltä Thomas Busby. Ennen kuin hänet tuomittiin teoistaan hirttämällä, hänen viimeinen toiveensa oli saada ruokailla vielä kerran suosikki pubissaan. Kerrotaan, että syötyään Busby oli noussut ylös ja julistanut "Kuolkoon jokainen joka uskaltaa istua tuolilleni." Sen jälkeen jopa 63 ihmistä jotka ovat istuneet tuossa kyseisessä tuolissa ovat kuolleet yllättäen.

Kun kuolemien määrä alkoi vaikuttaa liian suurelta ollakseen vain sattumaa, pubin omistaja lahjoitti vuonna 1972 tuolin Iso-Britanniassa sijaitsevalle Thirskin Museolle. Tuoli on kiinnitetty 1,5 metrin korkeuteen seinälle jotta säästyttäisiin muilta kuolonuhreilta.

Thomas Busby

Anna Bakerin häämekko

Vuosi oli 1849 kun rikkaasta perheestä syntyjään oleva nuori tyttö Anna Baker rakastui palavasti alemman luokan metallityömieheen ja he halusivat mennä naimisiin. Annan isä ei tätä hyväksynyt, sillä noihin aikoihin yhteiskunnassa vallitsi vahva luokkajako ja ei tullut kuuloonkaan, että rikkaat olisivat rahvaiden kanssa yhdessä. Anna rukoili isäänsä siitä huolimatta kerta toisensa jälkeen, mutta isän mielipide ei muuttunut. Anna oli jopa niin määrätietoinen, että oli ostanut jo hääpuvun toivoen, että vielä jonain päivänä hänen unelmansa toteutuisi ja hän astelisi miehen kanssa avioon.

Isä toi Annan näytille useita rikkaiden perheiden miehiä, mutta se vain kasvatti vihaa Annan sisällä. Anna päätti että jos hän ei saisi mennä naimisiin metallityömiehen kanssa, hän ei menisi naimisiin kenenkään kanssa.

Vuodet vierivät ja kun isästä aika jätti oli jo liian myöhäistä ja hänen elämänsä mies oli poissa. Anna eli elämänsä yksin ja erittäin katkerana. Annan palvelijattaret näkivät joskus hänet tanssimassa yksin kuutamon alla se samainen häämekko päällä jonka hän oli vuosia aikaisemmin itsellensä ostanut. Anna kuoli vanhana, katkerana ja vihaisena vuonna 1914.

Myöhemmin Bakersien kartano muutettiin museoksi ja Annan häämekko asetettiin lasiseen kaappiin hänen entiseen makuuhuoneeseensa.

Museon vierailijat kertovat usein, että heidän katsellessaan kyseistä häämekkoa lasin heijastuksessa näyttäisi olevan naisen kasvot. Aivan kuin Anna Baker pitäisi häämekkoaan maanpäällisen elämän jälkeenkin. Jotkut ovat myös kertoneet nähneensä kuinka mekko on heilunut lasikaapissa puolelta toiselle. Hurjimmat tarinat kertovat, että ihmiset ovat nähneet naisen tanssimassa häämekossa kartanon pihalla. 

Museo sijaitsee Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa

Basano-vaasi

Legenda kertoo, että vaasi veistettiin 1400-luvulla

Italiassa Napolin lähellä sijaitsevassa kylässä tanssittiin häitä. Morsian sai häälahjaksi kauniin hopeavaasin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astella alttarille, sillä hänet murhattiin tuntemattomasta syystä juuri tuo kyseinen vaasi käsissään. Hänen kerrotaan vannoneen, että hän palaa kostamaan kurjan kohtalonsa. Epäonnisten häiden jälkeen vaasi siirtyi perheenjäseniltä toisille. Jokainen perheenjäsen jolla vaasi oli, kuoli epäilyttävissä olosuhteissa. Loppujen lopuksi joku päätti katkaista tämän kirouksen kierteen, laittoi vaasin laatikkoon ja piilotti. Jotkut sanovat että pappi olisi haudannut sen pyhälle maalle, toiset taas että se olisi vain yksinkertaisesti ollut kadoksissa vuoteen 1988 saakka.

Tuona kyseisenä vuotena joku epäonninen sattui vaasin löytämään. Sen sisällä kerrotaan olleen paperille kirjoitettu viesti, jossa luki "Varoitus, tämä vaasi koituu kuolemaksi." Löytäjä ilmeisesti vain kouhatti harteitaan ja sai sen nopeasti myytyä 4,000,000 liiralla, eli noin 527 502,81 eurolla nykyrahassa. Kuoleman kierre sai siis jatkua.

 Ostaja oli paikallinen apteekkari, joka kuoli vain kolme kuukautta oston jälkeen. Apteekkarin perhe myi vaasin lekurille, joka vain naureskeli perheen varoittaessa kirouksesta. Hän kuoli kaksi kuukautta myöhemmin, 37-vuotiaana.

Pian vaasi oli jälleen myynnissä ja tällä kertaa epäonninen ostaja oli arkeologi, jonka mielestä kaunis vaasi oli sopiva lisä hänen yksityiskokoelmaansa. kolme kuukautta myöhemmin - varmaan arvaatkin - arkeologi kuoli tuntemattomaan infektioon. Vaasi laitettiin myyntiin, mutta tähän mennessä se oli jo tullut tunnetuksi huonosta onnestaan. Sitä ei saatu myytyä lähellekään samaan hintaan millä arkeologi oli sen lekurilta ostanut, mutta myyjät olivat onnellisia siitä että olivat päässeet vaasista eroon.

Tällä kertaa uusi ostaja koki loppunsa vain kuukausi oston jälkeen. Viimeisen ostajan omaiset heittivät pahaa onnea tuovan vaasin ulos ikkunasta ja se osui melkein kadulla kävellyttä poliisia päähän. Poliisi närkästyi tästä ja uhkaili vaasin heittänyttä sukulaista sakoilla. Sukulainen pahoitteli tapausta, mutta ei suostunut ottamaan vaasia takaisin itselleen vaan totesi, että mieluummin menisi vankilaan kuin ottaisi sen takaisin.

Poliisi yritti tarjota vaasia usealle museolle, mutta kaikki kieltäytyivät ottamasta huonoa onnea tuovaa esinettä. Kerrotaan, että poliisi hautasi vaasin jämäkässä arkussa vanhalle hautuumaalle, jotta kukaan ei enää kaivaisi sitä ylös vahingossakaan.

Kiitos

Päätin nyt vielä erikseen kirjoittaa postauksen koskien tätä meidän blogin uutta tulemista ja meidän jo vitsiksikin asti päätynyttä "pientä taukoa".

En minä eikä varmasti myöskään tämän blogin perustaja Grew arvannut kuinka suuresti tämä blogi on aikojen saatossa ollut osana kauhun ystävien päivittäistä tai lähes päivittäistä elämää. Tiedän (ja tulleiden kommentien perusteella TODELLAKIN tiedän) ja ymmärrän, etteivät kaikki jaksaneet odottaa neljää vuotta postauksia. Mutta on myös niitä, jotka ovat vuosien saatossa käyneet säännöllisesti katsomassa, joko olisi uutta postausta tullut. Kiitos teille, että olette olleet täällä silloin, kun me ylläpitäjät emme ole.

Grewin kanssa ollaan puhuttu asiat halki ja hän palaa myös tänne blogin puolelle jossakin vaiheessa. Nyt minä kuitenkin toistaiseksi olen saanut tämän blogin valtikan käsiini.

Me ollaan kirjoitettu tähän blogiin kiinnostuksesta kaikkea paranormaalia kohtaan ja vaikka blogi niin sanotusti laman kävikin läpi niin se kiinnostus ei ole minnekään hävinnyt näiden vuosien aikana.

Mutta hei, iso kiitos teille lukijoille menneistä vuosista ja tulevista! Ette vielä pääse meistä eroon vaikka sitä oli kommenteissa jo veikkailtukin!

- Hazard & Grew 

Kenneka Jenkins

Pitkästä aikaa!

Eiköhän neljä vuotta taukoa ollut riittävä...

On syyskuun 10 päivä, vuonna 2017. Yhdysvaltain Illinoisin Crowne Plaza-hotellin pakastehuoneesta tehdään järkyttävä löydös; varhain edellisenä päivänä kadonneeksi ilmoitetun 19-vuotiaan Kenneka Jenkinsin pahoin jäätynyt ruumis lojuu huoneen lattialla. Poliisi julistaa Jenkinsin kuoleman hypotermian aiheuttamaksi. Useat ihmiset eivät kuitenkaan tähän selitykseen tyydy, vaan uskovat, että nainen on rikoksen uhri. Videot hotellin valvontakameroista julkaistaan tuon epäonnisen illan ajalta poliisin toimesta. Videoissa Jenkinsin nähdään kiertelevän hotellin käytäviä pitkin päätyen keittiöön, joka ei ole käytössä remontin vuoksi. Jenkinsin ei kuitenkaan koskaan nähdä astuvan pakastehuoneeseen, joka virallisten raporttien mukaan koitui hänen kohtalokseen. Mikä on totuus?

Kaikki saa alkunsa paria päivää aikaisemmin, eli syyskuun 8 päivänä. Perjantai-ilta on jo pitkällä kun Jenkins saapuu Crowne Plaza hotelliin kolmen ystävättärensä kanssa. Heidän päämääränään ovat juhlat, jotka ovat meneillään hotellin yhdeksännessä kerroksessa. Kello neljän aikaan aamuyöstä Jenkinsin ystävät soittavat tämän äidille, Theresa Martinille, ja kertovat etteivät löydä Kennekaa mistään ja olisiko mahdollista, että tämä olisi jo kotona. He myös ojentavat myöhemmin Theresalle puhelimen sekä avaimet jotka Kenneka on heille yöllä antanut.

Theresa suuntaa hotellille, kuten jokainen äiti tällaisessa tilanteessa tekisi. Hänen järkytyksekseen hotellin työntekijät pysäyttävät hänet ja kertovat, etteivät he saa näyttää hotellin valvontakameroiden nauhaa ulkopuoliselle, ellei kyseessä ole virallisesti kadonneeksi julistettu henkilö. Poliisi kertoo Theresalle, että tämän täytyy odottaa muutama tunti ennen kuin hänen tyttärensä voidaan julistaa virallisesti kadonneeksi, onhan katoamisesta kulunut vasta reilusti alle vuorokausi. 

Vihdoin kello 13.15, poliisi virallistaa Kenneka Jenkinsin katoamisen, mutta alkaa tutkia valvontakameroita vasta myöhemmin samana iltapäivänä. Tästä alkaa  yli 11 pitkää tuntia kestänyt etsintä. 

Poliisi löytää valvontakameratallenteista Jenkinsin useasta eri kamerasta. Outo tässä on se, että noin kello 01.30 aikoihin Kenneka kävelee vielä selväpäisen oloisesti, mutta puolitoista tuntia myöhemmin hän on vaeltelemassa ilmeisen humalassa hotellin autioita käytäviä pitkin kello 03.00 aikoihin lauantai-aamuna. Virallisesti poliisi löysi Kennekan ruumiin noin kello 01.00 sunnuntai-yönä.

Kenneka sekavana hotellin käytävällä

Palataan takaisin iltaan, jolloin Kenneka oli juhlimassa ystäviensä kanssa hotellin yhdeksännessä kerroksessa. Alkoholi sekä huumeet olivat isossa osassa juhlia, jotka olivat saaneet useita nuoria aikuisia kokoontumaan hotellihuoneeseen sinä iltana. Eräs juhlavieraista kuvasi Facebook-liveä.

Kennekan ystävä, Irene Roberts, kertoi että he olivat päättäneet lähteä pois juhlista jossakin vaiheessa Kennekan vahvan humalatilan vuoksi. Irene, Kenneka sekä kaksi muuta nuorta naista poistuivat hänen sanojensa mukaan juhlista yhdessä. Irene kuitenkin huomasi, ettei ollut muistanut ottaa Kennekan puhelinta ja avaimia jotka tämä oli aikaisemmin samana yönä Irenelle antanut. Irene lähti kahden naisen kanssa takaisin juhliin etsiäkseen Kennekan tavarat. Kun he palasivat takaisin sinne missä olivat Kennekan viimeksi nähneet, oli tämä kadonnut jäljettömiin. Jenkinsin ystävien tarinat ovat muuttuneet useasti tapauksen edetessä, joka on kummastuttanut poliiseja.

Poliisin mukaan Kenneka lähti yksin humalassa hortoilemaan hotellin käytäville ja päätyi menemään vahingossa hotellin keittiön pakastehuoneeseen, eikä päässyt huoneesta ulos humalatilansa takia. Tämä johti hypotermiaan, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Täytynee myös mainita, että naisen verestä löytyi viitteitä sekä alkoholista että lääkkeistä. Niiden yhteisvaikutus voi hyvinkin saada käytöksen muuttumaan sekavaksi.

Tämän pakasteen oven takaa Jenkinsin ruumis löytyi.

Sitten päästäänkin näihin "salaliittoteorioihin" liittyen Kenneka Jenkinsin kuolemaan. Edes hänen äitinsä ei usko siihen, että hänen tyttärensä kuolema oli vahinko ja tämä olisi itse mennyt pakasteeseen.

Ensimmäisenä teoriana pidetään sitä, että Kenneka Jenkins olisi raiskattu hänen ystävänsä kuvaaman Facebook live-videon aikana. (Raiskausväite on kuitenkin lähteiden mukaan perätön) Jotkut väittävät kuulevansa naisen itkua ja avunpyyntöjä videon aikana. Sen jälkeen Kenneka olisi suljettu pakasteeseen, jossa tämä olisi jäätynyt kuoliaaksi.

Pätkä Facebook live-videosta:

Poliisi julkaisi kuvat jotka otettiin Kennekan ruumiista pakasteessa useista eri kuvakulmista. Kennekan äiti Theresa totesi, että hänen tyttärensä ruumiin asento ja vaatetus "herättivät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia". Kuvissa Kennekan paita on vedetty alas, hänellä on nirhaumia ihossa ja toinen kenkä on lattialla. Tutkijat kertovat, että kyseessä voi olla ilmiö nimeltä paradoksaalinen riisuutuminen, jossa veri alkaa virrata uudestaan kehon sisäosista raajoihin. Kuuma aalto jääkylmän ihon alla on niin polttava tuntuinen, että  hypotermian uhrin on pakko alkaa riisuuntua. Tämän kerrotaan olevan myös viimeinen asia mitä hypotermiasta kärsivä tekee ennen tajuttomuutta.

Palataan vielä lopuksi Poliisien julkaisemiin valvontakamera videoihin. Jotkut väittävät, että videoita olisi muokattu ja joitakin osia videoista leikattu pois rikoksen peittämiseksi. Jopa Kennekan mahdollisen murhaajan varjon tai hahmon väitetään näkyvän videon eri osissa. Murhaajan, joka olisi tahallisesti lukinnut naisen pakasteeseen. Hurjimmat teoriat jopa väittävät, että hotellin henkilökunnalla olisi ollut osuutta naisen kuolemaan ja he olisivat peukaloineet videotallenteita. Ihmetystä herättää myös se, että pakaste oli päällä vaikka sen sisällä ei ollut yhtään elintarvikkeita.

Valvontakameroiden tallenteita Kennekasta kohtalokkaalta illallta:

Poliisi on kuullut yli 20 henkilöä tapauksesta. Kennekan perhe kritisoi sekä hotellia että poliisia siitä, ettei tutkimuksia aloitettu heti. Siten Kenneka olisi saatettu heidän mukaansa pelastaa.

Jos haluat nähdä lisää kuvia tapauksesta, suuntaa tänne. Huom! Kuvat saattavat järkyttää herkimpiä.