Tömähdys

Istuin huoneeni pimeydessä, peloissani. Jokin ääni unen rajoilta sai minut hereille. Yhä hieman pökerryksissä ojensin käteni katsoakseni pöydällä olevaa herätyskelloa. Kello näytti kolmea yöllä, joten voihkaisin syvään. Se niistä hyvistä yöunista. Unohtaen mikä minut herätti, menin takaisin peiton alle nukahtaakseni...mutta sitten ääni kuului uudelleen. Se oli tömähdys yläpuolellani olevalta ullakolta, kova ja harkittu. Sitten kuului toinen. Se kuulosti kuin joku (se oli varmasti ihminen, ei missään talossa kuulu sellaisia ääniä jotka muistuttaisivat niin paljon ihmisen askeleita) haluaisi saada minut tietoiseksi läsnäolostaan, melkein leikitellen kanssani. Syöksyin ylös, adrenaliini virtasi kehossani. Joku oli talossani.

Äänet loppuivat kaappini kohdalla. Hitaasti, nousin pimeydessä, valo herätyskellostani ei ylettynyt yöpöytääni kauemmas. Kävelin varovasti ulos huoneestani alakertaan ja menin hakemaan komerosta vanhan pesäpallomailani. Menin yläkertaan ullakon luukulle ja tuijotin sitä odottaen. Kuka tahansa tunkeutuja oli, hän ei menisi minnekkään.

Pidätin hengitystäni, odottaen pienintäkin ääntä, merkkiä jonkin elollisen läsnäolosta. Ei mitään. Sydän hakaten, avasin luukun ja vedin portaat hitaasti alas. Ullakolta tuli valoa, en kuitenkaan ollut varma olinko itse jättänyt ne päälle. Kiipesin ylös niin hiljaa kun vain kykenin ja kurkkasin ullakolle, kohdatakseni....en mitään. Siellä ei ollut mitään, vain jotain vanhaa roskaa jota olin jättänyt sinne säilöön. Huokaisin, helpottuneena. Minun oli täytynyt kuvitella asioita. On helppoa vakuuttaa itsellesi että kuulet asioita kun olet yksin pimeässä. Nauraen, sammutin valot takanani, suljin luukun ja menin takaisin sänkyyni.

Suljin silmäni, ajatellen kuinka naurettava olin ollut, kunnes... tömähdys. Se oli lähempänä nyt. Se oli yhtä voimakas kuin viimeksikin, mutta nyt huoneen keskellä. Hyppäsin sängystäni, enemmän vihaisena kuin pelokkaana ja menin tikkaille maila kädessäni. Potkin laatikoita, siirtelin vanhoja vaatteita. Siellä ei ollut mitään tai ketään. Hieroin ohimoani, kiiveten alas tikkailta ja kohti huonettani. Töissä on täytynyt olla liikaa stressiä. Kuvittelen vain asioita. Ehkäpä otan huomenna vapaapäivän. Minulle tuli outo tunne lähestyessäni oveani. Lievä pelko kulki ruumiini läpi ja epäröin, käsi ovenkahvalla. Voihkaisin. Olin tyhmä. Voin luultavasti paremmin kunhan saan hieman unta. Avasin oven ja kävelin kohti sänkyäni. Istuuduin sängyn laidalle, hieroen silmiäni. Olin niin väsynyt. Minut täytyi lakata olemasta vainoharhainen. 

Tömähdys.

Nykäisin käteni pois kasvoiltani mulkaistakseni vielä kerran kohti kattoa. Valot päällä, saatoin nähdä sen. Se oli irvikuva ihmisen muodosta, taipunut ja kiertynyt, pää osoittaen väärään suuntaan, tyhjät kuopat silmien tilalla. Hitaasti, se nosti kättä. Se irvisti laskiessaan kätensä jolloin kuului tömähdys, raahaten itseään lähemmäksi minua.

Tömähdys.

Pystyn vain katsomaan kauhuissani kun se murskaa hehkulampun joka on ainoa valonlähteeni pimeässä huoneessa. En ole hullu. Miten olisin voinut tietää?

Tömähdys.

Se kävelee katossa.