Annora Petrova

Annora Petrovan Wikipedia-sivu on kertomus tytöstä joka on kilpaluistelija. Eräänä päivänä hän etsii nimensä Googlesta ja löytää sattumalta Wikipedia-sivun itsestään. Siitä alkaa tapahtumien sarja, joka tuhoaa hänen elämänsä.

---

BREE, ÄLÄ POISTA TÄTÄ!

Tiedän että vihaat minua, mutta olimme parhaita kavereita joskus ja sinun täytyy lukea tämä. Luulen olevani suuressa vaarassa ja ei ole mitään mitä voisit tehdä, mutta sinun täytyy lukea tämä jotta ymmärrät.
     Tiedän ettemme ole puhuneet pitkään aikaan. Siitä on ikuisuus, mutta se mitä sinulle tapahtui ei ollut kokonaan syyni. Tiedän kaikkien ajattelevan että se oli, mutta en voisi koskaan satuttaa sinua.
        Tämä tulee kuulostamaan hullulta, mutta minun täytyy kertoa tämä sinulle jotta edes joku tietäisi.

Se alkoi kun olimme kahdeksannella luokalla. Oli Crystal Classic-kilpailua edeltävä ilta. Olin kotona ja en pystynyt nukkumaan koska olin hermostunut kilpailuista. No, menin koneelleni ja surffailin satunnaisilla sivuilla, mutten pystynyt keskittymään mihinkään, istuin vain ja päätin googlettaa oman nimeni.
     Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä Bree. Ensimmäiset hakutulokset olivat normaaleita, mutta sitten löysin Wikipedia-sivun joka kertoo minusta.
     Luulin klubini tai isäni tehneen sen tai jotain, siellä ei ollut paljon asiaa, vain jotain perusfaktoja luistelusta, missä kaupungissa asun... Mutta asia joka sai minut kiinnostumaan oli se, että tekstissä sanottiin minun voittaneen tämän vuoden Crystal Classicin.
     Nauroin, luulin että joku oli tehnyt sen rohkaistakseen minua. Kysyin isältäni oliko hän jutun takana, mutta hän ei ollut.
Voitettuani kilpailun seuraavana päivänä, olin niin onnellinen. Se oli ensimmäinen kilpailu jonka olin koskaan voittanut ja se tuntui mahtavalta. Muistan kuinka ankarasti työskentelin voiton jälkeen. Silloin vanhempani palkkasivat Sergein valmentamaan minua. Se luultavasti maksoi hirveän paljon.
    Sen jälkeen tarkistin Wikipedia-sivun aina ennen jokaista otteluani ja se kertoi aina sijoitukseni kilpailussa. Se kertoi, että voittaisin alueelliset kilpailut, ja se kävi toteen. Sen jälkeen, Sergei vakuutti vanhempani siitä, että minulla olisi mahdollisuus voittaa Olympialaisissa, silloin he ottivat minut pois koulusta. 
     Luistelin päivittäin, mutta en vain kehittynyt tavalla jolla Sergei sanoi että minun täytyi jos halusin sijoittua hyvin Olympialaisissa. Työskentelin ankarasti ja luistelin hyvin, mutta silti Sergei sanoi että en ollut tarpeeksi hyvä.
     Kun seuraavat kilpailut tulivat, kykenin ajattelemaan vain voittoa ja tein jotain mitä minun ei olisi pitänyt. Kaikki sanoivat sinun olevan heidän suosikkinsa ja minusta tuntui kuin olisin jo hävinnyt kilpailun, joten tein Wikipedia-tunnuksen ja yritin kirjoittaa sivulleni että minä olin päivän voittaja.
     Sen jälkeen kun yritin päivittää sivua, katsoin sitä ja ainoa asia mitä siinä luki oli: Annora Petrova on itsekäs kusipää joka tulee saamaan mitä hän ansaitsee.
     Romahdin. Siksi näytin niin hirveältä seuraavana päivänä. Olin pökerryksissä. Muistan katsoneeni luisteluasi ja nähneeni sinun teräsi katkeavan ja yhtäkkiä olin maassa ja kasvoni olivat veren peittämät, koska irronnut osa oli lentänyt ohimooni. Sitten minulle sanottiin sen olleen syytäni koska minulla oli ollut sinun luistimesi aijemmin. Bree, en rehellisesti sanottuna tehnyt mitään luistimillesi aijemmin- halusin voittaa, mutta en voisi tehdä mitään mikä satuttaisi sinua.
     Kun he kertoivat minulle että minut oli tiputettu kaikista tulevista kilpailuista, kaikki sanoivat että sain mitä ansaitsin. Kukaan ei koskaan kysynyt minun versiotani tarinasta.
     Kuulit varmaan Sergein lopettaneen valmentamiseni sen jälkeen. Hän sanoi että pilasin hänet. Kukaan ei puhuisi minulle.
     Tiedätkö miltä tuntuu olla kaikkien eristämä? En edes saanut varata aikaa harjoittelemaan jäälle.

Ja sitten sivusta tuli jopa pahempi. Aina kun tarkistin sen, siinä luki kauheita asioita minusta. En pysty kertomaan edes puolia niistä sinulle, teksti oli niin moraalitonta. Itkin aina lukiessani sitä, mutten kyennyt lopettamaan.
     Tiesin että minun täytyy tehdä jotain, joten tein valituksen Wikipedialle. Yritin jopa soittaa heille, mutta kukaan ei tiennyt mitään kyseisestä sivusta.
     Olin yksin kotona perjantai-iltana ja päätin tarkistaa, oliko sivu jo poistettu. Sivu oli yhä siellä, mutta tälläkertaa siellä luki: "Annora Petrova on säälittävä pieni orpo."
     Kauhistuin. Yritin soittaa vanhemmilleni varoittaakseen heitä, mutta aina kun soitin, kuulin pelkästään kauheaa naurua linjan toisessa päässä. Soitin heille ainakin satoja kertoja kunnes en enää kestänyt naurua.
     Tapahtumien jälkeen, poliisi antoi minulle vanhempieni puhelimet ja siellä ei ollut yhtään tallentuneita puheluita minulta siltä illalta.

Olin niin uupunut. Ennen tätä olin niin kiireinen treenatessani päivät pitkät ja käydessäni kotikoulua, etten koskaan huomannut kuinka yksinäinen olin kaiken aikaa. Tiedän sinun yrittäneen ottaa minuun yhteyttä, mutta olin niin masentunut ja vihainen että suljin kaiken ulkopuolelle.
    Kun täytin 18-vuotta ja sain sovittelurahat oikeudelta, menin Sveitsiin.
Muutuin. En ole luistellut paljoa. Tapahtumista ei ole edes vuotta vaikka minusta tuntuu että kaikki tapahtui kauan aikaa sitten.
Siksi minun ei olisi pitänyt tehdä sitä Bree.

Kirjoitan sinulle Praguen ulkopuolella sijaitsevasta vanhasta hotellista. Koe-esiinnyn jääsirkukseen huomenna. Tiedän että teimme siitä pilaa ennen, mutta nyt haluan tätä todella. Olin hyvin hermostunut ja vanhasta tavasta tarkistin sivun.
    On niin vaikeaa sanoa tätä, mutta kun tarkistin sivuni nähdäkseni saanko työpaikan huomenna, siinä luki " Annora Petrova kuoli ilman ystäviä ja yksin," ja sen päivämäärä on tänä päivänä, joka on merkitty myös kuolinpäiväkseni. 
    Nyyhkytän niin kovaa, etten pysty melkein kirjoittamaan tätä. Mutta halusin sinun tietävän totuuden. Ole kiltti ja usko minua, Bree. Liitin tähän viestiin screen shotin Wikipedia-sivustani jotta uskoisit minua.
    En tiedä mitä tehdä. En tunne ketään täältä ja kukaan ei puhu englantia. Jatkan sivun päivittämistä.
    Sitä on jatkunut ikuisuus, päivitän sivua mutta mitään ei muutu, odotan keskiyötä, en tiedä mitä tehdä, joten lukitsin itseni huoneeseeni.

Keskiyöhön on nyt vain pari minuuttia. Pystyn vain päivittämään sivua. Olen väsynyt, mutten pysty lopettamaan. Pelkään lähteä pois tietokoneelta kunnes tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi.

KUVA ANNORA PETROVAN WIKIPEDIA-SIVUSTA

The Never Ending Road

Coronassa, Californiassa oli kerran tie, jota suurin osa paikallisista kutsui nimellä "The Never Ending Road" eli päättymätön tie. Tien oikea nimi oli kuitenkin Lester Road. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Coronan ympäristö on muuttunut ja tietä ei enää ole. Jokatapauksessa, vuosia sitten Lester Road oli valaisematon tie jonka väitettiin tulevan päättymättömäksi jos sitä ajettiin yöllä. Ihmiset, jotka olivat varoituksista huolimatta päättäneet ajaa tietä pitkin yöllä katosivat, eikä kukaan kuullut heistä enää koskaan. Legendasta tuli niin tunnettu, että ihmiset kieltäytyivät ajamasta Lester Roadia edes päiväsaikaan. 

Eräänä iltana, kuten monet teinit näihin aikoihin, ajoin Lester Roadia, mutta vain pienen matkan. Se näytti ajovaloissani tosiaankin päättymättömältä. Kauhuissani käännyin nopeasti, koska jos olisin jatkanut tietä pitkin pelkäsin, etten olisi koskaan palannut.

Legenda vakuutti jopa paikallisen virkavallan niin, että he aloittivat tutkimukset. Lester Roadin lopussa oli tiukka käännös vasemmalle, eikä siinä ollut turvakaidetta. Käännöksen vieressä on rotko, jonka toisella puolella oli toinen toinen tie. Katsoessa oikeasta kulmasta näytti siltä, että tie jatkuisi suoraan, vaikka edessä olikin käännös. Tutkimuksissa löydettiin monia autoja rotkon pohjalta, joissa uhrien luurangot olivat yhä.

American Horror Story

Suomen televisossakin vasta alkaneen ja erittäin suositun American Horror Storyn 1 ja 2 tuotantokaudet voi katsoa
TÄÄLTÄ (ilman tekstityksiä)

(suosittelen erittäin paljon katsomaan, huippu sarja! )

Sarah O'Bannon

Arkkuihin tehtiin ennen reikä, johon laitettiin kaksi metriä pitkä kupariputki ja kello. Putki auttaisi haudattuja hengittämään, jos heidät olisi erehdyksissä todettu kuolleeksi. Haroldin pienessä kaupungissa, paikallinen haudankaivaja kuuli kellon soivan eräänä iltana ja meni katsomaan olivatko ne vain lapsia jotka leikkivät olevansa henkiä. Joskus se saattoi olla myös tuuli. Tällä kertaa, se ei ollut kumpikaan näistä. Ääni maan alla valitti ja rukoili että hänet kaivettaisiin ylös haudasta.

"Oletko Sarah O'Bannon?" kaivaja kysyi.
"Kyllä!" vaimea ääni vakuutti.
"Synnyit syyskuun 17 päivä, vuonna 1827?"
"Kyllä!"
"Hautakivessäsi lukee, että kuolit helmikuun 20 päivä, vuonna 1857."
"Ei, olen elossa, se on virhe! Kaiva minut ylös, vapauta minut!"
"Anteeksi tästä, rouva," kaivaja sanoi astuen kellon päälle hiljeentääkseen sen ja vetäisi kupariputken pois mullasta. "Mutta nyt on elokuu. Mikä ikinä oletkaan siellä maan alla, on helvetin varmaa ettet ole enää elossa, etkä ole tulossa ylös."

Kauhutarinoita Japanista (englanninkielisillä tekstityksillä) !

VIDEOIHIN PÄÄSET TÄSTÄ

Tömähdys

Istuin huoneeni pimeydessä, peloissani. Jokin ääni unen rajoilta sai minut hereille. Yhä hieman pökerryksissä ojensin käteni katsoakseni pöydällä olevaa herätyskelloa. Kello näytti kolmea yöllä, joten voihkaisin syvään. Se niistä hyvistä yöunista. Unohtaen mikä minut herätti, menin takaisin peiton alle nukahtaakseni...mutta sitten ääni kuului uudelleen. Se oli tömähdys yläpuolellani olevalta ullakolta, kova ja harkittu. Sitten kuului toinen. Se kuulosti kuin joku (se oli varmasti ihminen, ei missään talossa kuulu sellaisia ääniä jotka muistuttaisivat niin paljon ihmisen askeleita) haluaisi saada minut tietoiseksi läsnäolostaan, melkein leikitellen kanssani. Syöksyin ylös, adrenaliini virtasi kehossani. Joku oli talossani.

Äänet loppuivat kaappini kohdalla. Hitaasti, nousin pimeydessä, valo herätyskellostani ei ylettynyt yöpöytääni kauemmas. Kävelin varovasti ulos huoneestani alakertaan ja menin hakemaan komerosta vanhan pesäpallomailani. Menin yläkertaan ullakon luukulle ja tuijotin sitä odottaen. Kuka tahansa tunkeutuja oli, hän ei menisi minnekkään.

Pidätin hengitystäni, odottaen pienintäkin ääntä, merkkiä jonkin elollisen läsnäolosta. Ei mitään. Sydän hakaten, avasin luukun ja vedin portaat hitaasti alas. Ullakolta tuli valoa, en kuitenkaan ollut varma olinko itse jättänyt ne päälle. Kiipesin ylös niin hiljaa kun vain kykenin ja kurkkasin ullakolle, kohdatakseni....en mitään. Siellä ei ollut mitään, vain jotain vanhaa roskaa jota olin jättänyt sinne säilöön. Huokaisin, helpottuneena. Minun oli täytynyt kuvitella asioita. On helppoa vakuuttaa itsellesi että kuulet asioita kun olet yksin pimeässä. Nauraen, sammutin valot takanani, suljin luukun ja menin takaisin sänkyyni.

Suljin silmäni, ajatellen kuinka naurettava olin ollut, kunnes... tömähdys. Se oli lähempänä nyt. Se oli yhtä voimakas kuin viimeksikin, mutta nyt huoneen keskellä. Hyppäsin sängystäni, enemmän vihaisena kuin pelokkaana ja menin tikkaille maila kädessäni. Potkin laatikoita, siirtelin vanhoja vaatteita. Siellä ei ollut mitään tai ketään. Hieroin ohimoani, kiiveten alas tikkailta ja kohti huonettani. Töissä on täytynyt olla liikaa stressiä. Kuvittelen vain asioita. Ehkäpä otan huomenna vapaapäivän. Minulle tuli outo tunne lähestyessäni oveani. Lievä pelko kulki ruumiini läpi ja epäröin, käsi ovenkahvalla. Voihkaisin. Olin tyhmä. Voin luultavasti paremmin kunhan saan hieman unta. Avasin oven ja kävelin kohti sänkyäni. Istuuduin sängyn laidalle, hieroen silmiäni. Olin niin väsynyt. Minut täytyi lakata olemasta vainoharhainen. 

Tömähdys.

Nykäisin käteni pois kasvoiltani mulkaistakseni vielä kerran kohti kattoa. Valot päällä, saatoin nähdä sen. Se oli irvikuva ihmisen muodosta, taipunut ja kiertynyt, pää osoittaen väärään suuntaan, tyhjät kuopat silmien tilalla. Hitaasti, se nosti kättä. Se irvisti laskiessaan kätensä jolloin kuului tömähdys, raahaten itseään lähemmäksi minua.

Tömähdys.

Pystyn vain katsomaan kauhuissani kun se murskaa hehkulampun joka on ainoa valonlähteeni pimeässä huoneessa. En ole hullu. Miten olisin voinut tietää?

Tömähdys.

Se kävelee katossa.

7 kauhuelokuvien murhaajaa ilman maskia

Michael Myers elokuvasta 'Halloween' (1978)

Nick Castle - Michael Myers - Tony Moran

Useat eri näyttelijät ovat olleet Michael Myersin roolissa 'Halloween' elokuvissa, mutta luultavasti kaksi mainitsemisenarvoista ovat Nick Castle ja Tony Moran. He jakoivat roolin alkuperäisessä elokuvassa - Castle näytteli Myersiä kun maski oli päällä ja Moran näytteli häntä elokuvan lopussa maskin ollessa poissa.

Leatherface elokuvasta 'Texas Chainsaw Massacre' (2003)

Leatherface - Andrew Bryniarski

Gunnar Hanson oli se joka kuuluisasti muutti Leatherfacen kauheaksi moottorisahaa heiluttavaksi psykopaatiksi jona se tunnetaan tänäpäivänä. 2003 julkaistuun uusintaversioon valittiin kuitenkin amerikkalainen näyttelijä ja entinen kehonrakentaja Andrew Bryniarski.

Vincent elokuvasta 'House Of Wax' (2005)

Vincent - Brian Van Holt

Brian Van Holt näytteli epämuodostunutta Vincentin kaksoisveljeä, sekä Vincentiä itseään.

Freddy Krueger elokuvasta 'A Nightmare On Elm Street'

Freddy Krueger - Robert Englund

Robert Englund on kauhugenren tuki ja turva; siitä lähtien kun hänen klassikoksi tullut roolinsa yliluonnollisena murhaajana Freddy Kruegerina aiheutti katsojille painajaisia. Ennen tätä roolia häntä alkuperäisesti harkittiin lyhyen aikaa Han Solon rooliin elokuvassa 'Star Wars', vaikka hän ei edes koe-esiintynyt. Studio näki hänet mutta he päättivät, että Englund on liian nuori tähän rooliin.

The Creeper elokuvasta 'Jeepers Creepers' (2001)

The Creeper - Jonathan Breck

Näytti siltä kuin Jonathan Breck olisi luotu Creeperin rooliin 'Jeepers Creepers'-elokuvassa. Hän kertoo heränneensä kello kolmelta koe-esiintymistä edeltävänä aamuyönä ja tajusi että hänen kannattaisi ehkä ajella päänsä kaljuksi. Yhtäkkinen muodonmuutos ja Breckin ymmärrys hirviötä kohtaan vakuuttivat ohjaajan antamaan hänelle Creeperin roolin.

Pennywise elokuvasta 'It'

Pennywise - Tim Curry

Sillä aikaa kun me odotamme täydellistä katastrofia Stephen Kingin uudelleen filmatisoidulta  mini-sarjalta 'It', muistellaan miestä joka teki pelottavasta pellestä painajaismaisen - Tim Curry. Hänen meikattuja kasvojaan katsomalla ei saata heti arvata että mies hirviön takana on näytellyt kokoperheen elokuvissa kuten 'Clue' ja 'Muppet Treasure Island'

Ghostface elokuvasta 'Scream'

Dane Farwell (kuvassa oikealla) on mies, joka oli Ghostface-naamarin takana kahdessa ensimmäisessä sekä neljännessä Scream-elokuvassa, sillä aikaa kun Roger Jackson puhui murhaajan kammottavalla äänellä.

Jeff The Killer

Lue myös toinen Jeff The Killer tarina täältä!

---

kuva

Viikkoja selittämättömien murhien jälkeen, uhkaava tuntematon murhaaja oli yhä työssään. Pienen todistusaineiston löydyttyä, nuori poika kertoo selvinneensä yhdestä murhaajan iskusta ja rohkeasti kertoo tarinansa.

"Olin nähnyt painajaista ja heräsin keskellä yötä," sanoo poika, "Huomasin ikkunan olevan auki jostain syystä, vaikka muistan sen olleen kiinni mennessäni nukkumaan. Nousin ja suljin sen. Sen jälkeen ryömin takaisin peiton alle ja yritin nukahtaa uudelleen. Silloin minulle tuli outo tunne, kuin joku katselisi minua. Katsoin ylös ja melkein hyppäsin sängystäni. Siellä, pienessä valossa joka tuli verhojeni välistä, oli yksi pari silmiä. Ne eivät olleet tavalliset silmät; ne olivat tummat, pahaenteiset silmät. Niiden ympärillä oli mustaa ja... se pelotti minua. Silloin näin sen suun. Pitkä, kauhistuttava hymy joka sai jokaisen ihokarvan kehossani nousemaan. Hahmo seisoi siellä, katsellen minua. Lopulta, ikuisuudelta vaikuttavan ajan jälkeen hän sanoi sen. Yksinkertaisen lauseen, mutta sanottuna tavalla, jolla vain hullu voisi puhua.

"Hän sanoi, `Mene nukkumaan.´. Kiljaisin, se sai hänet tulemaan luokseni. Hän veti esiin veitsen; tähdäten sydämeeni. Hän hyppäsi sänkyni päälle. Tappelin vastaan; potkin, löin, kierin ympäriinsä, yrittäen saada hänet pois kimpustani. Silloin isäni tuli sisään. Mies heitti veitsensä, se upposi isäni olkapäähän. Mies olisi luultavasti tappanut hänet, jos yksi naapureista ei olisi hälyttänyt poliisia paikalle.

"He ajoivat parkkipaikalle, ja juoksivat ovea kohti. Mies kääntyi ja juoksi kohti käytävää. Kuulin kolauksen, kuin lasi olisi rikkoutunut. Kun tulin ulos huoneestani, näin takapihalle päin osoittavan ikkunan olevan rikki. Katsoin siitä nähden hänen loittonevan. Voin kertoa sinulle yhden asian; en koskaan unohda niitä kasvoja. Ne kylmät, paholaisen silmät ja psykopaattinen hymy. Ne eivät koskaan lähde mielestäni."

Poliisi etsii yhä sitä miestä. Jos näet ketään joka sopii tämän tarinan kuvailuun, ota yhteyttä paikalliseen poliisilaitokseen.

Jeff ja hänen perheensä olivat juuri muuttaneet uuteen naapurustoon. Hänen isänsä oli saanut ylennyksen töissä ja he ajattelivat että olisi parasta asua yhdessä noista "hienoista" naapurustoista. Jeff ja hänen veljensä Liu eivät voineet kuitenkaan valittaa. Uusi, parempi talo. Mitä siinä ei voinut rakastaa? Kun he purkivat tavaroitaan, yksi naapureista tuli.

"Hei," hän sanoi, "Olen Barbara; asun teitä vastapäätä. No, halusin vain esitellä itseni ja poikani." Hän kääntyy ja kutsuu poikansa. "Billy, tässä ovat uudet naapurimme." Billy sanoi hei ja juoksi takaisin pihalleen leikkimään.

"No," Sanoi Jeffin äiti, "Olen Margaret, ja tämän on mieheni Peter, ja kaksi poikaani Jeff ja Liu." He molemmat esittelivät itsensä ja sitten Barbara kutsui heidät poikansa syntymäpäiville. Jeff ja hänen veljensä olivat aikeissa vastustaa, kun heidän äitinsä sanoi heidän tulevan mielellään. Kun Jeff ja hänen perheensä olivat saaneet kaiken purettua, Jeff meni äitinsä luokse.

"Äiti, miksi sanoit että tulemme jonkun lapsen juhliin? Jos et ole huomannut, en ole jokin tyhmä lapsi."

"Jeff," sanoi hänen äitinsä, "Me muutimme juuri tänne; meidän täytyisi näyttää haluavamme viettää aikaa naapureidemme kanssa. Nyt, me olemme menossa sinne juhliin ja se siitä." Jeff alkoi puhua, mutta lopetti, tietäen ettei hän voisi tehdä mitään. Aina, kun äiti sanoi jotakin, se oli lopullista. Hän käveli huoneeseensa ja meni makuulle sängylleen. Hän tuijotti kattoa kun yhtäkkiä, hän sai oudon tunteen. Ei kipua, mutta... oudon tunteen. Hän ajatteli sen olevan vain satunnainen tunne. Hän kuuli äitinsä kutsuvan häntä alakertaan hakemaan tavaroitaan ja hän käveli alas hakemaan ne.

Seuraavana päivänä, Jeff käveli alakertaan syömään aamiaista ja valmistautumaan kouluun. Kun hän istui siellä, syöden aamiaistaan, hän sai uudelleen sen tunteen. Tällä kertaa vahvempana. Se antoi hänelle kevyen kivun, mutta hän ei välittänyt siitä taaskaan. Kun hän ja Liu lopettivat aamiaisen, he kävelivät bussipysäkille. He istuivat odottamaan bussia, ja sitten yhtäkkiä joku lapsi skeittilaudalla hyppäsi heidän ylitseen, vain senttejen päässä heidän sylistään. He molemmat nojasivat taaksepäin yllättyneinä. "Hei, mitä helvettiä?"

Lapsi laskeutui ja kääntyi takaisin heihin päin. Hän potkaisi skeittilautansa ilmaan ja nappasi sen käsillään. Lapsi näytti olevan suunnilleen 12-vuotta; yhden vuoden nuorempi kuin Jeff. Hänellä oli yllään Aeropostalen paita ja revityt siniset farkut.

"Jaahas. Näyttää että meillä on tuoretta lihaa." Yhtäkkiä, kaksi muuta lasta ilmestyi. Toinen oli todella laiha ja toinen jättikokoinen. "No, kun olette uusia täällä, haluaisin esitellä meidät, tuolla on Keith." Jeff ja Liu katsoivat laihaa lasta. "Ja hän on Troy." He katsoivat lihavaa lasta.

"Ja minä," sanoi ensimmäinen lapsi, "olen Randy. Kaikille lapsille naapurustossa on pieni vero bussi maksusta, jos tajuatte mitä tarkoitan." Liu nousi seisomaan, valmiina lyömään lapselta tajun kankaalle kunnes yksi hänen kavereistaan vetäisi puukon esille. "Olisin toivonut sinun olevan yhteistyöhaluisempi, mutta ilmeisesti meidän on tehtävä se vaikeamman kautta." Lapsi käveli Liun luo ja otti hänen lompakkonsa. Jeff sai jälleen sen tunteen. Nyt, se oli tosiaankin voimakas; polttava aisti. Hän nousi, mutta Liu elehti häntä istumaan. Jeff ei huomioinut häntä vaan käveli lapsen luo.

"Kuunteleppa nyt pikku kovis, anna veljeni lompakko takaisin tai.." Randy pisti lompakon taskuunsa ja veti oman puukkonsa esiin.

"Ai? Mitä sinä aijot tehdä?" Juuri kun hän lopetti lauseensa, Jeff löi lasta nenään. Kun Randy tarrasi kiinni kasvoistaan, Jeff otti hänen ranteensa ja mursi sen. Randy kiljui ja Jeff nappasi puukon hänen kädestään. Troy ja Keith juoksivat Jeffiä kohti mutta Jeff oli liian nopea. Hän heitti Randyn maahan. Keith löi häntä kohti, mutta Jeff väisti ja puukotti häntä käteen. Keith pudotti veitsensä ja kaatui maahan huutaen. Troy yritti myös, mutta Jeff ei tarvinnut edes veistä. Hän vain löi Troyta suoraan vatsaan ja Troy kaatui. Kaatuessaan hän oksensi kaikkialle. Liu ei voinut muuta kuin katsoa ihmeissään Jeffiä.

"Kuinka pystyit?" se oli ainut mitä hän sanoi. He näkivät bussin tulevan ja tiesivät tulevansa syytetyiksi koko jutusta. Joten he alkoivat juosta niin nopeaa kuin pystyivät. Juostessaan, he katsoivat taaksepäin ja näkivät bussin kuljettajan juoksevan Randyn ja muiden luokse. Kun Jeff ja Liu pääsivät koululle, he eivät uskaltaneet kertoa mitä oli tapahtunut. He vain istuivat ja kuuntelivat. Liu luuli sen olleen vain parin lapsen hakkaamista, mutta Jeff tiesi sen olevan enemmän. Se oli jotain pelottavaa. Kun hän sai sen tunteen hän tunsi kuinka voimakas se oli, kehottaen häntä vain satuttamaan jotakuta. Hän ei pitänyt siitä miltä se kuulosti, mutta ei voinut olla tuntematta iloisuutta. Hän tunsi oudon tunteen kaikkonevan ja se pysyi poissa koulun loppuun asti. Jopa kun hän käveli koulusta kotiin, hän tunsi iloa. Kun hän saapui kotiin hänen vanhempansa kysyivät miten hänen päivänsä oli mennyt, hän vastasi, jotenkin pahaenteisellä äänellä, "Oli mahtava päivä." Seuraavana aamuna, hän kuuli koputusta etuovelta. Hän käveli alakertaan ja kaksi poliisia seisoi ovella, hänen äitinsä katsoessa häntä vihaisesti.

"Jeff, nämä poliisit sanovat minulle että hyökkäsit kolmen lapsen kimppuun. Ja että se ei ollut tavallista tappelua vaan heitä puukotettiin. Puukotettiin, poika!" Jeffin katse putosi maahan, näyttäen hänen äidilleen että se oli totta.

"Äiti, he vetivät puukot minua ja Liuta vastaan."

"Poika," sanoi toinen poliiseista,"Me löysimme kolme lasta, kaksi puukotettua ja yksi jonka vatsa oli mustelmilla, ja meillä on todistajia jotka kertovat sinun paenneen paikalta. Joten, mitä se kertoo meille?" Jeff tiesi ettei millään ollut väliä. Hän voisi sanoa että hän ja Liu olivat uhreja, muttei ollut mitään todisteita kuka hyökkäsi ensimmäisenä. He eivät voineet sanoa että he eivät paenneet, koska totuus oli että he tekivät niin. Joten Jeff ei voinut puolustaa häntä tai Liuta.

"Poika, kutsu veljesi paikalle." Jeff ei voinut tehdä sitä, koska sehän oli hän joka hakkasi kaikki ne lapset.

"Herra, se...se olin minä. Minä pahoinpitelin ne lapset. Liu yritti estää minua, mutta hän ei voinut." Poliisi katsoi partneriaan ja he molemmat nyökkäsivät.

"No poikaseni, näyttää että vietät vuoden nuorisovankilassa..."

"Odottakaa!" Liu huusi. He kaikki katsoivat häntä pitelemässä puukkoa. Poliisit ottivat aseensa esille ja tähtäsivät ne Liuhun.

"Se olin minä, minä hakkasin ne pikku kovikset. Tässä on jäljet todistamaan sen." Hän nosti hihaansa näyttääkseen haavat ja mustelmat, kuin hän olisi kärsivä.

"Poika, laske puukko," Poliisi sanoi. Liu pudotti puukon lattialle. Hän nosti kätensä ja käveli poliisien luokse.

"Ei Liu, se olin minä! Minä tein sen!" Kyyneleitä valui Jeffin kasvoja pitkin."

"Veli-parka. Yrittää ottaa syyt niskoilleen siitä, mitä minä tein. No, viekää minut pois." Poliisi johdatti Liun autoon.

"Liu, kerro heille että se olin minä! Kerro heille! Minä hakkasin ne lapset!" Jeffin äiti laski kätensä tämän hartioille.

"Jeff kiltti, sinun ei tarvitse valehdella. Me tiedämme että se oli Liu, voit lopettaa." Jeff katsoi avuttomasti poliisiauton kaartaessa pois Liu sisällään. Pari minuuttia myöhemmin Jeffin isä pysäytti autonsa tien laitaan, nähden Jeffin kasvot ja tietäen jonkin olevan hätänä.

"Poika, mikä on?" Jeff ei voinut vastata. Jeffin äiti käveli isän kanssa sisään kertoakseen huonot uutiset Jeffin itkiessä jalkakäytävällä. Noin tunnin jälkeen Jeff meni sisälle nähden hänen vanhempansa shokissa, surullisina ja pettyneinä. Hän ei kyennyt katsomaan heitä. Hän ei kyennyt katsomaan kuinka he luulivat sen olleen Liun syytä vaikka se oli hänen. Hän meni vain nukkumaan, yrittäen saada koko jutun mielestään pois. Kaksi päivää kului, ilman sanaakaan Liusta. Ei kavereita joiden kanssa viettää aikaa. Ei mitään muuta kuin surua ja syyllisyyttä. Sitä kesti lauantaihin, jolloin Jeffin herätti hänen äitinsä iloinen ja aurinkoinen ilme kasvoillaan.

"Jeff, on se päivä." Hän sanoi aukaisten verhot.

"Mitä, mikä päivä?" Jeff kysyi.

"No Billyn juhlat." Hän ei ollut kokonaan hereillä.

"Äiti, vitsailet, niinhän? Etkai odota minun menevän jonkun lapsen juhliin sen jälkeen kun..." Seurasi pitkä tauko.

"Jeff, me molemmat tiedämme mitä tapahtui. Luulen näiden juhlien olevan asia joka piristäisi viime päiviä. Nyt, pukeudu. Jeffin äiti käveli ulos huoneesta alakertaan laittautumaan. Hän taisteli herätäkseen kunnolla. Hän valitsi satunnaisesti paidan ja farkut ja käveli alakertaan. Hän näki äitinsä ja isänsä juhla-asuissa. Hän mietti miksi he laittoivat tuollaiset vaatteet jonkun lapsen juhliin?

"Jeff, nuo vaatteetko aijot laittaa?" Hänen äitinsä sanoi.

"Parempi kuin ylipukeutua." hän sanoi. Hänen äitinsä peitti vihan hymyllä.

"Jeff, me saatamme olla ylipukeutuneita, mutta näin pukeudut vaikutuksen tekemiseksi." hänen isänsä sanoi. Jeff huokaisi ja meni takaisin huoneeseensa.

"Minulla ei ole yhtään hienoja vaatteita!" hän huusi.

"On sinulla jotakin." hänen äitinsä vastasi. Hän katsoi kaappiinsa löytääksen jotain jota hän kutsui hienoksi. Hän löysi mustat housut ja valkoisen hupparin.

"Nuoko sinä laitat?" He molemmat sanoivat. Hänen äitinsä katsoi kelloaan. "No, ei ole aikaa vaihtaa. Mennään vain." He ylittivät tien Barbaran ja Billyn pihalle. He koputtivat ovea jota avaamaan ilmestyi Barbara, aivan kuten hänen vanhempansa, ylipukeutuneena. Kun he kävelivät sisälle Jeff näki vain aikuisia, ei lapsia.

"Lapset ovat pihalla. Jeff, mikset mene tapaamaan heitä?" Barbara sanoi.

Jeff käveli pihalle joka oli täynnä lapsia. He juoksentelivat ympäriinsä oudoissa cowboy-asuissa ampuen toisiaan muoviaseilla. Yhtäkkiä lapsi tuli hänen luokseen ja ojensi hänelle leluaseen ja hatun.

"Hei. Haluatko leikkiä?" hän sanoi.

"En, olen liian vanha sellaiseen." 

"Kiltti?" Lapsi sanoi. "Okei," Jeff vastasi. Hän laittoi hatun päähänsä ja alkoi leikkiä ampuvansa lapssia. Ensimmäisenä hän ajatteli sen olevan vastenmielistä, mutta sitten hänellä alkoi olla oikeasti hauskaa. Hän leikki lasten kanssa hetken aikaa kunnes kuuli jotain. Oudon rullaus äänen. Sitten se osui häneen. Randy, Troy ja Keith hyppäsivät kaikki skeittilaudoillaan aidan yli. Jeff pudotti leikkiaseen ja repi hatun päästään. Randy katsoi Jeffiä vihaisesti.

"Hei, Jeff, eikö vain?" hän sanoi. "Meillä on vähän keskeneräisiä asioita." Jeff näki hänen mukiloidun nenänsä. "Mielestäni olemme tasoissa. Hakkasin sinut, ja sinä sait minun veljeni nuorisovankilaan.

Randylla oli vihainen katse silmissään. "Voi ei, en halua tasapeliä, haluan voiton. Sinä olet ehkä hakannut meidät sinä yhtenä päivänä, muttet tänään." Kun hän oli sanonut sen Randy juoksi Jeffiä kohden. He molemmat kaatuivat maahan. Randy löi Jeffiä nenään, ja Jeff otti häntä korvista kiinni ja löi päällään häntä. Jeff puski Randyn pois ja he molemmat nousivat seisomaan. Lapset kiljuivat ja vanhemmat juoksivat pihalle. Troy ja Keith vetivät aseensa taskuistaan.

"Kukaan ei tule keskeyttämään tai luodit lentävät!" he sanoivat. Randy veti puukon esille ja puukotti Jeffiä olkapäähän.

Jeff kiljui ja kaatui polvilleen. Randy alkoi potkia häntä kasvoihin. Kolmen potkun jälkeen Jeff otti hänen jalastaan kiinni ja käänsi sitä, aiheuttaen Randyn kaatumisen maahan. Jeff nousi seisomaan ja käveli takaovea kohden. Troy otti hänestä kiinni.

"Tarvitko apua?" Hän heitti Jeffin takaoven läpi. Jeff yritti nousta pystyyn mutta hänet potkaistiin uudelleen maahan. Randy potki useasti Jeffiä, kunnes Jeff alkoi yskiä verta.

"Noniin Jeff, tappele kanssani!" Hän pukkasi Jeffin keittiöön. Randy näki pullon vodkaa ja rikkoi sen Jeffin päähän.

"Tappele!" Hän heitti Jeffin olohuoneeseen.

"Jeff, katso minua!" Jeff kohottaa kasvonsa, ne ovat veriset. "Minä sain sinun veljesi nuorisovankilaan! Ja nyt sinä vain olet täällä ja annat hänen mädäntyä vankilassa koko vuoden! Sinun pitäisi hävetä!" Jeff alkaa nousta.

"Oi vihdoin! Nouset tappelemaan!" Jeff on nyt jaloillaan, verta ja vodkaa kasvoillaan. Taas kerran hän saa sen oudon tunteen, jota ei ole tuntenut hetkeen. "Vihdoin. Hän on ylhäällä!" Sanoo Randy ja juoksee Jeffiä kohden. Silloin se tapahtuu. Jokin Jeffin sisällä napsahtaa. Hän mielensä on tuhottu, kaikki  järjellinen ajattelu on mennyttä, ainoa mitä hän voi tehdä on tappaa. Hän ottaa kiinni Randystä ja kaataa hänet maahan. Hän menee Randyn yläpuolelle ja lyö häntä suoraan sydämeen. Lyönti aiheuttaa Randyn sydämen pysähtymisen. Randyn haukkoessa henkeä Jeff hakkaa häntä. Lyönti lyönnin jälkeen, verta roiskuu Randyn ruumiista, kunnes hän ottaa viimeisen hengenvedon ja kuolee.

Kaikki katsovat nyt Jeffiä. Hänen vanhempansa, itkevät lapset, jopa Troy ja Keith. Jeff näkee kuinka he tähtäävät aseitaan häneen ja juoksee portaisiin. Juostessaan Troy ja Keith ampuvat häntä, mutta jokainen luoti menee ohi. Jeff juoksee yläkertaan. Hän kuulee Troyn ja Keithin takanaan. Jeff menee vessaan ja ottaa pyyhekoukut irti seinästä. Troyn ja Keithin panosten loputtua he tulevat puukkojen kanssa.

Troy heilauttaa puukkoaan Jeffiä kohden joka peruuttaa ja lyö koukulla Troyn kasvoja. Troy kaatuu pahasti. Nyt on jäljellä Keith. Jeff heilauttaa koukkua ja Keith pudottaa puukkonsa. Keith ottaa Jeffiä kaulasta kiinni. Hän puskee Jeffin seinää vasten, jolloin seinällä olleelta hyllyltä kaatuu valkaisuainetta heidän päälleen. Molemmat kiljuvat pyyhkiessään silmiään. Jeff on kuitenkin nopeampi ja heilauttaa koukun suoraan Keithin päähän. Keithin maatessa maassa ja vuotaessa kuiviin hänellä on uhkaava hymy kasvoillaan.

"Mikä on niin hauskaa?" Jeff kysyy. Keith ottaa käteensä sytkärin ja sytyttää sen. "Mikä on hauskaa," Hän sanoo, "Sinä olet valkaisuaineen ja alkoholin peittämä." Jeffin silmien laajentuessa Keith heittää sytkärin häntä kohden. Samalla hetkellä kun sytkäri osuu häneen liekki reagoi vodkaan. Alkoholin polttaessa häntä, valkaisuaine valkaisee hänen ihoaan. Jeff päästää kauhean kiljaisun. Hän yrittää kieriä mutta siitä ei ole apua. Hän juoksee käytävään ja putoaa portaat alas. Kaikki alkavat kiljua kun he näkevät Jeffin, sytytettynä tuleen, melkein kuolleena. Viimeinen asia jonka Jeff näkee on hänen äitinsä ja muiden vanhempien yritys saada liekit sammumaan. Sitten hän pyörtyy.

Kun Jeff herää hänellä on side kasvojensa ympärillä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta tuntee tikkejä kaikkialla kehossaan. Hän yrittää nousta, mutta tajuaa jonkun letkun olevan hänen kädessään. Jeff istuu siellä, ilman minkäänlaista tajua missä hän on. Vihdoin, tuntien jälkeen, hän kuulee äitinsä äänen.

"Kulta, oletko kunnossa?" hän kysyy. Jeff ei voi vastata, koska hänen kasvonsa ovat siteiden peitossa ja hän ei pysty puhumaan. "Kultaseni, minulla on mahtavia uutisia. Sen jälkeen kun kaikki silminnäkijät kertoivat poliisille Randyn aloittaneen tappelun, he päättivät päästää Liun vapaaksi." Se sai Jeffin melkein hyppäämään ylös, mutta hän kuitenkin hillitsi itsensä muistaessaan letkun kädessään. "Hän pääsee kotiin huomenna, ja sitten voitte olla taas yhdessä."

Jeffin äti halaa Jeffiä ja sanoo hyvästit. Seuraavan parin viikon aikana Jeffin perhe vieraili hänen luonaan. Sitten tuli päivä jolloin hänen siteensä poistettiin. Hänen perheensä oli paikalla katsomassa, miltä hän näyttäisi. Lääkärin poistaessa siteitä Jeffin kasvoilta kaikki nojasivat innoissaan nähdäkseen kasvot. He odottivat kunnes viimeinen side, joka peitti kasvoja oli melkein otettu pois.

"Toivotaan parasta," sanoin tohtori. Hän vetäisi nopeasti siteen pois; paljastaen loputkin Jeffin kasvoista.

Jeffin äiti kiljaisi nähdessään kasvot. Liun ja Jeffin isä tuijotti pelästyneenä hänen kasvojaan.

"Mitä? Mitä kasvoilleni on tapahtunut?" Jeff sanoi. Hän nousi sängystä ja kiirehti vessaan. Hän katsoi peiliin ja näki pelon aiheuttajan. Hänen kasvonsa. Se oli...Se oli kauhea. Hänen huulensa olivat palaneet tumman punaiseksi. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset ja hänen hiuksensa vaihtelivat mustasta ruskeaan. Hän laski hitaasti kätensä kasvoilleen. Siinä oli nyt outo nahkainen kuori. Hän katsoi perhettään ja sitten takaisin peiliin.

"Jeff," Liu sanoi, "Ei se ole niin paha...."

"Ei paha?" Jeff sanoi, "Se on täydellinen!" Hänen perheensä oli yllättynyt. Jeff alkoi nauraa hallitsemattomasti. Hänen vanhempansa huomasivat hänen vasemman silmänsä ja kätensä nykivän.

"Jeff....Oletko kunnossa?"

"Kunnossa? En ole koskaan ollut näin onnellinen! Katsokaa minua. Nämä kasvot sopivat täydellisesti minulle!" Hän ei voinut lopettaa nauramista. Hän veteli kasvojaan tunnustellen niitä. Katsoen peiliin. Mikä aiheuttaa tämän? No, saatat muistaa kun Jeff tappeli Randyn kanssa jokin hänen päässään napsahti; järki. Nyt jäljellä on vain hullu tappo-kone, jota hänen vanhempansa eivät tienneet.

"Lääkäri," Jeffin äiti sanoi, "Onko minun poikani... kunnossa, tiedäthän. Päästä?"
"Kyllä, tällainen käyttäytyminen on tyypillistä potilaille jotka ovat saaneet suuren annoksen kipulääkettä. Jos hänen käyttäytymisensä ei muutu parissa viikossa, tuo hänet takaisin tänne ja me teetämme hänellä psykologisen testin."

"Kiitos lääkäri." Jeffin äiti meni Jeffin luokse. "Jeff, kultaseni. On aika mennä."

Jeff katsoi pois peilistä, huulillaan yhä se sama hullu hymy. "Okei äiti." äiti otti hänen hartioistaan kiinni ja vei hänet hakemaan vaatteitaan. He lähtivät, tietämättä että se olisi heidän viimeinen elinpäivänsä.

Myöhemmin sinä iltana, Jeffin äiti heräsi ääneen joka tuli vessasta. Se kuulosti siltä kuin joku itkisi. Hän käveli hitaasti katsomaan kuka siellä oli. Kun hän katsoi vessaan ja näki jotain järkyttävää. Jeff oli ottanut veitsen ja veistänyt hymyn poskiinsa asti.

"Jeff, mitä sinä teet?" hänen äitinsä kysyi.

Jeff katsoi hänen äitiään. "En voinut hymyillä kokoaikaa. Se alkoi sattua. Nyt voin hymyillä ikuisesti. Jeffin äiti huomasi hänen silmänsä, mustat ringit ympärillä.

"Jeff, silmäsi!" Hänen silmänsä näyttivät kuin ne eivät olisi kiinni koskaan.

"En voinut nähdä kasvojani. Väsyin siihen että silmäni menivät aina kiinni. Poltin silmäluomeni jotta voisin nähdä itseni aina; uudet kasvoni." Jeffin äiti alkoi hitaasti perääntyä, nähden että hänen poikansa alkoi seota. "Mikä on vikana äiti? Enkö ole kaunis?"

"Kyllä poika," Hän sanoi, "Kyllä olet. Anna minun hakea isä, jotta hänkin voi nähdä kasvosi." Hän juoksi makuuhuoneeseen ja ravisteli Jeffin isää hereille. "Kulta, hae ase me...." Hän lopetti kun näki Jeffin ovella, pidellen veitseä.

"Äiti, valehtelit." Se oli viimeinen asia jonka he kuulivat kun Jeff juoksi veitsi kädessään puukottaen heitä molempia.

Hänen veljensä Liu heräsi ääniin. Kun hän ei hetkeen kuullut mitään, hän sulki vain silmänsä ja yritti nukahtaa uudelleen. Juuri ennenkuin hän nukahti, hän sai oudon tunteen että joku katseli häntä. Hän katsoi ylös ja Jeff peitti hänen suunsa kädellään. Hän hitaasti nosti veitsen iskeäkseen sen Liuhun. Liu kieri yrittäen päästä pois Jeffin otteesta.

"Shhhh," Jeff sanoi, "Nuku vain."

Kashima Reiko

Kashima Reiko on japanilainen urbaani legenda naisen haamusta, jolla ei ole jalkoja ja joka ilmestyy koulun vessoissa. Sanotaan, että kun kuulet tämän tarinan Kashima Reikosta, hän ilmestyy kuukauden sisällä luoksesi. Kashima Reiko on hyvin samantapainen jo yhdessä postauksessa kerrotun Teke-Teke legendan kanssa.

Kashima Reiko asui Japanissa, Hokkaidon kaupungissa. Eräänä iltana ryhmä miehiä pahoinpiteli ja hyväksikäytti häntä ja saatuaan tarpeekseen he jättivät hänet kuolemaan.

   Hän yritti kutsua apua mutta kukaan ei kuullut häntä. Hän yritti etsiä apua mutta epäonnekseen meni rautatieristeyksen läpi junan tullessa kohti. Juna ajoi hänen ylitseen, tappaen hänet ja leikaten hänet kahteen osaan. Hänen jalkansa leikkaantuivat lopusta ruumiista 

   Siitä lähtien, Kashima Reikon kostonhimoinen haamu on matkannut ympäri maailmaa, etsien kadonneita jalkojaan. Tarina kertoo, että koulun vessojen lisäksi hän saattaa ilmestyä aivan normaaleissa vessoissa keskiyöllä.

Sanotaan, että kun menet vessaan hän kysyy sinulta kysymyksiä. Jos et osaa vastata kysymyksiin oikein, hän repii jalkasi.

Jos hän kysyy "Missä ovat jalkani?", vastaus on "Meishin moottoritiellä."

Hän sanoo "Kuka kertoi sinulle sen?" sinä vastaat "Kashima Reiko kertoi minulle sen."

Joskus hänen kerrotaan kysyvän huijauskysymyksiä. "Tiedätkö nimeni?" Et sano "Kashima" tai hän tappaa sinut. Oikea vastaus on "Mask Death Demon". Ka-Shi-Ma on japania ja sen tarkoitus on: Ka= Kamen (

naamio), Shi=Shinin (kuollut henkilö), Ma=Ma (demoni).

The Thing

"Isä, näin painajaista."
Avaat silmäsi ja kohotat kulmiasi. Kellosi näyttää puoli neljää aamuyöllä.
"Haluatko kiivetä sänkyyn ja kertoa minulle siitä?" "En, isä."
Tilanteen outous saa sinut heräämään kunnolla. Pystyt näkemään tyttäresi vaalean hahmon huoneen pimeydessä.
"Miksi et kultaseni?"
"Koska minun unessani, kun kerroin sinulle unestani, olio jolla oli äidin kasvot päällä nousi istumaan." Hetken olet liikkumatta; et voi kääntää katsettasi pois tyttärestäsi. Peitto takanasi alkaa kohota..

Sleep Paralysis (Unihalvaus)

Oletko koskaan herännyt kykenemättä liikkumaan tai huutamaan? Pelontunne herää sinussa, muttet edelleenkään voi tehdä mitään asialle. Tuntuu kuin rintakehälläsi olisi suuri paino tai että sinua kuristetaan. Aivosi ovat hereillä, kehosi ei. Tämä voi olla joillekin ihmisille hyvin arkipäiväinen tapahtuma herätessä ja mitään ns. yliluonnollista ei tapahdu. Kaikille tämä unihalvaus kuitenkin tapahtuu 1 tai 2 kertaa elämän aikana. Yhä useammat ovat kertoneet koettuaan kyseisen ilmiön, että huoneessa on ollut demoneiden näköisiä olentoja tai "varjoihmisiä". Pahojen henkiolentojen on sanottu pitelevän unihalvauksesta kärsivää ihmistä paikoillaan, josta johtuu halvauksenomainen tila.

Olet hereillä omassa painajaisessasi. Näet oman huoneesi, mutta paikalla on myös joku muu sinun lisäksesi. Seisomassa sänkysi jalkopäässä, kiskomassa peittoa päältäsi tai tekemässä mitä tahansa, onhan kyseessä uni. "Hyvät" uutiset ovat: Unihalvaus on todettu harmittomaksi. Tavallista sille on kuitenkin se, että ihminen tuntee vahvasti kuolevansa millä hetkellä hyvänsä.

Ihmisten kokemuksia:

"Näin kolme mustaa hahmoa. Yksi oli päälläni ja piti kättä suuni edessä joten en voinut huutaa, puhua tai liikkua. Se tuntuu siltä kuin olisit halvaantunut ja et voisi tehdä mitään."

"Olen kokenut sen monia kertoja. Minulla oli tunne että jos en heti nouse ylös, kuolen."

"Se tuntuu hallitsemattomalta pelolta keskellä yötä. Se ei tapahdu kovin usein minulle. Se ei myöskään kestä kauaa, onneksi. Se on kuin pahin painajaisesi, mutta olet hereillä"

"Se oli kauheaa. Tuntui kuin makaisin omassa verilammikossani ja en pysty nousemaan siitä pois tai katsomaan että vuodanko oikeasti verta."

Itsellenikin on joskus pienenä unihalvaus tapahtunut, mutta on  vielä kirkkaasti muistissa. Heräsin omassa huoneessani, mutta en pystynyt liikkumaan. Jo siinä tilanteessa minuun iski hirveä pelko, koska luulin että olin halvaantunut oikeasti. Tietenkin koitin huutaa jotakin apuun, mutta en pystynyt ja hengittäminenkin tuntui vaikealta. Luulin oikeasti että kuolen siihen paikaan. Aivankuin tuo ei olisi ollut tarpeeksi pikkulapselle, huoneen keskellä seisoi pitkä nainen joka melkein ylettyi kattoon asti. Mitään piirteitä ei pystynyt erottamaan, koska hahmo oli kokonaan musta.

Comeback !

Kuten joku on jo saattanut (tämän viimeisen 6kk aikana) huomata, ei tässä blogissa ole tullut postauksia yhtään, vaikka ennen uuttavuotta lupailinkin nimenomaan tehdä enemmän niitä kun aijemmin. Kuitenkin  oma henkilökohtainen elämä oli niin kiireistä, että lupaukseni kääntyi juuri päinvastoin. Nyt kuitenkin ajattelin laittaa tämän homman käyntiin uudelleen ja katsotaan sitten että mitä siitä tulee..

Samalla tässä ilmoitankin että Hostel tulee tänään kanavalta TV5  klo 01.50!